Vuoden vaihtuessa siirrytään lukuun 5, pohjustustekstin kautta. Nyt ei rehellisesti ole mitään muistikuvaa, millä valinnoin tuskaa ja häpeää käsittelin, mutta sen mitä tänne kopioidessani luin, niin aika räväkän ja konkreettisen otteen olin näköjään valinnut. Enjoy! Olikohan se tämä luku, jota lukiessaan vaimo tuolloin sanoi, että parodioin meidän parisuhdetta. Pitäsköhän siltä uskaltaa kysyä, onko se ollut tässä vuosien saatossa parodia, komedia vai inhorealismi…

Artikkelikuva: Photo by Michal Zacharzewski from FreeImages

II. Tuska ja häpeä

Tuska määritellään fyysisen kivun tuntemukseksi. Tuskastumista esiintyy kuitenkin usein täysin muualla kun tarkoitetaan turhautumista. Turhautuneisuus, pään seinään hakkaaminen ja omissa ahdistuksissaan pyöriminen, kykenemättömänä keskustelemaan niistä, ovat omiaan lisäämään henkistä taakkaa.

Sen alle alkaa painua, sortua myös sekavuuteen realiteettien kadotessa. Kun ne joskus muistuvat mieleen, yhdessä pelkojen ja ahdistusten kanssa muodostuu häpeä. Tunne, jota ei pääse pakoon. Tunne, jonka vaikutuksilta yrittää suojautua.

Voiko siitä nousta, kohtaamalla ihmisiä, tulemalla kuulluksi? Kuunteleeko kukaan tuskaista ihmistä, jonka paha olo alkaa muodostua fyysiseksi kivuksi, kykenemättömyydeksi toimia?

5. Märkä herätys

Pimeys. Se oli tullut, ainakin Kettusen mieleen. Hiljaisuus, äänettömyys, se oli siellä. Kettusen päässä. Nukkui, koko mies. Jokin etäinen sitä sisäistä rauhaa kuitenkin häiritsi. Huuteleva ääni. Ihan kuin se tietäisi Kettusen nimen ja kutsuisi vielä etunimelläkin. Kettunen ei ollut siitä varma, mutta yritti kuunnella tarkemmin, keskittyä. Mitä sieltä hiljaisuuden keskeltä oikein kuuluu? Välillä ei mitään, pelkkää huminaa ja tyhjyyttä tai jotain epävarmaa, sekavaa ja katkonaista: sellaista kuin Kettusen elämä oli jo tovin ollut. Asioita ja ajatuksia, jotka olivat estäneet häntä nukkumasta. Nyt hän kuitenkin nukkui, kaiketi. Joku häntä kuitenkin ihan oikeasti huusi, ja etunimellä. Kuka helvetti hänen etunimensä tiesi, ja sillä tavoitteli. Kettunen hän vaan kaikille oli. Eikä hän halunnut herätä, ei ollut siihen valmis, kerrankin kun nukkui.

– Petteri, jumalauta, nyt viidennen kerran, ylös siitä! kuului viiltävän kova ääni, joka repi Kettusen tärykalvot ja painui syvälle tajuntaan, viiltäen, kivistäen ja puhkoen.
– Nyt ylös siitä oikeasti, saatanan vätys! Ensin pidät koko yön meitä ylhäällä kuunnellen jotain chat-pimputusta tai jotain tyhjäpäistä blondia, ennemmin kuin nukkuisit kanssamme, luennoi Katriina. – Sitten perkele kilistelet kaapit ja kolistelet laatikot, ja kun nukahdan niin sitten sinä kirottu karjut jollekin Glenille politiikkaa täällä yksinäsi. Etkä sitten saatana sammuta edes telkkaria, vaikka kuinka pyydän. Tiedätkö, äijä jumalauta…

Tuo olisi jatkunut loputtomiin, sen Kettunen tiesi. Katriina oli kiukkuinen kuin mikä, ja varmaankin aiheesta, mutta Kettusen kapasiteetti ei riittänyt minkäänmoiseen analyysiin tilanteesta, eikä suurempiin puolustuspuheisiinkaan. Katriina oli ravistellut hänet hereille keittiön tuolien välistä, ilmeisen erikoisesta asennosta, jonne joutumisesta Kettusella ei ollut minkäänmoista aavistustakaan. Oletetun Glenin, jolle Katriina väitti hänen puhuneen, tyhjän viskipullon hän löysi jalkojensa välistä, ja onnistui siten päättelemään pikemminkin sammuneensa kuin nukahtaneensa. 

Kettunen muisteli mennyttä iltaa ja yötä, jotensakin heikolla menestyksellä. Olo tuntui kutakuinkin siedettävältä, mitä nyt takaraivoa ja niskoja kivisti ja silmiä särki. Toinen käsikin tuntui olevan hieman puuduksissa kun Kettunen kampesi itseään pystyyn hakien pöydästä ja tuoleista tukea. Päästyään pystyyn, Kettunen nosti pullonsa pöydälle ja ravisteli itseään, tunnustellakseen olotilaansa, ja haeskeli katseellaan poikaansa, näki vain vaimonsa, jota ei tohtinut silmiin katsoa. Ei tämä ihan ensimmäinen kerta ollut, kun viski oli ottanut Kettusesta erävoiton, mutta luultavasti niitä otteluita oli viime aikoina ollut liian tiuhaan tahtiin, ja Kettunen tuntui ottavan aina turpiinsa. Siksi Kettusta hävetti. Tiesihän sen, ei sitä Katriinalta voinut piilottaa, mutta yritti silti.

– Jaa, mitä kello on? yritti Kettunen aloittaa käheän keskustelun vaimonsa kanssa jostakin muusta kuin viinan juonnista.
– No, varttia vajaa viis se näyttää, niin kuin viimeiset neljä vuotta on aina arkena näyttänyt kuin meillä on ylös sängystä noustu. Korjaan, silloin kun minä olen noussut, ja sinä vielä tehnyt töitä. Mitä perkelettä sinä olet viimeiset puoli vuotta tehnyt, hyvä jos olet siihen mennessä maate tullut, jatkoi Katriina tulitustaan, joka osui joka kohtaan.
– Hei kulta, älä nyt viitti, en minä, yritti Kettunen väliin, puolustuspuhetta, jolle ei ollut sen enempää voimia kuin tilaakaan.
– Älä sinä saatana siinä nyt kullittele ketään! Tämä alkaa oikeasti väsyttää minua. Eikä pelkästään väsytä, vaan…

Kettunen ei kuunnellut, hänen päässään humisi. Suhisi. Salamoi, kaikkea yhtä aikaa. Sitä paitsi, hän tiesi tasan tarkkaan sen luennon, mitä tuolta tuli. Suu sillä kävi, Kettusen korvat eivät kuulleet, eivätkä aivot vastaanottaneet. Hän tiesi, että Katriina oli miehestään, hänestä, huolissaan, ja että nyt pitäisi viimein tehdä ryhtiliike. Konkurssi ei kuulemma olisi maailmanloppu, ja Kettusen piti vain luottaa itseensä kuten ennenkin, ja muistaa olevansa isä ja aviomies. Vieläpä piti muistaa olevansa entinen yrittäjä, elämä ei saisi loppua siihenkään. 

Tiedä siitä aviomiehestä, kun Kettusella oli välillä vaikeuksia tunnistaa olevansa mies. Siitä olisi kuitenkin hyvä aloittaa. Katriinan huulet kävivät, mitä lienee puhuivat, sitäkö mitä Kettunen kuvitteli, vai jotain aivan muuta. Mies tiesi vaimonsa olevan oikeassa, mutta nyt ei ollut oikea aika kuunnella. Katriina piti vaientaa, tuo puhetulva sisälsi epäilemättä viiltävää analyysiä Kettusen olotilasta, perhe-elämästä, parisuhteesta ja perheen hyvinvoinnista. Kettunen tiesi sen. Oli tiennyt koko ajan. 

Mutta hän oli vain yksi mies, yksi paljas Kettunen, kuten oli verovirkailijallekin sanonut. Ei hän kykenisi yliluonnollisiin. Firma meni alta, identiteetti meni, velka jäi. Paskat olivat housussa, ja nesteessä oltiin ainakin nenää myöten. Ei sitä yhdessä hetkessä ratkottaisi vain itseensä luottaen. Yrittämällä ja luottamallahan tässä kusessa oltiinkin. Sitä vaan ei kukaan enää kuunnellut, paitsi ehkä juuri Glen. Muut kyllä puhuivat, ja neuvoivat. Hyvää tarkoittivat, mutta Kettunen ei jaksanut sitä puheen määrää. 

Akka hiljaa, hän ajatteli, mutta säpsähti ajatustaan. Ojentautui Katriinaa kohti, rutisti tämän itseään vasten ja suuteli vaimoaan ponnekkaasti, niin ponnekkaasti kuin selvässä nousuhumalassa oleva tunteiltaan sekava mies suinkin osaa. Hellä hetki jäi tosin varsin lyhyeksi.

– Hyi helvetti, Petteri, haiset ihan saatanan pahalle, puhisi Katriina työntäessään Kettusta luotaan kauemmas, jatkaen omien vaatteidensa etsintää keittiön tuolin selkänojilta ja olohuoneen nojatuolista.
– Jaa, huokaisi Kettunen. – Meinasin vain sanoa että rakastan sinua, jatkoi kuiskaten ja istahti keittiön tuoliin.
– Tiedä tuosta, miten sekin on näkynyt viime aikoina. Sano mulle se, sano Petteri. Miten sinä olet minua rakastanut? Missä mun villapaita on?
Kettunen virkosi, Glen ilmeisesti antoi voimaa, löysi itsestään sen oman lajinsa, sarkasmin, eikä suotta estellyt kieltään.
– Jaa, nyt mä ja mun rakkaus on vähän niin kuin villapaita. Koin syömä ja hukassa?
– Älä yhtään yritä, mun villapaita on uusi, sitä paitsi sen oot varmaan sinä siirtäny tänne, joko siitä tytön hempukasta haaveillessasi tai mielikuvituskavereillesi keskustellessa, tokaisi Katriina ivallisesti löydettyään paitansa sohvan selkänojalta.

Kettunen puolestaan oli pettynyt. Hänen väkinäinen huumorinsa ei ollut purrut yhtään, oli mennyt täysin hukkaan eikä ollut keventänyt tunnelmaakaan. Oli masentavaa selittää sanomisiaan, ja nöyryyttävää selittää tekemisiään.
– En mä kulta sitä. Mä vaan että…
– Enkö mä jumalauta sanonnu jo jotain tosta kullittelusta sulle! Tää kerta kaikkiaan saa nyt riittää, ota äijä itteäs niskasta kiinni ja tee jo jotain! Jos et mun, niin Epun vuoksi.
– Niin kuin mitä, kulta? Kerro helvetissä, että mitä? Jos se niin kirotun yksinkertaista mahtaa olla niin auta minut eteenpäin ja kerro! Kettunen turhautui, jäätyään toivottomalle puolustuskannalle, vailla puheenvuoroa.
– Enkö mä jo tuosta kullittelusta…
– Anna, jumalauta olla jo! Vittu, ei sitten puhuta, sinähän se olet puhumista aina vaatinut. En minä sinulle rupea olemaan mikään lapanen saatana, jotain miestä minussakin on vielä. Ja kullittelen, mitä ja miten lystään, ettäs tiedät! riehui Kettunen, joka halusi pitää päätösvallan edes jossain asiassa.
– Näkis vaan, kuului sivallus perään Kettusen lähdettyä suihkuun. Sanomisia oli ryyditetty vielä maininnalla siitä, että taitaa olla aika mones suihkutus tälle vuorokaudelle, ja että miehen oli syytä muistaa lupauksensa sekä se, mitä häneltä oli äsken vaadittu.

Suihkun alle itsensä raahanneella Kettusella ei ollut käsitystä vaatimuksista, eikä lupauksista, mitä äsken mahdollisesti oli esitetty. Hän tunsi vain lämpimän veden, jota väänsi vielä lämpöisemmälle. Hän tiesi, että Katriina oli mennyt ovesta ulos, ulkoiluttamaan koiran, kuten arki-aamujen tapana oli. 

Kettusella oli häilyvä olettamus siitä, mitä hänen tulisi sillä välin, reilussa vartissa tehdä, mutta se oletus sai nyt väistyä suihkun alta. Jollakin oli herättävä uuteen päivään, vaikka suussa pyörivästä mausta ja päässä jyristelevästä kivireestä päätellen se edellinenkään päivä ei ollut koskaan päässyt loppumaan. Kettunen nojasi suihkuseinään, ja antoi veden valua. Hän toivoi päänsä selkiytyvän, ja saavansa otetta jostakin. Kääntyi ympäri, kyykistyi alas. Hän haroi hiuksiaan, sääteli veden lämpöä kylmästä kuumaan. Pyöri, ja käänteli kasvojaan suihkua kohden ja siitä pois. Nousi ylös, ja istuutui uudelleen. Ei ajatellut mitään, toivoi vain, että voisi olla rauhassa, ja saisi jostakin kiinni elämässään. 

Vaan mistäpä hän olisi suihkun avulla kiinni saanut, vesi oli vain vettä. Välillä kylmää, välillä lämmintä, joskus polttavan kuumaa. Yhtä kaikki, se oli vain vettä. Vettä, joka valui pitkin Kettusta, hiuksista silmiin, nenään ja parralle, sieltä rintakarvoihin, ja alemmas, alueelle jota Katriina oli äsken kuvaillut harvoin koetuksi ja nykyisin löysäksi. Siitä sitten jalkoihin, ja jaloista lattiakaivoon. Ei se virkistänyt, ei auttanut, valui vain. Valui viemäriin, kuten Kettusen elämä tuntui valuvan. 

Päässä vihloi ja heikotti, Kettunen lysähti kyykkyyn, istumaan lattiakaivon päälle. Ajatus ei juossut nytkään, yhtä pimeää oli kuin tovi sitten, ennen Katriinan viiltävää herätystä. Ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Tai kuuli, veden lorinan. Tunsi. Veden, joka kertyi Kettusen jalkoihin, kun ei kaivoon päässyt. Yhtä tyhjän kanssa oli vesi. Ei tuntunut auttavan Kettusta, mutta piti jostain syystä lämpimässä syleilyssään ja hyväili Kettusta. Se vesi ei enää lorissut, oli jo lopettanut, nyt se puhui Kettuselle. Jotenkin terävämpänä mutta siltikin niin hellänä, lätki miestä poskille.
– Häh, mitä?
– Ylös siitä Petteri, ihan oikeasti nyt, kulta. Paljonko sinä oikein joit viime yönä? Petteri! Minä olen huolissani sinusta, onneksi Eppu on vielä nukkumassa. Jumalauta äijä, oletko kunnossa? Kulta! Etkö voisi ottaa vähemmän, jos sitä viinaa pitää ottaa? Mitä? Sano jotain, mitä? Pitääkö perkele kumota koko pullo? Eikö se riitä ne pari paukkua kuten ennenkin? Silloin, kun sinä olit sinä? Puhuit, nauroit, elit… Olit sinä, nautit minusta ja minä sinusta. Kulta kuunteletko? Kuuletko?

Kyllähän Kettunen kuunteli, kuunteli minkä kuuli, ja yritti saada itsestään ja kysymystulvasta otetta, sen minkä pystyi. Hän oli hereillä, muttei suihkun, vaan vaimonsa ansiosta. Hän oli sammunut jo toistamiseen, arviolta reilun tunnin sisään, jos se kello nyt oli noin viiden tienoilla, kuten Kettunen arveli. Katriina nyki miestään ylös ja kiskoi tältä housuja jalasta.

– Kuulen, kuulen, rakas. Hillitse vähän, sanoi Kettunen häpeissään, ja kietoi kättään vaimonsa kaulan ympärille, ja tavoitteli suutelemaan tätä suulle.
– Petteri, kuule. Olisihan nämä kalsarit edes voinut ottaa jalastaan suihkuun mennessään.
Kettunen suuteli Katriinaa, ja jatkoi:
– Olisihan ne kai. Niin vissiin. Hui helvetti, kun heikottaa… Mut hei, vastahan mä ne laitoin jalkaan. Ehkä. Kai. Hittojako siitä tulee, jos niitä koko ajan ees taas vetelee. Sitä paitsi, itehän olet mulle sanonu, ettei munasiltaan sohvalla maata. Sua vaan tottelin.
– Jumalauta, Petteri. Sinua pitäisi kiskoa pitkin lattioita, ja nostella seinille, ravistella.
– Ravistele, ravistele. Tuolta noin.
– Helvetti sun kanssas, seksi mielessäs, vaikket mihkään kykene. Kello viis aamusta, umpitunnelissa, ja ainoa paikka jota pitäis ravistella, on sun mulkku?
– No, niinkin voisi asian nähdä, tokaisi Kettunen suudellessaan naistaan uudelleen.

Katriina Kettunen jatkoi yksinpuheluaan, lievästi hymyillen jo miehelleen. Sadatteli tämän edesvastuuttomuutta ja sammumista, muistutti tämän haisevan pahalle, ja sanoi haluavansa vältellä suudelmia. Viski ei ollut kuulemma hyvän tuoksuista pullossakaan saati sitä liikaa juoneessa miehessä marinoituneena. Kertoi tosin myös, että hyväksyi jälleen kerran miehensä, ja ymmärsi tätä, mutta tähdensi, ettei näin voisi jatkua loputtomiin. Petterille kuulemma sopi alkoholi, mutta vain sivistyneessä määrin, kuten ennen. 

Poliittisia mielipiteitä saati taloudellisia ratkaisuja ei löytyisi viskipullojen pohjilta, olivat ne minkä herrasmiehen nimisiä hyvänsä. Ratkaisuja löytyisi kuulemma vain omista tekemisistä, kuten Kettunenkin oli menneinä vuosina selittänyt, silloin kun oli yrittäjyytensä huipulla. Silloin, kun hänet oli siitä palkittu. Sittemmin oli tullut kohdattaviksi ongelmat ja vastoinkäymiset, eikä kaikki enää riippunutkaan omasta itsestään, Kettusen mielestä. Nyt kuitenkin vaimo vakuutteli miehelleen tämän omia taannoisia teesejä, ja koetti pitää miestään jaloillaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kettunen itse nyökkäili ja myötäili, pahoitteli ja vakuutteli, ei tohtinut olla mielipiteellinen, saati asettua poikkiteloin. Oli jälleen kiitollinen naiselleen, jota niin harvoin osasi kiittää. Eikä käynyt kiistäminen, oikeassahan tuo rakas vaimo oli, ja mieli sitä teki. Ei viskiä, ei viinaa, vaan naista. Tarkemmin ajatellen, nimenomaan tuota naista, omaa vaimoa, mieli teki.

– Katriina kuule, aloitti Kettunen vaimolleen, joka kietoi miestä mustavalkoruudulliseen pyyhkeeseen, ja potki riisumansa litimärät kalsarit syrjään kulkureitiltä.
– Kuulenhan minä. Ainahan minä kuulen, totesi Katriina hiljaa ja lakonisesti, saaden sen silti kuulostamaan ystävälliseltä.
– Sitä minä vaan, että… Tai, siis sitä että… En mä tiedä, takelteli Kettunen, yrittäessään saada oikeita sanojaan ulos suustaan.
– Kyllä sinä tiedät, ja minä kuuntelen. Rakas, minä haluan kuulla, tokaisi Katriina vaativasti, yrittäen hakea tiivistä katsekontaktia humalaiseen, nyt jo moraalista krapulaa ja rappiomielialaa kärsivään aviomieheensä. – Minä, kuuntelen, ja haluan kuulla! Toivoisin vaihteeksi sitä samaa sinultakin, kulta. Pysytkö tolpillasi, vai vienkö sinut tuolille asti keittiöön?
– Pysyn, pysyn, yritti Kettunen urheasti. – Totta kai minä pysyn, sen kuin menet vaan.

Ei Kettunen tosin ollut pystyssä pysymisestään ollenkaan varma, mutta jostainhan miehen piti olla edes ulkoisesti varma. Hän antoi Katriinan mennä, nojasi itse eteisen seinään, ja katseli naisensa perään. Naisen, joka oli jälleen kerran joutunut hoivaamaan häntä, korjaamaan hänet suihkun lattialta pystyyn, ja aloittamaan oman aamunsa alusta. Siinä se sutjakkaasti pukeutui uudelleen, ja painui kulman taa näkymättömiin, keittiöön, tehokkaana aamutoimiin. Luultavimmin tekemään asioita, jota oli pyytänyt Kettusta tekemään. Asioita, joita Kettunen ei ollut edes kuullut, vaikka vaimo oli niitä pyytänyt, asioita, joita hän ei ollut tehnyt.

Hän oli vain sammunut toviksi suihkun alle. Ei ollut terveellistä se. Vuoden viimeinen aamu, arki tavallisille ihmisille, oli alkanut, mutta Kettusen perheessä ei ollut kovin arkinen tunnelma, ainakaan Kettusella. Katriina pyöritti arkea, piti perhettä pystyssä, ulkoilutti Wallun ja hoiti Elmerin asiat. Kettusenhan se piti olla perheen pää, mutta juuri nyt hän tunsi olevansa perheen persereikä, ahdas aukko, johon kaikki paska tuntui jumittuvan. Ihmisen irvikuva, jonka kanssa kenenkään ei ollut syytä olla tekemisissä kuin olosuhteiden pakosta. Känninen, kyyninen ukkomies, jolla ei ole kuin murheita. Murheiden lisäksi rakastava vaimo, mistä ihmeen syystä, sitä ei Kettunen ymmärtänyt. 

Ei hän itse itseään ainakaan rakastanut tällaisena, miten kummassa Katriinakaan voi. Sitä muisti mies ihmetelleensä yölläkin, ennen pyrkimystään visailujuontajan kainaloon. Ennen Väinämöisen hyökkäystä, ja ennen Eppua, toista, joka häntä rakasti. Kettunen muisteli yötään, ja keskustelukumppaneitaan, jaettuja mielipiteitä. Osan hän muisti, vähän liiankin elävästi. Häpeän määrä sen kuin kasvoi. Rakasteluhaluista visailujuontajan kanssa oli parempi olla mainitsematta mitään. Keskustelut pääministerin kanssa Katriinakin lienee kuullut, ja Glenin vierailusta oli jäänyt jälkensä, niitä ei voinut peitellä.
– Kulta, kuule, Kettunen aloitti hiljaa.
– Kuulen edelleen, ja edelleenkään en ole varma kuuletko saati kuunteletko sinä.
– Kuuntelen, vakuutti Kettunen, vaikkei oikein jaksanut sitäkään. Päässä vaan pyöri ja surisi, kun Kettunen yritti raahautua seinistä ja tasoista tukea pitäen keittiön pöydän ääreen. Matka tuntui yllättävän raskaalta, päämäärä helpottavalta.