Joskus on hyvä katsoa lyhyellä jänteellä taakse päin: aikaisin tiistaiaamuna eiliseen maanantaihin.

Minä olen jossain määrin mielensä pahoittaja. Meinaan, että vähintään huvin vuoksi olen äreä sille, että lähes joka halvatun päivä on kansainvälinen se-ja-se -päivä. Joista jotkin ovat vielä lisääntyviä liputuspäiviä niin että rivitaloyhtiön lipputankokin tekisi mieli käydä kaatamassa. Yhtenä itselleni huvittamista viime vuosina tuli vastaan (anteeksi kaikki naiset, en väheksy teitä) kansainvälinen kuukautispäivä. Jos nyt parhaiten tuntemaani naista, eli vaimoani mietin, niin hän tuskin keksii kuukautisista mitään juhlittavaa. Mutta eihän kokemusperäistä tietoa saa yleistää, se on vain oma kokemus. No, tuolloin muutama vuosi sitten kun tämä kuukautispäivä tuli mulle tietoisuuteen, niin eräs silloinen työkaveri tuli kahvitunnille: ”Kattokaas pojat, mie toin tällaista kuukautispullaa…” – sellanen keltasta mössöä ja punaista hilloa sisältävä pulla. En ole sittemmin syönyt. Periaatejäärä kun olen. Mutta oikeutus on varmasti sillekin kansainväliselle päivälle, vaikka oma kokemukseni ja asenteeni onkin tuo.

Eilen sitten oli Kansainvälinen vammaisten päivä, 3.12.2018. YK:n vahvistama päivä, jonka paikallinen toteutus oli Carean ja Kouvolan Vammaisjärjestöjen Yhdistyksen, KVY:n organisoima. Tuoreena KVY:n kokemustoimijana lupauduin pitämään puheenvuoron omasta vammastani, cp-vammasta. Saatiin taas yksi kokemus pois omalta ”en ole koskaan ennen” -listalta. Nyt olen. Nimittäin puhunut yleisölle kauppakeskus Veturissa, siinä esiintymislavalla. Tai no, tarkalleen ottaen, lavan edessä, kun en laiskuttani ”lauteille” kiivennyt, niin suuri rokkistara en ole. Puhumassa vammaisuudesta, omasta synnynnäisestä vammastani ja sitä myöden elämän mittaisesta kokemuksesta – ei takuulla mikään läpileikkaus cp-vammasta, mutta vahvasti asenteellinen näkökulma siitä, että lääketieteellisen diagnoosin lisäksi vamma on asenne – sekä vammaisella, että kanssakulkijalla. Puheenvuoro siitä, miten sillä asenteella voi elää täysipainoista elämää, on se sitten perhe-elämä, työelämä, harrasteet, ihmissuhteet. No, elämä. Elämänasenne. Asenne.

Asenteen lisäksi kokemus – näkökulma: niin vammaisille kuin vammattomille, näkyville ja näkymättömille. On vamma tai asenne fyysinen ja näkyvä, fyysinen ja piilossa, tai henkinen ja näkymätön. Esimerkiksi: olen kohta nelikymppinen. Pyörätuoli on ollut tavalla tai toisella käytettävissäni tuosta ajasta noin 35 vuotta. Se on tarpeen, aidosti, mutta harvoin. Tuskin olen siinä konkreettista aikaa viettänyt juuri 3,5 kuukautta enempää. Enkä aio viettää. Mulla on muutakin tekemistä. Istun sitten kun joskus tekemisiltäni joudan, tai joudun myöntymään. En käytä pyörätuolia, mutta olen ”täysverinen” cp-vammainen. Joka elää tiettyjen asenteiden keskellä – niihin asenteisiin vaikuttaen. Olemalla minä. Juuri siksi olen myös KVY:n kokemustoimija, ja sanon joo, tällaisille tapahtumille, jossa karvanaamainen keppikävelijä höpisee jotain elämästään ja asenteestaan. Niistä olen kertomassa, niitä olen muokkaamassa. Niin itseltäni kuin teiltäkin. Vapaaehtoisesti, ja suunnilleen täysissä järjissäni, vaikka myönnän pari kertaa eilen miettineeni, että mitä hittoa minä teen Veturin lavan edessä joulusesongin aikana höpisemässä itsestäni. Heh, kokemus sekin, ja paikkansa ansainnut.

Vaan kuten alussa totesin, minun muissakin asenteissa on muuttamista. Jos joku haluaa perustella minulle kansainvälisen kuukautispäivän, ja kertoa sen viettämisen hyödyistä, olen avoin kuuntelemaan. Mutta sen sanon, että kokemusperäisesti en ole oikeutettu keskustelemaan, joten tässä otan aidosti vain kuuntelijan roolin.

Hyvää kokemusta ja asennemuutosta itse kullekin! Itsensä kannattaa haastaa aina. Hyvin meni, vaikka hivenen jännitti se, ettei jännittänyt.