Kesä meni. Syksy tulossa. Lapset lähtivät kouluun. Minun pitäisi olla töissä, mutta sairauslomalla olen. Tässä kirjoittelen blogitekstiä, osin kokeillakseni, miten olo ja vointi kestää koneella olemista. Eilen tein samanmoista, ja voin todeta olleeni illalla ihan puhki. Silti minusta tuntuu, että kyllä tämä tästä. Helpommin kuin viime vuonna.

Kokemus on hyvästä, sanovat. Monessa onkin, jossain asioissa ei. Viimeisimmän kokemukseni olisin kernaasti jättänyt väliin, mutta valinta ei taaskaan ollut minun. Vietin hyvän kesäloman, vietin hyvän kesän. Vaikka nyt luetaankin artikkeleja, että suomalaiset viettävät liikaa lomiaan lasten ehdoilla. Pöh. Minä olen ylpeästi maksaja-mahdollistaja. Muksut menivät ja tekivät koko kesän, minä niiden mukana minkä perässä pysyin. Ja ellen pysynyt, minua tyyrättiin pyörätuolissa edellä. Ainakin meillä mentiin ja tehtiin, yhdessä ja erikseen. Pieniä juttuja, ei mitään suurensuurta. Mutta monta, ja paljon – yhdessä. Sen sanon kuitenkin, että missä välissä perheelliset aikuiset ehtii omia kavereitaan näkemään, en tiedä. Omalla kohdallani se ei ollut tämäkään kesä(loma), mutta omista kavereistani luotan, että siellä ne jokainen on vaikkei niitä aina näekään. Lomani oli juuri sellainen kuin sen olla pitikin, ei liian suunniteltu, mutta suunnitellut jutut toteutuivat ja monta muuta niiden välissä. Kyllä mä palasin lomaltani mielissäni ja motivoituneena töihin, vaikka tyytyväisenä lasten ehdoilla lomailinkin.

Eikä ole vapaa-ajan ongelmia syksyksikään. Harrastavat lapset tarvivat vielä kyyditsemistä vaikka julkiseen liikenteeseenkin opettelevat. Ja taitaa harrastuksen mahdollistaminen ”vaatia iskää myös toimitsijatyöhön”. Nautin. Erilaista kuin töissä, vaikka kaikkiaan tuntuukin, että pysähtyä ei tarvitse. Ja sitten ihan arkiset jutut: ”Iskä, mä tarviin taas uudet kengät!”… öö, sulle ostettiin kesäkuun alussa? Joo, ostettiin ostettiin, mutta toi esiteinin siro neljäkolmonen tunkee taas ukkovarpaan osalta ulos kengästä. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä iskä ja äiskä muistavat näköjään monta muutakin syytä, miksi lomalta on kiva palata töihin. Ei sillä, että äitillä sitä uudessa työssään aloittaneena olisi ollutkaan. Töitä tehdään myös ”rahan takii”, kuten laulussakin mainitaan. Moni muu juttu tehdään rakkaudesta lajiin.

Mutta kyllä se vaan oudolta tuntui, kun palasi töihin, ja nappasi kiinni asioista, jotka olivat siellä odotelleet muutaman viikon miestä takaisin. Ei se, etteikö töitänsä osaisi tai tietäisi mitä siellä odotti. Tällä kertaa vaan se, että juuri ja juuri oli loman jäljiltä päässyt vauhtiin muutaman päivän, kun työpäivä piti lopettaa kesken ja soittaa tuuraavalle esihenkilölle, että minäpä tästä lähden nyt lääkäriin. Oikein tein, eikä itsediagnoosikaan pieleen mennyt. Ruusuinfektiohan se oli taas koipeen iskenyt, vaikka alkuoireet jälleen miestä vähän hämäsivät ja ilmenivät jälleen hivenen eri tavoin kuin aiemmilla kerroilla. Osasin kuitenkin hakeutua hoitoon ajoissa, ja se on keski-ikäisellä jääräpäällä minun sairaalahistoriallani jo saavutus sekin. Tällä kertaa hommasta saatiin nopeasti kiinni, ja vaikka vielä sairauslomalla olenkin, vaikuttaa tämä kokonaisuus esimerkiksi merkittävästi viime vuotista versiota helpommalta ja jälkivauriotkaan tuskin ovat niin suuret. Helpoksi en sano silti, ei kai tässä normaalisti pitäisi särkylääkkeitä ja antibiootteja vedellä ja koipi ojossa sohvalla makoilla. Mutta kun on vertailupohjaa, edellistä helpompi tämä on ollut.

Lisäksi, pieniä nyansseja voisi kaikkialla parantaa. Itse olisin ehkä voinut hakeutua vuorokautta aiemmin jo hoitoon ja jättää viimeisen puolikkaan päivän töissä tekemättä. Potilaalle puolestaan ei ehkä kuuluisi sairautensa todistelun taakka, saati niin pitkälle menevä itsediagnoosi, mutta ainakin ne takasivat suoraviivaisemman hoitoonpääsyn. Olen tyytyväinen potilas. Ulkopuolisena ”asiakkaana” kuitenkin hivenen jaksan ihmetellä hyvinvointialueen eri yksiköiden keskinäistä kissanhännänvetoa ja kummastelua ja vaillinaista tiedonkulkua. Potilaan pitää itse olla enemmän kartalla kuin mihin hän ehkä joka hetkessä pystyykään. Nämä nyt toki vain kokeneen asiakkaan sarjassamme mielenkiintoisia havaintoja. Mutta kun itse osaa pyytää, saa myös paljon pyytämättä. Kunhan on vaativuudessaan sopivan nöyrä, eikä nyt ihan jokaisesta pilkun paikasta välitä saati valita. Ei kuulu mielestäni asiaan. Sain kauttaaltaan hyvää hoitoa, josta olen jopa positiivisesti yllättynyt. Kaikki ei voi aina olla täydellistä, vaikka sellaista tuleekin voida odottaa – tietyssä määrin. (Asiat olivat tuossakin kohtaa paremmin, mitä alla oleva kuva näyttää).

Toki minua harmittaa moiset infektiot, sairauslomat ja kivut ja kolotukset, joita nyt jälkijättöisesti on riittänyt. Jalka ei jaksa mitään, mies ei meinaa jaksaa. Lieväkin ruusu tuntuu kuin palovammalta. Mutta kotiuduin, skeptikkonakin nopeasti. Suonensisäiset antibiootit toimii nykyään hyvin kotonakin. On kuitenkin hiton paljon helpompaa, kun lääkkeitä voi nauttia suun kautta ja suunta on oikea. Minua kuitenkin tutkittiin tilanteeseen nähden suhteellisen kattavasti ja muutama muu mahdollinen tauti tai oheisoire suljettiin näppärästi ja mieltä huojentavasti pois ja ruusuni otettiin alunalkainkin vakavasti, ehkä jo historiaankin peilaten. Olen tästä kiitollinen ja saamastani hoidosta, mutta silti olisin voinut tämänkin jättää väliin. Toki, tapahtumat muille tutuille antavat aina perspektiiviä. Omat moninaisetkin ongelmat ovat sittenkin verrattain pieniä ja vievät miestä vain eteenpäin. Tältä kesältä taas muutama ”ruusukukinto”, neulanreikä ja verenvuoto ja niiden hoito kokeneempana.

Ja mitä tuohon parin viikon takaiseen loman loppuun tulee, ennen loman loppua sain nyt sen henkilökohtaisen avustajan töihin. Ja huojentuneena voin todeta, mikä apu hänestä onkaan jo nyt ollut. Sitä tässä miettii, että MIKSI vasta nyt, mutta tässä löytyy syyllinen peilistä, eikä tarvi harmitella sattumia. Toisaalta tiedän myös niitä syitä, miksi vasta nyt, enkä voi siitä itseäni syyttää, että olen tehnyt aiemmin toisenlaisia valintoja toisin realiteetein ja perustein. Nyt on nyt.

Tukka ei sittenkään ole päästä vielä lähtenyt, joten (pojan) hikinauha päähän, tavanomainen typerä virne naamalle ja kohti syksyn seikkailuja, toivottavasti jo pian täysissä fyysisissä voimissa. Ajatusmaailmaltaan yhtä iloisesti sekaisin kuin aina ennenkin. Nyt päivälääkkeet naamaan ja kinttua lepuuttamaan, kyllä tämä tästä normalisoituu.