Kirjoitelma konkurssin kokeneelta pienyrittäjältä:
Aiemmin julkaistuihin lukuihin pääset tekstin alaosasta.

Kuudenteen lukuun siirryttiin, enkä yhtään tiedä mitä henkistä ravintoa olen tuolloin oikein hakenut. En itsenäni Leinosena, enkä kirjan päähenkilö Kettusena. Jännityksellä odotan lukemista itsekin. Sen tiedän (ehdin tänne kopioidessani lukea), että tässä luvussa mainittiin kahvipannu. Tuohon aikaan hajotin niitä tosielämässä niin usein, että olin pitkät tovit kahvinkeittokiellossa kotona. Se on kaltaiselleni kahviaddiktille iso sanktio, mutta älkää kertoko vaimolle, että sitäkin on tavalla jos toisella tuolloin kierretty. (Ai perhana, tämähän on nyt julkinen 2.1.2020). No, tunnustettua tuli.

Artikkelikuva: Photo by JIM LOST.AT.SEA from FreeImages

6. Henkistä ravintoa

Pitkä hiljaisuus aamupalapöydässä katkesi. Katriina pudotti juustohöylän touhutessaan pöydän ääressä. Jotenkin hän hillitsi hermonsa, eikä sanonut mitään, omasta kömpelyydestään. Kömpelyydestä, jota Kettunen oli usein turhankin kärkäs kommentoimaan, vaikkei itse ollut sen täydellisempi, ei etenkään krapuloissaan. Tai no, rehellisesti, humalassa hän taisi vielä tukevasti olla, vaikka olo olikin varsin kamala. 

Juustohöylä toi Kettusen mieleen elävästi lentävän juustohöylän, jostakin reilun vuoden takaa. Joskus seurusteluaikoina Katriina oli tokaissut Kettuselle, että aina kun hän sanomisillaan ja tekemisillään muistuttaisi liikaa omaa äitiään, niin Kettusen pitäisi siitä huomauttaa. Kukaan tytär ei haluaisi olla kuin äitinsä, ei Katriinakaan. Olihan siinä anopissa hyviäkin ominaisuuksia ja jopa perusteltuja mielipiteitä mutta jälkimmäiset olivat Kettusen mielestä harvinaisuuksia. 

Kettusen ja anopin suhteessa ongelmana oli loogisuuden puute. Se, mitä anoppi sanoi viime viikolla, ei enää pätenyt tällä viikolla, ja jos pätikin, niin sitä seuraavalla kerralla oli kääntynyt päälaelleen. Anoppi myös piti varsin opettavaisesta sävystä selventää asioita. Mikäli vävyn retale kehtasi olla eri mieltä, vedottiin milloin mihinkin asiantuntijaan tai lehtiartikkeliin, jotta voitiin todistaa oma varma ja vahva mielipide ainoaksi oikeaksi. 

Vaikka Kettunen insinööri olikin, ei hän pitänyt ehdottomuudesta. Mikäli sellaista esiintyi, sille piti olla perustelut, ja asioissa piti olla looginen ja johdonmukainen. Näissä kahdessa anoppi ontui välillä pahasti, ja oli silti yhtä vahva mielipiteissään kuin Kettunen itsekin. Tästä syystä vävy ja anoppi olivat törmäyskurssilla jostakin elämää suuremmasta mitättömyydestä lähes jokaisella kohtaamiskerralla. 

Vastaavan tilanteen Kettunen halusi vaimonsa kanssa välttää, hinnalla millä hyvänsä, ja oli mielissään siitä, että sai huomauttaa Katriinaa, jos tämä oli liiaksi Kirsti Mäkelän kaltainen. Sitä Kettunen ei tosin ollut huomioinut, että vaimo saattaisi äitiinsä vertailusta luvastaan huolimatta suuttua, niinkin paljon että pitäisi erinäisiä lentäviä esineitä vältellä. Kettusta nauratti.
– No, mikäs meidän viskisieppoa nyt naurattaa? Kymmenen minuutin hiljaisuus sentään katkesi, kysyi hellästä ja huolehtivasta hoivaajasta nuivaksi muuttunut Katriina.
– Ei mikään, ei niin mikään. Tuli vaan taas lentävät juustohöylät mieleen tuosta pudonneesta, Kettunen aloitti, hykerrellen.
– Pidä sinä vaan naurut mahassasi, ja tuon virneesikin voisit vetää takapuoleesi. Ei luulisi ainakaan varaa olevan kommentoida minusta tai äidistäni mitään, tiuskaisi Katriina!
– Ei, ei olekaan, niin. Enkä aiokaan. Aioin vain…
– No, sano nyt kuule Petteri rohkeasti vaan! Olen kohta puoli vuotta odottanut, että me puhuisimme. Puhuisimme niin kuin ennen. Paljon. Asiaa, ja asian vierustaa, niin kuin herra itse asian silloin sanoi kun oli puhelias. Konkurssipapereiden jälkeen ei jumalauta ole tässä talossa kuulunut miehen puhetta yhtään, pelkkää alistunutta sössötystä elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Nuo saatanan paperikasatkin olet luvannut siivota ainakin syyskuusta asti. Eihän tänne ole voinut ketään ystäviä saati sukulaisia kutsua aikoihin…

Katriina jatkoi jatkamistaan, sätti Kettusen syystä jos toisesta, ja Kettusta korventaen, jopa asioista, joista ei Kettusen mielestä ollut edes syytä. Miestä korpesi kuitenkin eniten se, että niitä syyttömiä asioita oli ollut aikalailla vähän, kyllä Katriinalla aihetta vuodatukseensa oli, yllin kyllin. Petteri Kettunen sai kuulla kunniansa, olevansa heikko ja sortuva, vastuuta pakoileva ja ennen kaikkea aikaansaamaton. Katriinan mielestä konkurssia ei ollut hoidettu nopeammin ja inhimillisemmin eikä töitä tässä talossa tällä hetkellä tehnyt kuin yksi ihminen. Muistiko mies mahdollisesti edes sen, että oli isä, ja vastuussa Elmeristä, kyseenalaisti vuolaaseen verbaalitykitykseen intoutunut, tilanteeseen tuskastunut vaimo. 

Ehtipä kertoa epäilleensä oliko Kettunen kenties töitä etsiessään etsinyt uutta naista, kun ei ollut peitto kiitettävään tahtiin heilunut, eikä kuulemma helliä katseita ja kosketuksiakaan ole herunut entiseen tahtiin, ja keskusteluhetkistä Katriina mainitsi ainakin jo kahdeksannen kerran. Kettusella alkoi kiehua. Toisena hetkenä tunteensa sai näyttää, toisena niitä ei pitänyt näyttää. Tuntui ettei vaimokaan ymmärtänyt, miten rankkaa oli luopua yrittäjyydestä, oli se sitten omaa syytä tai ei. 

Todennäköisesti se oli omaa syytä ja erinäisten onnettomien sattumien yhdistelmää, mutta Katriinalle oli tässä olossa ja omassa mielentilassaan turha luennoida mitään taantumasta, vääristä valinnoista ja virheellisistä riskinotoista. Ei sitä yhteiskunnalliset asiat niin kiinnostanut, se oli ennen kaikkea äiti. Äiti, joka oli joutunut yllättäen huolehtimaan myös perheen taloudellisesta toimeentulosta, tavallisen toimistovirkailijan palkallaan. Äiti, joka oli vasta viime vuosina henkisesti karaistunut kestämään muuttuvia tilanteita. Ja äiti, jolla on vahvat tunteet, vahvat mielipiteet, oli niille perusteluja tai ei. 

Nyt niille monessa kohtaa oli, ja Petteri Kettunen tunsi olevansa miehenä riittämätön. Ei sitä ihanaa naistakaan tehnyt mieli, tai teki, mutta ei sitä voinut lähestyä. Ei, jos se tärkein oli hukassa. Miehen kuului elättää perheensä. Kyllä siinä terhakkaampikin kaveri on melkoinen lerppu, jos miehuus ja itsetunto ovat kadoksissa, rahat ovat loppu eikä töitä näy.

 Nainen läksyttää epäonnistumisista, niin kuin olisi anoppi, joka yrittäjyydestä kaiken tiesi. Sekin vielä menee läpi, olihan Katriina upea nainen, joka raatoi ja rakasti, aidosti ja pyyteettömästi. Kai se kokonaisuus joskus läikkyy yli siltäkin puolen, temperamenttinen kuin oli, aivan kuten äitinsä. Ei ollut lehmänhermo kuin isänsä, ei edes pitkäpinnainen kuin miehensä. Ihan aiheesta tuossa nytkin Kettuselle vaahtosi, muttei tajunnut lopettaa. Ylitti myös rajan epäillessään Kettusen uskollisuutta, ja murehtiessaan taas olemattomuuksia. Kettusenkaan ei ihan kaikkea tarvinnut kestää, vaikka varmaan viime yöstä olikin luentonsa ansainnut. 

Kettunen löi nyrkillä pöytään spontaanisti niin, että asiat kilisivät ja Kettusen jo jokseenkin kuppiin jäähtynyt kahvi läikkyi pitkin pöytää, tehosti viestiään melkoisella noitumisella ja vaimonsa rumemmilla kutsumanimillä. Viesti oli kuitenkin täysin selvä. Nyt akka hiljaa, Kettusella on asiaa, ja se aikoo sen saada suustaan ulos. Itsevarma luento oli päättynyt, Katriina painoi katseensa alas, ja vältteli katsekontaktia Petteriin. Kettusen olo ei ollut hyvä, ei tunnekaan, hän tiesi, että ei tämä näin pitäisi mennä. Niin se kuitenkin meni. 

Hän yritti hakea huonolla menestyksellä katsekontaktia vastapäätä istuvaan vaimoonsa.
– Katriina hei, rauhoitu, anna olla jo, aloitti Kettunen vastausta saamatta. – Olen pahoillani, anteeksi, että tämä meni tähän, yritti Kettunen tyynnytellä ja rauhoittua.
– Älä. Älä puhu, älä sano, tee, tuhersi Katriina itkua.

Kettunen otti kierroksia, ja rupesi latelemaan, puhisi ja elehti.
– Tee ja tee. Paskan marjat, välillä sinä vaadit puheita, välillä tekoja. Nyt puhun, ja sinä kuuntelet. Ei tämä saatana pelkästään minun vikani ole, että tässä ollaan. Ei tietenkään sinunkaan, itse tein konkurssin ja olen velkaa kasannut. Mutta missä perkeleessä me oltaisiin, jos sitä firmaa ei olisi ollut? Muistat itekin, mitä se työnsaanti oli, kyllä minä yritin silloin ihan tosissani ulkopuolisiin töihin, kun Eppu oli maailmaan tulossa. Oli palaverit ja tapaamiset, oli kaikki kohdallaan siihenkin yhteen firmaan. Piti olla hyötyä yrittäjyydestä, ja luonnekin oli kuulemma sopivan avoin. Ja sitten oli ne halvatun psykopaattitestit…

Kettunen veti henkeä, piti taukoa, ja tuijotti Katriinaa, joka oli nostanut hetkeksi katseensa ylös, ja katsoi miestään arvioivasti. Hetken, kymmenisen sekuntia pöydän toisella puolella oli karjahdellut se leijona, jota Katriina kaipasi, ja joka Kettunen vieläkin kuvitteli olevansa. Vaan palautui äkkiä lampaaksi, jota vaimo katselee säälien, ja joka tuijottaa vaimoansa tyhjin katsein kuin tämä olisi teuraaksi lammastaan viemässä.
– No niin, ne testit. Ei kuulemma ole paineensietokykyä, eikä ääni sovellu asiakaspalveluun. Perkele!

Kettusen silmäkulmat kostuivat, ja hänen piti raivoaan purkaakseen heittää jotakin, viuhtoi ja riuhtoi tuolissaan, elehti ja lateli latteuksia epäonnistuneesta työnhakukokemuksista, ja pettävistä asiakkaista, jotka vetävät projekteja pois. Ei löytänyt mitään heitettävää, puristi vain maksamakkarapötköä pöydällä, ja löi nyrkkiä pöytään, vaikka tajusi oman säälittävyytensä. Tai ehkä juuri siksi löi, että tajusi.

Katriina ei vaivautunut kommentoimaan mutta elehti ymmärtävänsä. Yritti tosin viestiä Kettuselle, että tämä antaisi olla jo, tarina oli kymmeniin kertoihin kuultu, eikä siihen ollut mitään lisättävää. Ei siitä voinut mitään poistaa eikä enää mitään muuttaa. Mutta Kettunen polki paikallaan, mies joka Katriinan silmissä oli aiemmin tiennyt ratkaisun kaikkeen, vaikkei mikään käytännön tekijä ollutkaan. Ratkaisu Kettusella kuitenkin oli, asiaan jos toiseenkin, tietoa paljon, ja uskallus toteuttaa niitä näkemyksiään. 

Nyt se vaan jauhaa, ei pääse yli eikä ympäri. Kyllähän tuota rakastaa, mutta eläisi nyt jo eteenpäin, antaisi asian olla. Minä kun en jaksa.  Kettunen oli taas kerännyt sopivan mielentilan ja ryystänyt kuppiin kaadetusta aamukahvista energiaa. Ei hän mustana tavannut juoda, muttei kiihtyneeltä puhetulvaltaan joutanut keskittyä niin pieniin asioihin kuin valkaisuaineen puuttumiseen. Tauoton, mutta taitavan puhujan esittämä saarna jatkui otteella yhteistyökumppaneista, jotka maalailevat ruusuisia tulevaisuuden kuvia siitä, kuinka hommat lähtevät liikkeelle, kunhan ensin tehdään vielä tämä ja tämä juttu kuntoon, ja tuolle asiakkaalle täytyisi vielä samaan hintaan saada tuo tehdyksi, jotta se on tyytyväinen. 

Valitusvirsi polveili liian alhaisista hinnoista pidentyneisiin maksuaikoihin, ja sen yhden Perkeleen kyltymättömyyteen ja malttamattomuuteen. Perkeleellä Katriina arvioi jälleen kerran tarkoitettavan verottajaa, vaikka oltiinhan tästä Petterin kanssa aiemmin asiallisestikin keskusteltu. Ilmeisesti viskipullosta oli taas löytynyt yön aikana toisenlaisia totuuksia, jossa valtio olisi syyllinen yksilön olotilaan, ei yksilö niinkään itse. Katriina katseli miehensä suurieleistä liikehdintää, ja suun liikkeistä päätellen terävää artikulointia. Sisällöstä häneltä meni varmaan puolet ohi, ei hän jaksanut kuunnella. Mitä nyt joskus joihinkin sanoihin tai tuttuihin nimiin havahtui. Ihaili miestään, suuria eleitä, verbaalista lahjakkuutta, tunteen paloa, loputonta itseluottamusta. Siinä se taas karjahteli, se leijona. 

Mutta vihasi miestään. Itseluottamus ärsytti ennen. Nyt se oli vain näennäinen, nyt ärsytti sen puute. Onneksi Petteri ei sitä tiennyt, olisi vielä antanut luennon siitäkin, että pitäisi yrittää päättää, mitä miehestään haluaa. Katriina yritti jäsentää ajatuksiaan, sillä Petterin ajatukset eivät tuosta kummemmin jäsentyisi tänä aamuna. Tällä hetkellä tuon saarnaajan tuomion laineet koskettelivat myös alueellista kehitysyhtiötä ja sen hukkainvestointeja sekä huonoa palvelua pienelle yrittäjälle. Siellä kuulemma vain maalailivat visioita viisumivapaudesta ja sen mukanaan tuomista miljoonista. Kettusen näkemyksen mukaan viisumivapaus olisi uhka, joka toisi lisää muutaman Igorin ja Ljudmilan, mutta rahaa se ei meille suomalaisille toisi, ei ainakaan lyhyellä aikavälillä, pikemminkin rahankulua. 

Katriinalla ei ollut käsitystä, miksi saarna oli moisiin sfääreihin pompannut, mutta huomasi miehensä palaavan lopulta siihen, etteivät kyseisessä puljussa ollenkaan ole kiinnostuneet paikallisen pienyrittäjän asioista ja unohtavat tapaamisetkin. Sitten se yrittäjä repii omasta perseestään kaiken sen, mitä ei työntekijänsä nahasta, kuuleman mukaan selkänahasta irti saa, kun alempaa olisi epäeettistä nyhtää. Kiitokseksi se yrittäjä ei kuulemma saa mitään, eikä työstään edes palkkaa, vaikka juurikin hän on se yhteiskunnan selkäranka. Niin varmaan, tuhahti Katriina mielessään. Hyvä saarnamies tuo varmaan olisi.

– Mitä sanoit?
– Täh, sanoinko jotain, hämmästyy Katriina.
– Niin, että en vain tajua, miten se Yritystuki Oy, ja pastori Kontiola liittyy yhteen?
– Äh… ei, mitään, yritti Katriina väistellä.
– No, ei kun sanot nyt vaan. Miten se Kontiola nyt tähän meikäläisen konkurssiin liittyy?
– Ei mitään, enkä sano, ei mitenkään. Anna olla jo!

Katriina tajusi sanoneensa osan mietteistään ääneen, ja yritti väistellä niitä. Hän tiesi, että niistä pitäisi puhua. Eihän Petteri paha mies ollut mutta ollessaan tuossa vauhdissa vuodattamassa yrityksensä epäonnistumista, kännissä ja itsevarmana vain omasta epävarmuudestaan, sitä tuskin kannatti keskeyttää. Petteri oli teräväkielinen, ja osasi loukata muutenkin kuin äitiin vertaamalla. Osasi se vastavuoroisesti pyytää kyllä joskus anteeksikin, ja useimmiten korjata pahat sanansa, niitä jälkikäteen sanottuja hyviä se oikeasti tarkoitti. Kaiken lisäksi, kyllähän se rakasti, välitti ja huolehti. 

Mutta kun, pohti Katriina, se oli kännissä ja oman itsensä vastaisesti ihan tuuliajolla, Elmerin toimintakin oli luultavasti ennustettavampaa kuin Petterin. Leijonasta oli tullut määkivä lammas, joka vain esitti leijonaa. Sellaista miestä ja lapsensa isää Katriina ei halunnut katsella, enää hetkeäkään pidempään, käyköön sitten päälle jos käy.
– Ajattelin vaan… Ajattelin että voisit vaikka ryhtyä pastoriksi. Nuo Jumalan vastapuolen pelurit tuntuvat olevan viime aikoina viljelemäsi kielen muodoissa hyvin hallussa, ja jutuissasi syntisiä tuntuvat olevan kaikki muut kuin Petteri Kettunen, Jumalan hyvä paimen itse.
– Jumalauta!

Kettunen raivostui, puristi kätensä nyrkkiin, ja tärisi.
– Jumalauta, akka! Jumalauta!
– Turpa kiinni, Petteri, nyt istut mies aloillasi, tai mikä vitun lammas nyt sitten oletkaan! Se Jumala ei sinua tuolla kiroamisella paljoakaan jeesaa, noinkin epäuskovaista miestä. Enkä kohta auta minäkään! Olen kuunnellut tuon tilityksen variaatiot sen seitsemänkymmentäkuusi kertaa vajaassa puolessa vuodessa.  Seitsemättäkymmenettä seitsemättä en aio enää kuulla.
– No, perkele painu töihin siitä sitten, vaahtosi Kettunen. – Haluat, että puhun ja näkemykset eivät saatana sitten kelpaa. Tuota juuri tarkoitin, että olet vaatimassa minulta puhetta, kun ei kuulemma puhuta, ja kun puhutaan, niin ei kelpaa. Miten päin tässä nyt sitten miehen pitäisi edes olla, kerro vaan? Perkele, mielestäni meidän suhteessa, jos missä, puhutaan.
– Juuri tuota minä en tarkoittanut Petteri. Sinä puhut, sinä kuulet, mutta sinä et kuuntele. Etkä näe. Molempia teit ennen. Nyt olet pelkkä tyhjänjauhaja, paskan puhuja, josta jäljellä on enää kuoret. Minä en niitä sisuksia ole pois syönyt, ja kieltämättä haluaisin niitä edelleen maistaa.
– Siis mitä haluat maistaa? Tällä hetkellä ei maistu kuin viski, ja käskit pysyä kauempana.
– Kuuntele, puhuin sisuksista, sisällöstä ja sisimmästä, Petteri. Siitä, mitä sinä olit. Välittävä, lämpöinen, läheinen. Katsoit minua, niin, että rakastat. Ei jäänyt epäselväksi, halusit, himoitsit, hyväilit ja koskettelit.
– Niinhän minä nytkin, herran jestas, tuskaili päähänsä nojaava Kettunen, pudistellen päätään.
– Älä keskeytä! Haluat kyllä puristella tissejä, ja kopeloida tuolta, mutta olet siinäkin jumalauta kuin virkamies. Sinähän se luova yrittäjä meillä olet ollut, ja minä virkanainen. Töissä minulta vaaditaan ruutuni suorittamista, ja täällä kotona kiltin kotirouvan toimia, ja sanonpahan vain että herrasta ei oikein ole isäksikään ollut.
– Älä jumalauta tuollaista paskaa mulle selitä, Epun kanssa olen ollut minkä olen ehtinyt ja kyennyt, sinuakin haluan, yritti Kettunen terästäytyä ja puolustautua.
– Joo, joo. Olet läsnä, olematta läsnä. Aina olet ajatuksissasi, lähinnä murehtimassa. Olet käynyt nuo nyt läpi jo niin monta kertaa, että antaisit asian mennä. Voisit puhua niistä muillekin kuin minulle, ja olla enemmän meidän kanssa. Keskittyä siihen mitä teet. Jos vaikka edes haaveilisit etkä murehtisi? ehdotteli Katriina.
– Haista nyt jo, ei näistä paljon nauruakaan revitä. Velkaa on ja omaisuutta ei, ja perhe pitäisi elättää. Töitä ei näy, ei kuulu. Pakkohan niitä entisiä asiakkuuksia on joitakin hoitaa, ei tästä nyt montaa päivää ole, kun rouva vuolaasti valitti, että sossuun pitäisi mennä ja asumistukia pitäisi kyselemän, kun ei sinun palkka yksistään riitä. Selitin jumalauta jo, että vaikka ollaan pelkällä sun tuloilla, niin laskennallisesti tienaat niin hyvin, ettei me mitään tukia saada. Sossuun päästäkseen pitäisi kai molempien velkaantua niin paljon, että…

Petteri hiljentyi hetkeksi ja mietti mistä jatkaisi, miten tämän päättäisi.
– Puliukoksi tässä pitäisi ryhtyä, sellaiseksi mitä me verorahoillamme elätämme, niillä maksamattomillakin, sit vois päästä.
– No hyvällä tiellä näytät olevan siihenkin, purskahti Katriina itkuun. Ainoastaan liian kallista tavaraa kittaat vielä, jatkoi piikittelyä.
– On se nyt perkeleellistä! Mies ei kelpaa sellaisena kun on, paskaa tulee niskaan ulkoa ja sisältä, ja joka saatanan asiasta solvataan. Esitetään enkeliä ja ollaan pirun kätyreitä, ja sitten ollaan niin pikkunaista ja vollotetaan kun jotain vastaan ärähtää. Mahtaa olla menossa taas ne neljä päivää kuukaudesta, jolloin en sinua rakasta, ainoastaan siedän. Ja on kyllä akassakin välillä sietämistä, ihan en tiedä jaksaisiko sitäkään!

Kettunen nieleskeli osan mietteistään, kun Katriina lähti juoksemaan itkien kohti vessaa. Itkun seasta oli erotettavissa kieltäminen Kettusen olettamuksiin, ja vakuuttelu rakastamisesta sekä siitä, ettei sanomisiaan pahalla tarkoittanut. Kettunen ei välittänyt, mesosi yksinään, ylikierroksilla sekavine ajatuksineen. 

Köyhä, rahaton. Itsetunnoton, itsekuriton. Tuurijuoppo, murehtija. Munaton rikollinen. Lerppumunainen virkamiesnussija. Ei sentään virkamiehen nussija, pilkunnussijoita olivat kaikki tyyni. Kettunen ei ollut.
– Että jumalauta, virkamiesmäinen panija, siveellisesti sunnuntaisin suhautellen. Perkele sentäs!

Tunteikkaita sanoja tehostavat suuret eleet huitaisivat kahvipannun lattialle. Löysästä munasta oli likellä tulla tulimuna, mutta lopputulokseksi lattialle jäi kasa lasinsirpaleita, muovia ja kahvia. Näky oli vähän kuin Kettusen tämän hetkinen elämä: Palasia siellä täällä, yhteen liimaaminen mahdotonta. Muovista, halpaa ja heikkoa – mustaa, kitkerää ja pahan makuista.