Jaa-a. Kuten totesin pohjustuksessa, luen nämä vasta teille julkaistuani, samaa tahtia. Ja tekstin kirjoittamisesta on se seitsemän vuotta. Mutta näköjään viski on mukana tarinan kuljetuksessa myös luvussa 4. Onkohan Kettusella ongelma viskin kanssa?

Artikkelikuva: Photo by peterfeije from FreeImages

4. Glen

Oli kulunut tovi jos toinenkin, hörppy jos kolmas. Lasillinen tai kaksi, miksei enemmänkin. Ei Kettunen muista. Ei muista, vaikka yrittää. Eikä välitä, ei hän osaisi enää laskea. Hän on selittänyt keittiön pöydän ääressä Glenlivetille suomalaisen yrittäjän koko ongelmakentän. Välillä Glen, joka oli tuntien mittaan tehnyt Kettusen kanssa sinunkaupat, oli ottanut Katriinan muodon, ja selittänyt perheen ja lapsen tärkeydestä, ja siitä kuinka vaimo kaipasi myös oman osansa hellyyttä. Kaipasi kuulemma myös sitä avointa ja nauravaista miestä, jolla oli vastaus kaikkeen. Nykyisin se mies oli kuulemma vätys, jolla ei ollut vastausta mihinkään, hamsteri häkissään, joka oli aivan liian hidas juoksemaan siinä pyörässä tai gerbiili, joka pysytteli viikkokausia piilossa puruissaan. 

Ei ymmärtänyt Kettunen moisia vertauksia, urosleijonahan hän oli. Karjahteli Glenille nytkin, että yrittäjän pitää tehdä ympäripyöreätä päivää, hänelläkin on Excel-taulukoitu työtuntiseuranta, jossa löytyy toissavuodelta helmikuu, joka sisältää 326 työtuntia, ja Tuomaskin oli vääntänyt lukemattomia ylityötunteja pyyteettömästi. Tai ei nyt aivan, liksansa oli pyytänyt ja kaiken sen oli saanut, vielä tuolloin. Nyt odotti saataviaan Palkkaturvasta, Kettusesta kun ei maksajaksi ollut. Verottajan vika sekin, kun kuppaa viattoman yrittäjän tyhjiin, olemattomista rahoistaan.

Siinä jää väistämättä perhe joskus jalkoihin, kyllä Katriina sen tietää, onhan se yrittäjäperheen tytär. Saakeli, Glen. Ei yrittäjää voikaan ymmärtää kuin toinen yrittäjä, jos sekään. Tämä on kuule hulluuden muoto. Suomalainen mies menee vaikka läpi harmaan kiven, on se niin hullu. Tai niin tyhmä, kun se jumalauta voisi sen kiertääkin. Suomalainen yrittäjä on vielä hullumpi. Tai vielä tyhmempi se on, Glen, vähän niin kuin minä. Tiedäthän sinä nämä jutut, tiedäthän. Tai siis, ethän sinä mitään tiedä, pullon perkele, no, mutta minä kerron sinulle kuitenkin. Helvetti, tiedät sinä. Se on kuule perhe tärkeä, ja niillä pitkillä päivillä tämä maa lähtee nousuun. Yrittäjyys kantaa Suomea. 

Se meillä kai iskulauseena on, ainakin silloin kun minä vielä yrittäjäyhdistyksen kokouksissa katsoin asiakseni käydä. Sitten en enää katsonut. Saatana. Meistä tuli joku kansallisen sekoomuksen tiedotusväline. Silloin joskus vaalien aikaan, tiiätsä Glen. Silloin meistä tuli sinisempiä kuin olemmekaan, puoluepolitiikka pitäisi kitkeä hevon kuuseen tuosta meidän järjestötoiminnasta. Sen sä tiedät, vaikket muuta tietäisi. Tai siis kyllähän se paikallisjärjestö ihan meidän asioita hoiti, ei siinä mitään. Hyvin kuuntelivat, vähän niin kuin sinä Glen, mutta auttaa eivät osanneet. Kuuntelivat ja ymmärsivät tai sitten eivät. 

Se meitin kattojärjestö, se on vähän niin kuin se, no, se puolue. No mut kai ne parhaansa yrittää, en minä sillä, ei se kato mua enää kiinnosta. Mulla on kato uudet kaverit, sinä Glen ja ne pari petturia Jack, Johnnie ja Jim. Tai en mä tiedä onko Jack petturi, sehän sentään oli läsnä keskustelun avauksessa. Mutta niin, missäs me Glen kuule oltiinkaan?

Glen yritti olla ystävällinen, ja huomauttaa Katriinan huhuilleen miestään nukkumaan makuuhuoneen puolelle, mutta Kettunen käski tämän olemaan hiljaa ja syyllistämättä. Glen hiljeni, ja kaatui kiltisti lasin pohjalle, mitä nyt hieman pöydälle läikkyi. Niin niissä ystävissä, muisti Kettunen. Kato Glen, ei mulla ole mitään hätää. Mulla on paljon kavereita, kirjekavereita. Yhden aktiivisimman nimi on Intrum Justitia, toinen yhtä kiihkeä ystävä on läheisin miespuolinen kaverini, Ulosottomies. Ei petä koskaan, mies toista, eikä karkuun lähde. Ei, vaikka haluaisin sen pakenevan. 

Kolmas on Tapiola, esiintyy vain sukunimellään, niin kuin minä, Kettunen. Yrittää tehdä itseään tuttavallisemmaksi, olemalla etunimeltään Lähi mutta aika kaukaiselta se minusta tuntuu. No, en jaksa, Glen, sinua pitkästyttää koko ystäväpiirilläni, ettet sinäkin kaikkoa. Nämä uudet kun eivät ole yhtään niin mukavia, näille ei uskalla vastata puhelimeenkaan kuten entisille. En tosin kuule tiedä, tietävätkö ne kaikki minun puhelinnumeroanikaan. 

Se yksi hempukka, Elisa, kun pisti meidän suhteen poikki heti kun joku perkele sille oli mennyt konkurssista lavertelemaan. Niin kuin sanoin, Glen, mies ei miestä jätä mutta nainen lähti heti kun rahat loppuivat. Kirjeitä ja ukaaseja sekin lähetteli, ennen kuin tylysti suhteemme katkaisi. Onneksi Katriina on eri maata, tai ainakin luulen niin, enhän minä varma voi olla.

Glen ei katsonut asiakseen huomauttaa Kettusta, että se luotettavampi nainen oli jälleen käynyt kyselemässä. Ei sanonut sitäkään, että Elmerikin oli jälleen käynyt isää kyselemässä. Ei viitsinyt mainita siitäkään, että joku oli vaientanut television, vaativa toimenpide, johon Kettunen ei ollut vaivautunut. 

Glen tiesi, että suomalaista miestä kannatti kuunnella silloin kun se vaivautui puhumaan. Kukaan muu ei tiennyt. Glen antoi ajan kulua, kostutti Kettusen suuta säännöllisesti, mutta nyt harvenevaan tahtiin, johtuen siitä, että hän kasteli myös Rodos-paitaa. Ei tarkoituksella, mutta kasteli kuitenkin. Eivät keskustelukumppanit siitä toisilleen riehuneet, se kuului asiaan jo tässä vaiheessa. Olihan Glen kuunnellut Kettusta jo yli puolen litran verran. 

Glenin voimat alkoivat ehtyä siinä missä Kettusenkin. Oli kuunneltu ja käyty läpi kieroutunut tukipolitiikka, vääristynyt sosiaalipolitiikka, korruptoitunut järjestökenttä ja herraviha. Oli moitittu ja yritetty parantaa epäoikeudenmukaista arvonlisäverotusta. Osinkoverotus oli ohitettu, se kun ei kuuluisi Kettusen murheisiin kuitenkaan. Oli kirottu epäluotettavat, köyhät ja tyhmätkin asiakkaat. Ei sellaisia virallisesti ollut, ei ennen konkurssia eikä jälkeenkään. Jäi sinne niitäkin, jotka olivat luotettavia eivätkä välttämättä edes tyhmiä, mutta heitäkään Kettunen ei uskaltanut lähestyä. Heidät hän tunsi pettäneensä. Glenille näistä kaikista uskalsi kuitenkin kertoa. Se ei vuotaisi niitä eteenpäin, sillä oli vaitiolovelvollisuus. Ei kertoisi kelleen, ei pettäisi Kettusta.

Glen tunsi itsensä psykiatriksi, vuodatettavien asioiden määrä oli niin runsas ja virta vuolas, että se oli varma, ettei Kettunen siitä yhdellä istunnolla selviäisi, osasta oli ehtinyt antaa hänelle maistiaiset. Glen oli kyllästymässä Kettuseen, joka moitti häntäkin karkuriksi, joka luopuu leikistä kesken kaiken. Oli vielä käsittelemättä yrittäjien sairausloma ja päivärahat, työterveyshuolto ja muut. Ei taitaisi Glen siihen riittää, ei vaikka Kettunen nuolisi pöydän ja imeskelisi paitansa. Toivottavasti ei siihen alentuisi, mutta ei tuosta voitonvarmasta urosleijonasta voisi takuuseen mennä.

Viimeiset pisarat Glenistä kaatuivat lasiin. Kettunen muisti harmaan kiven ja tyhmän miehen. Keskeinen asia, joka oli kesken. Tai jotenkin, tuo kuulosti runolliselta Kettusen korviin. Glen muistutti, ettei se ollut ainoa keskeneräinen asia mutta siihen kannattaisi nyt pikaisesti keskittyä, jos sen aikoi sanoa. Yhteinen aika oli kuulemma vähissä, Glen aikoi mennä Katriinan viereen nukkumaan, ellei Kettunen sitä tajuaisi pian tehdä. Jumalauta, petturi, vaimoani et kyllä vie, saatana. Sen jos kenet pidän, vie kaikki muu. Tai jos viet, niin ensin kuuntelet sen tarinan siitä kivestä. Se sinä olet, Glen, se kivi, viimeinen uusi tai uusvanha ystäväni, perkele. Sinä olet verottaja. Siltä virkailijalta pitää kyllä pyytää anteeksi. Ja Katriinalta. Mutta ei nyt, nyt se olisi vihainen. Potkisi vain uudelleen pois. Eikä se verottaja, se kivikään, olisi kiinnostunut kuin minun rahoistani, niistä olemattomista rahoista, joihin sillä on oikeus, mutta joita en ole oikeutetusti sille saanut hankittua.

 Glen, ei syy minun ole. Ei ole. Minä yritin, mutta kun en jaksa. Ei tämä leijonanharja kuosissaan pysy, kun sitä nykyisten markkinoiden tuulissa yrittää. Ei pysy ei, Glen. Niin se kivi, se on kuule uhrilampaan teurastuspaikka, lammas se on leijonakin. Suomalainen mies menee vaikka läpi harmaan kiven, ei kierrä sitä. Miksei kierrä, Glen? Kuule, siksi, että sen ympärillä on pelkkiä ansoja, sudenkuoppia ja juoksuhiekkaa. Veroista kuulit jo, sotuista, tyelleistä, yelleistä ja ties mistä en jaksa edes kertoa. Suomalainen mies, yrittäjä mukaan lukien, voi olla nainenkin, Glen, emmehän me sovinisteja ole, hakkaa aikansa sitä kiveä tai nerokkaimmat tippuvat niihin ansoihin. Sitkeimmät kiipeävät kivelle, ja putoavat sieltä rapistuvan tukiverkon ulkopuolelle. Sitten olemme me, kaltaiseni leijonat. Kaivamme kiven vierustaa, yritämme ja yritämme. Joukkovoimalla nostamme kiven suorille käsivarsille. Äläkä Glen naura, nostamme, eihän se ole kuin kolme kuutiota suomalaista graniittia se kivi. Hetken hymyilemme, niin kuin sinä ja minä nyt. Mutta perkele Glen, sitten se loppuu. Glen ei kuunnellut enää, eikä Kettunen kertonut.