On kulunut liki vuosi, kun olen blogia viimeeksi kirjoittanut, joten sanan virallisessa merkityksessä tätä ei kai voisi enää blogiksi kutsua. Sen sijaan, siinä noin vuodessa on tapahtunut paljon muuta ja jopa virallista.

Mietin jopa, että poistaisin tämän koko sivuston. Se mietintä oli lyhyt. Vaikkei minulla nyt olekaan tarvetta etsiä työtä tai kirjoittaa autenttisesta omakohtaisesta työnhausta, on minulla vastaisuudessakin kirjoitettavaa jostain muusta – ja tuskin pääsen koskaan unohtamaan niitä perusteita, mille tämän sivun pystytin.

Viime vuonna heinäkuun alkupuolella sain erittäin positiivisen ja onnistuneen työhaastattelukokemuksen, joka siis johti työllistymiseen Verohallintoon elokuussa, kuten vajaa vuosi sitten olen kirjoitellut. Näihin kuukausiin on mahtunut paljon työmielessä ja kun nyt meneillään olevalta lomaltani työhön palaan, teen sen ensimmäistä kertaa työmielessä vakituiseen suhteeseen: vakituiseen virkaan Verohallinnossa. Aika virallista. Tässä välissä siis sain, kokemuksen ja osaamisen karttuessa myös lisää postiviisia kokemuksia suomalaisesta rekrytoinnista ja ehkä myös johtamisesta.

Minua on aiheestakin kritisoitu suomalaisen rekrykulttuurin ja -tapojen mollaamisesta. Toisaalta, myös aiheetta. Kokemukset ovat olleet omakohtaisia ja aitoja, jotka olen halunnut tuoda julki. Eivätkä ne ole olleet pelkkää rannalle jääneen ruikutusta – mielestäni – omat arvionne voitte tehdä lukemalla vanhempia kirjoituksia. Ne ovat olleet arvosteluja toimintatapoja kohtaan ja aitoa ihmettelyä. Toki, tunnustan, myös sanavalmiin kaverin vilpitöntä piikittelyä välinpitämättömyydestä ja leväperäisyydestä.

Mutta eipähän tarvitse niistä räksyttää. Miehen vanhetessä, keski-ikäistyessä – setämiehistyessä – koittaa vielä mahdollisuus rakentaa virkaura. Ja sitä ennenkin mahtui matkaan paljon positiivisia kokemuksia rekryistäkin – myös niistä rannallejätetyistä.

Varsinaisesta työstäni verotuksen luonteen vuoksi en tule henkilökohtaisessa blogissani kirjoittamaan eikä työtehtäviini (ehkä minun, ehkä teidän, ehkä Verohallinnon) onneksi kuulu viestintä. Joten työmielessä täällä saattaa olla hiljaista ja kirjoittelu keskittyy enemmän vapaa-aikaan ja harrastustoimintaan. Kuten vaikkapa polkupyörään kenties tässä lähiaikoina.

Sen totean vajaan vuoden kokemuksella työstäni, että ainakin oma näkemykseni tehtävien monipuolisuudesta Verohallinnossa on varsin paljon avartunut. Ei ole harmaata eikä tasapaksua vaikka rutiinityötäkin on paljon. Aavistin sen jo hakiessani, että niin tylsää ja byrokraattista se ei ole, miltä se saattaa joillekin ulospäin näyttäytyä. Virallista ja vastuullista kylläkin.

Sanonpa vielä senkin, että kaikille ei tietenkään Verohallinnon someviestintälinja maistu, mutta eipä jokaista voi miellyttää millään. Toimi on virallista, mutta virallisen ei todellakaan tarvitse olla aina niin harmaata, vakavaa ja väritöntä. Mulle tulisi mieleeni muutamakin virallinen instanssi, joka voisi ottaa mallia Verohallinnon viestinnän tavasta lähestyä. Huumori ja laajemmin katsoen rentous, kun on oikeasti toimiva tapa lähestyä myös virallisia asioita.

Kokeilkaa – on hauskaa olla virallinen, mutta voisko virallinen ihminen olla rennosti hauska!

Tämän epävirallisen filosofoinnin myötä, viime viikolla vastaan tulleen kaverin kysymykseen vastaus: ”No, mitäs verosetä?”. Silloin verosetä oli menossa syömään. Nyt ”Verosetä” ottaa ja lomailee palatakseen muun muassa kiinteistöveroilmoitustenne ääreen taas heinäkuun puolella.

Hyvää juhannusta ja kesää!

PS. Nuorin painos verosedän jälkikasvua pitää huolen siitä, että naurattaa. Isän ja lapsen välinen sottanaamahuumori ei ole veronalaista. Oma mielipiteeni on, että jos lapsi puhuisi, olisi lauseensa kuvassa kutakuinkin: ”Iskä, älä siä tolla naamalla mulle naura!”