Kenellä on, kenellä ei. Minä suhtaudun lähtökohtaisesti skeptisesti kaikenlaisiin erikoisiin teemapäiviin, niitä kun tuntuu riittävän likimain jokaiseen kalenterin aukkoon. Heti tästä tuskailusta päästyäni muistan, että mitä luultavimmin jokaisella teemapäivällä on monellekin ihmiselle merkitystä.

Tänään on kansainvälinen esteettömyys- ja saavutettavuuspäivä, osana Helppo liikkua -viikkoa! En minä varsinaisesti muistanut, että sellaista vietetään, mutta kun somekanavissani sohvalla lojuessani tuli sellaisia päivityksiä eteen, pistin niistä yhden paikallisesti tärkeimmän saman tien jakoon, Kouvolan Hyvinvointiyhdistykset ry:n julkaiseman videon:

Mitä se esteettömyys minulle sitten merkitsee? Minähän liikun vielä verrattain hyvin, käytännössä itsenäisesti. Vai onkohan enää oikeasti näin? Otetaanpa hetki happea ja mietitään.

Mulla on kyynärsauvat. Ovat olleet pääasiallinen liikkumisen apuvälineeni liki 42 ikävuodestani noin 35 vuotta. Mukana on kulkenut, joskin onnekseni vielä useimmin varastossa pysytellyt pyörätuoli. Sitäkin tarvitsen, mutten päivittäin. Sellainenkin on kuitenkin ollut käytettävissä 37 vuotta. Yhtä aikaa sen kanssa tuli kuvioihin rollaattori, joka väistyi vähitellen syrjään keppien tieltä, vieraillen käytössä vain joidenkin leikkausten jäljiltä. Tarvitsisin seisomatelineen, kenties erikoisvalmisteisen polkupyöränkin, liikkumistani tukemaan. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Liikkumistani tukevat myös tukipohjalliset ja itsenäistä paikanvaihtoani invavarustein varusteltu auto. Liikkumiseni mahdollistaa fysioterapia, ja oma kunnostani huolehtiminen. Niin, ja siinä autossa kulkee mukana invapysäköintikortti, joka on muuten nykyiseltä nimentään jotain lievennettyä. Kun se ei ole enää vammaisen sitä eikä tätä, eikä varsinkaan invalidin, mehän ollaan nykyään vain rajoitteisia. Liitto, joka tätäkin teemapäivää organisoi, on kuitenkin Invalidiliitto, eikä CP-vammakaan ole vielä muuttunut CP-rajoitteisuudeksi.

No, nämä ovat apuvälineitä ja tukitoimia, joiden turvin liikun. Mutta: MISSÄ liikun, MITEN liikun? Siitä tullaan omaan toimintakykyyn, ja sitä kautta sitten siihen esteettömyyteen.

Teen itse paljon töitä sen eteen, että voin edelleen liikkua, missä tahdon, ja tehdä mahdollisimman monia toimia, vähintään soveltaen. Kevät tuli, lumi suli ja hiekoitushiekatkin lähtivät – joten Leinosen poika lenkkeilee taas. Ja oli muuten talven jäljiltä ihan luvattoman huonossa kunnossa. Nyt kun lenkkeily on jatkunut säännöllisesti edes tovin, on kilometriajasta pudonnut jo useita minuutteja pois, kertoo äskettäin ranteeseen hankittu Polar. Se pirulainen myös urputtaa, että taas pitäisi liikkua. Mutta käytyäni jo yli kahden kilometrin lenkillä ja liikuttuani muut päivän tarpeet, en jaksa. Jalkoja särkee, hartioita särkee… No, mutta, tuntuu hyvältä, että on päässyt liikeelle ja pääsee yhä.

Silti, on nöyränä tunnustettava, että vuosittain tuntuu, että edellisvuotta heikommin. Mulla on lienee CP-vamman lisäksi kohta EPEK, ”Ei pysty, ei kykene!” – ja tällä luonteenlaadulla sen tunnustaminen tuottaa tuskaa. Aikanaan liikuin paljon Saviniemen stadionilla. Nyt en siellä viime vuonna käynyt kertaakaan. Ja juu, usein aiemminkin kuljin esteettömien reittien kautta, käyttäen kuitenkin myös portaita. Vaan enää ei katsomoon kentältä päin taitaisi jalka noustakaan, puhumattakaan MyPa-talon eräistä portaista. En uskaltaisi enää.

Portaita. Se on ollut tärkeä mittari liikkumiskyvylleni, ja julmetulle halulleni pysyä pois pyörätuolista. Koska portaita pitkin pääsee paikkoihin, joihin ei ilman portaita ole toivoakaan. Tänään kävin kouvolalaisella hammaslääkäriasemalla. Ennen kuin pääsen vastaanotolle, on minulle pihamaalla ja portaissa kolme ihmistä sanonut, että ”niin, on meillä vastaanotto tuossa alakerrassakin ja kakkoskerroksen ihmisetkin ottavat vastaan tarvittaessa siellä.”

He sanoivat tämän varmasti kaikella rakkaudella ja hyvällä tahdolla. Niin minäkin vastatessani, että ”vielä minä pääsen, ja tuleepahan kuntoiltua samalla.” Mutta toden totta, kun se kunto on talven jäljiltä surkea, tasasin hengitystä pitkään ennen vastaanottoa. Ei se ole niin helppoa – enää. Aiemmin päivällä heitetty lenkki oli paljon helpompi. No, hammaslääkärituoli oli yhtä esteetön kuin ennenkin, siihen en koe kuin henkisiä esteitä, jos niitäkään.

Tuli kotiinlähdön aika, ja samaiset rappuset toiseen suuntaan. Ei himskutti, tätäkö se neurologi tarkoitti kun viimeeksi kyseli, että onko ollut horjumisia ja kaatumisia enemmän kuin ennen? Minua nimittäin pelotti mennä rappuset alas. (No, älkää nyt kuitenkaan kuvitelko, että seuraavaakaan aikaa varaan alakertaan). Mutta tuntui, että jalat eivät ole kontrollissa ollenkaan, enkä enää pysty menemään enää kaiteellisissakaan rapuissa horjumatta, kun on kaksi keppiä toisessa kädessä. Jumankauta juu, nääs päivää! Jokunen vuosi sitten menin kaiteettomia märkiä puurappusia alas, läppärilaukku olalla ja jotain irtomateriaalia käsissä… Nyt en meinannut uskaltaa laskea tukikeppiä riittävän alas. Tähän se on tultu, tarvin hissiä, pyörätuolia, avustajaa… kohta ei varmaan tarvitse ajaa autoakaan. Hitto, minusta on tullut vammainen! Ja juu, sellainen olen ollut kohta 42 vuotta, joten hyväksykää tuo sarkasmi, mutta tämä on jotain uutta. En ehkä loputtomiin selviäkään kaikesta omineen, itsekseen ja yksin. Vaan pitäisi huolia apua! APUA!

Ei helv… kyllä minä ne raput alas tulin, enkä edes kaatunut kun tällä kertaa ei mennyt kepin kumitulppa puhki, kuten pari vuotta sitten. Siihenkin varauduin, hankin aamulla uudet. No, entä sitten. Olisihan siinä hammaslääkäriasemalla parkkiruutuja. Mitä minä teen? Jätän viereiselle isommalle parkkikselle, että saan muutaman ylimääräisen askeleen otettua. Mitä, miksi? Kenelle mun tarvii enää todistaa mitään? Vaimo tietää, etten saa vasenta kenkää itse jalkaan, joten ainakaan kauhean huomaamattomasti en lähde lenkille enkä etenkään vieraita naisia vikittelemään.

Todellisuudessa todistelen ja teen töitä itselleni! Haluan pystyä vielä parempaan. Ikä ja kyvyttömyys ottaa kiinni, saavuttaa, mutta ei saa vielä mennä ohi. Siksi teen paljon sellaistakin, mikä teistä muista saattaa tuntua tarpeettomalta. Että pystyisin tekemään kaikkea. Siltikin, joskus on ihan terveellistä käyttää sitä invakorttiaan ja parkkeerata lähimpään ruutuun. Joskus on helpointa käydä invavessassa (joiden järjettömyyksistä voisi kirjoittaa oman tekstin). Joskus on helpointa painaa sähköistä oven avausnappulaa, jos se on mahdollista. Niin, ja niin vaikeaa kuin se onkin, joskus on helpointa pyytää apua.

Silti – kaikkein antoisinta on keksiä toimintatapoja ja -ratkaisuja itse. Olla luova. Mutta, jotta se luovuus ei keltään loppuisi kesken, on ympäröivän yhteiskunnan oltava mahdollisimman esteetön. Siksi, että kuka mistäkin syystä sitä esteettömyyttä tarvitsee, on oikeutettu myös niihin helpompiin päiviin. Ilman erityisjärjestelyitä ja kuormittavaa ennakkosuunnittelua. Siksi esteettömyys on ajattelutapa, meille kaikille.