Eilen istuin infotilaisuudessa. Kuuntelin, kummastelin. Pyysin yhden puheenvuoron, ja möläytin muutaman pyytämättömän välikommentin. En ole sivistynein sielu, mutta näen kuinka meille koitetaan faktana syöttää valetta. Kaikkihan saadaan näyttämään siltä miltä halutaan. Ja seuraava latteus: On helpompi pyytää anteeksi, kuin saada lupa. Valehdellaan asia näyttämään joltain, tehdään kiireesti jotain, ja todetaan sitten, että ohhoh. Ei se…

Aamulla kuuntelin radiosta Froikkareita. Kertosäkeen kohdalla tein päätöksen: ”Hitto joo, mä en pelle oo, jos mies en olla saa.” Laulun kirjoittaja on ehkä tarkoittanut biisin johonkin muuhun tunnetilaan enkä koe olevani särkynytsydäminen. Pelkästään koen olevani hämilläni, perin kummastunut. Ja odotellut jo pitkään! Siksi, koen, että minua työnhakijana kohdellaan pellenä. Siviilissä ja lapsilleni voin olla pelle….

Istun psykologin vastaanotolla. En makaa sohvalla, kuten elokuvissa. Istun vaaleanpunaisella tuolilla, vaimoni istuu viereisellä vastaavalla. Sohva, sellainen minulle liian upottavan näköinen, harmaa, jää tällä kertaa psykologin käyttöön. ”No, mitä kuuluu?”, avataan keskustelu. Tekisi mieleni sanoa: ”Kukkuluuruu, ilmoja on pidellyt…”. Tyydyn siistimään ajatuksen muotoon, että ”…onhan tuo syksykin jo tullut.” Tiedän, ettei psykologi ihan sitä tarkoittanut….

Olipahan viikko. En muuta sano. Paitsi, että sanonpa, sillä blogia ei voi jättää viiteen sanaan. Ihmeiden aika ei ole ohi. Viimeeksi edellisessä blogitekstissäni kirjoittelin jännittyneistä fiiliksistä ennen henkilöarviota ja huonoista kokemuksista kahdeksan vuotta sitten. Noh, viime maanantaina sain karistettua sen ”paskan fiiliksen” vuosien takaa. Olihan melkoinen täyden päivän prässi. Testattiin yhtä sun toista, tavalla jos…

Leinonen jatkaa sitten ensi viikolla Helsinkiin ”tutustumista”. Nyt ei enää hirveästi keskeisempään osoitteeseen maamme pääkaupunkia pääse, ei ainakaan kovin monella sadalla metrillä. Näin ”maalaiskaupungin pojan” mielestä törmätään tuttuun ongelmaan: Hesasta pitäisi löytää parkkitilaa, ja hivenen suurennellen se maksaa lähimmässä parkkihallissa sen verran, että ennen työpaikan saantia pitäisi olla varaa ostaa tontti Helsingistä. Okei, okei… paikka…

Nyt kun istahdin keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan tätä työnhakublogiani, päällimmäinen fiilikseni on kutakuinkin ”huh huh”. Ehkä monestakin syystä. Olo on urheilutermein kaikkensa antanut, ja katotaan mihin se riittää. Tyhjä mutta tyytyväinen. Toki jälkikäteen löytäisin sen 10 seikkaa mitä parantaa, itsekriittinen kun olen. Mutta näillä mennään, ja toivotaan parasta. Kävin tänään työhaastattelussa Helsingissä, muotoillaan se nyt…

Kerro mitä kaikkee työnhakijan tulee olla? Juhannus tuli, juhannus meni. Siinäkin, tärkeimmät roolit: isä ja aviomies. Yhä vieläkin. Vaikka yksien mielestä olen ankara paskapää, toisinaan tylsä kieltäjä. Vaimon mielestäkin jotkut olisivat jo laittaneet eropaperit mutta kuulemma olemme pitkämielisiä molemmat. Jaa-a, mene ja tiedä. Mutta joo, mitä lie pitkämielisyys noin määritelmänsä puitteissa mutta en minä ainakaan…

Hoh-hoijaa. Kello on tässä vaiheessa 7:47 aamulla. Olen nyt kuudetta kuukautta työtön. Edelleen, kahden lapsen isä, kahden koiran isäntä ja vain yhden vaimon aviomies. Yhtään enempää en kestäisikään, ainakaan vaimoa ja koiria. Ensimmäistä ei edes laki salli, ja toisten osalta heräsin 3:45 ihanaan tuoksuun, koiranpaskan hajuun, enkä ole sittemmin nukkunut. No, hajun lähdettä paikallistaessani laitoin…

Tässä kesän tullen mietin taas, kuinka monta kertaa sitä joutuu asioita siirtämään. Tai kuinka monta kertaa asioiden siirtämistä perustelee jotenkin itselleen – oli perusteet realistisia tai ei. Ensin sanoo: ”sitten kun…” – perustelee jonkin asian tekemättömyyttä sillä, että ”mutta kun…”, kieltää asian toteuttamisen sillä perusteella, että ”ei kun…” ja lopulta joutuu toteamaan, että ”voi kun”….

Ohhoh, onpahan ollut kevät, jota olen täälläkin parissa kirjoituksessa avannut. Eipä sinänsä, on pitänyt työttömän työnhakijan puuhakkaana mutta onpahan viimein päässyt keskittymään siihen kaikkein oleellisimpaan työnhakunsakin kannalta – hakemaan töitä ja verkostoitumaan. Mutta eilen yhdessä tilaisuudessa pahoittelin entiselle työkaverille, etten ole ehtinyt edes kahvilla käymään. Sitä edellisenä päivänä pahoittelin eräälle aiemmalle esimiehelle, etten jouda huomenna…

Joskus on niitä aamuja, jolloin työttömänkin on syytä nousta ylös aiemmin, kuin oli aikomuskaan. Olen kyllä koko vuoden pitänyt itseni sellaisessa arkirytmissä kuin olisin töihin menossa, mutta tänään oli parempi nousta parran lyhennykseen, suihkuun ja hampaiden pesulle jo ennen muuta perhettä ettei unet ihan liian villiksi mene. No, mainittakoon alkuun, että unien keskiössä oli Porsche….

VAROITUS: Ei kukkahattuisille kaiken mukavana näkeville, ja mukamas oikein pykälien mukaan tekeville mutta ahdistuneille tosikoille! Muille: Avatkaa silmänne. Tiedättekö sen tunteen, kun tasapaksulla ja tylsälläkin miehellä heittelee välillä perustyyneyden, pakotetun hiljaisuuden ja suoranaisen raivon välillä, jota ei kuitenkaan voi tai ainakaan moraalisesti saa purkaa kehenkään? Ette? Ei se mitään, minä tiedän. Yritän  tiivistää alkuvuoteni jotenkin…