Tähän taitaa päättyä tämä ”kirja”, vuorokausihan mahtuu 24 tuntiin. Uskokaa tai älkää, pääsin niihin kauan luvattuihin tunnustuksiin lopulta, ja olen päässyt niihin tosielämässänikin. Ei tuossa hullussa tekstissä varmaan edelleenkään ole päätä eikä häntää, eikä se jokaiselle lukijalle avaudu. Sen kirjoittaminen oli minulle kuitenkin tie henkisen suon yli, nykyiseen elämääni. Jossa 10-vuotinen yrittäjähistoria näyttäytyy kuin näyttäytyykin voimavarana vaikkemme eläkään kovin epäonnistumista sallivassa ilmapiirissä ja pieni osa konkurssiveloista painaa arkielämän reaalimahdollisuuksia edelleen.

Jos olette ”kärsineet” mukana, tässä ”kirjan” viimeinen luku ja päivittäisten julkaisuiden päättyminen. Katsotaan, miten tätä puidaan jatkossa. Toivottavasti viihdyitte! KIITOS!

Artikkelikuva: Photo by Patrick Nijhuis from FreeImages

24 Tunnustuksia

Kettuset, Petteri ja Katriina tulivat takaisin sisälle katsottuaan ilotulituksen vanhempiensa kanssa. Petteri oli aiemmin herättänyt Elmerin viereen nukahtaneen Katriinan, jottei tämä jäisi vuoden loppuhuipennuksesta paitsi. Elmeri nukkui autuaan tietämättömänä raketeista, ja ilotulituksen seurannut naapurin Terttukin tiesi nyt, että Kettunen oli saanut anopilleen kerrotuksi. Anoppi ja appiukko olivat lähteneet kotia kohti, Tapsa-papalle ja Markulle oli tilattu taksi. Petteri Kettunen veti ulko-oven kiinni.
– Katriina, mulla on tosi tyhjä olo kuule nyt.
– Hyvä että sullakin välillä! naurahti Katriina ja kietoi kätensä miehensä kaulalleen. – Minulla ei!
– Eikä kun en mä sitä. En aikonu juoda, enkä syödä enempää.
– En minäkään, sanoi Katriina ja suuteli Petteriä. – Saakos noitten siivoaminen odottaa huomiseen?
– Tai siis tähän päivään, vuosi on vaihtunut jo. Meinasin sanoa, että ens vuoteen, mutta olisivat tavarat pöydällä melkoisen pitkään.
– Saivartelija! puuskahti Katriina ja nipisti Petteriä poskesta. – Kulta, olen ylpeä sinusta. Kun kerroit äidille.
– Sitä minäkin meinasin. Kai se oli oikein tehdä, ja siitä minulla tyhjä olo onkin. Kun tietää, ettei ole ollut ihan vilpitön, ja sitten ei saakaan naamalleen sitä ryöpytystä mihin on varautunut.
– Äitikin yllättää, ei se niin paha ole!
– On se! Iso mörkö, paha yllättämään, kun sen antaa sellaiseksi paisua! Tosi iso yllätys oli se, etten saanut mitään luentoa, enkä olekaan nyt sitten kelvoton vävy, kun en pysty sua elättämään. Jotenkin vaan tuli mitta täyteen tänään, itelleni.  Tuli sellain tunne. Sellain, tiedätkö, millain?
– En, en yhtään tiedä. Politiikkaa et puhunut yhtään.
– Puhuin, puhuin, varmaan nukuit tuolla etkä nyt kaikkee kuullu. Ja kylhän täs kävi ittelleen selväksi sekin, missä se suurin syyllinen konkurssiin on, tai velkoihin ainakin. Ei se ole valtion vika tai poliitikkojen, Petteri taustoitti. – Tai on se vähän. Perkele, kun sellasia päätöksiä tekevät että…
– Petteri! Hei haloo, maa kutsuu! Siihen tunteeseen. Siihen mikä sulla oli, ennen kuin unohdat.
– Niin joo siis siihen. Mulla oli aika muodoton tunne, voiko tunne muuten olla muodoton, kysäisi Petteri ja saatuaan myöntävän hymähdyksen jatkoi. – En nyt rinnasta tätä Amorphikseen, en löydä sieltä vertailukohtia. Eikä tää ole Eye of the Tigerkaan. En oikein koe olevani Rocky.
– Petteri! Asiaan! Mitä yrität sanoa?
– Perkele, älä keskeytä. Äitiskään ei keskeyttäny tänään. Eikun eilen. Eikun viime vuonna. No jotain. Mie oon ihan sekasin kun tuntuu niin helpottuneelta. Dio, se on se. Dio!
– Täh? Kyllä sinäkin olet yllätyksellinen ja arvoituksellinen.
– No niillä on albumillinen biisejä mun tunnetiloihin. Mä koen olevani sukeltaja, joka on ollu pinnan alla liian kauan. Täytyy päästä pois. Nousta ylös, ja huutaa totuuksia suoraan sydämeen. Puhua tuntemattomille. Olla näkymätön, jonka on pakko päästä pois! Siltä musta tuntuu.
– Aha! hämmästeli Katriina. – Toivottavasti puhuit äidille pikkasen vähemmän vertauskuvallisesti? Ei nimittäin aukea mulle.
– No kulta, perhana. Dion Holy Diver –levy. Oota, pistän soimaan, kuuntelet sanoja, kun Ronnie James vetää…
– Etkä pistä, eikä vedä. Mennään nukkumaan. Oli pitkä päivä, rankka vuosi. Eikä taida olla ihan helppoa tulossakaan.

Katriina irtautui Petterin kaulasta, jätti vaatteensa niille sijoilleen, kurkkasi, että Elmeri nukkuu, ja suuntasi kulkunsa makuuhuoneeseen kietoutuen peittoon ja kuiskaillen ovensuuhun hölmistyneenä jääneelle Petterille, että tämä tulisi häntä lämmittämään, kun kuulemma paleltaa ulkona vietetyn vajaan puolituntisen jälkeen.

Petteri Kettunen riisui itsensä, ja kömpi sänkyyn, tuijotti hiljaa kattoon.
– Kulta, mitä mietit? Tuu tänne peiton alle.
– En mä. Tässä on aika kuuma olla, vuodatin juuri viimeiset kymmenen vuotta ja myönsin olevani epäonnistuja. Ei oikein nukuta.
– Ei minuakaan mutta minua paleltaa.
– Minua ei. Kuumottaa vaan ajatuskin, sillä mietin anoppia! 

Katriina purskahti äänekkääseen nauruun.
– Jumalauta Petteri, tosta sietäis olla loukkaantunut. Tulet siinä munasiltesi sänkyyn, et sano mitään, ja kun pyydän sinua kainaloon, niin sanot ajattelevasi mun äitiä! Perkele, millainen mies mulla on! tuhahti Katriina leikillisesti suuttuen.
– Voihan tuo tokkiinsa olla, että siinä vähän mielihalut laskee. Iteppähän kysyit, mitä mahdan miettiä, mut onneksi sentään naurat. Ei vainen, väkisinkin mietin tätä tyhjyyttä, mikä tosta tuli ja mitä se anoppi mahtaa nyt miettiä. Ehkä täs on sittenkin reitti eteenpäin, polku tulevaisuuteen. Tota vaan mietin, että toivottavasti se anoppi nyt ei jää murehtimaan ja yöuniaan menettämään. Siis sillee, niinku meidän äiskä tekee. Ja kylhän tää nyt määrittelee mua ihmisenäkin jonkin verran, entinen yrittäjä, nykyinen epäonnistuja. Tuleva. No, tuleva jokin, en vielä tiedä mikä.
– Entinen yrittäjä. Sen tiedän, ja sen haluan sinunkin tietävän. Nykyinen mies ja isä, jolle tulevaisuus tuo piankin jotain…

Kettunen hämmästyi ja lopetti vaimonsa silittelyn ja keskeytti tämän puheet.
– Miten niin, mitä olet nähnyt, mitä kuullut?
– Mitä, en mitään. Petteri? Mitä? tivasi Katriina.

Kettunen oli pahemman kerran vaivautunut, ja tunnusti että helpottunut tunne oli menossa häneltäkin ohitse. Sanoi, että ihan kaikkea ei ollut anopille kerrottu kun jotakin oli kertomatta vielä vaimollekin. Tunnustukset eivät olleet vielä loppuneet vaikka vuosi jo vaihtuikin. 

Katriinan ilme vakavoitui, mutta suu ei avautunut. Kysymys oli luettavissa silmistä. Mitä ihmettä olet kulta mennyt tekemään, toivottavasti et epätoivoissasi mitään peruuttamatonta. Olen hätää kärsimässä, jos nyt tunnustat jotain sietämätöntä, sano jo, en malta odottaa. Pelotat minua. Tämän kaiken Kettunen oli lukevinaan vaimonsa silmistä.
– Töitä olen hakenut, töitä en ole saanut, huokaisi Kettunen.
– Siinäkö se? Sekö oli tunnustuksesi? Totta helvetissä minä tiedän, että olet töitä hakenut ja näen, ettet ole niitä saanut. Mokoma, pelottelet mua!

Katriina suuteli miestään ja kiehnäsi silityksiä odotellen.
– Ei, se ei ollut siinä. On mulla muutakin. Kun niitä töitä ei löytynyt, hain opiskelemaan.
– Opiskelemaan?
– Niin niin, opiskelemaan. Laput tuli kuukaus takaperin, että olen hyväksytty ja opinnot alkavat nyt vuoden vaihteessa. Siis ihan muutaman päivän päästä alkavat. Ei oo vaan tullut sanotuksi. Jotain tekemistä vaan piti ettiä, etten tule hulluksi. Ja tähänkin asti ollaan pärjätty, niin kai me pärjätään näinkin.
– Höh. Mikset kertonut?
– En mä… no, itse asiassa, en mä tiedä. Ei vaan ole ollut sopivaa hetkeä ja mieltä.

Hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi. Wallu oli tullut nukkumaan makuuhuoneen lattialle, ja Elmeri oli tepsutellut isän ja äidin väliin, kysellen mummista, vaarista ja papastakin, kuunnellen ja huomioiden ulkona vielä paukkuvat raketit.
– Kyllä me kulta pärjätään, kai… kun mullakin olisi sulle kerrottavaa. Ja Elmerillekin, kuiskasi Katriina.
– Miten niin kai, ollaanhan me pärjätty, Kettunen keskeytti itse lauseensa. – Mitäs sanottavaa sulla mahtaa olla?
– Tuo tirppana tuossa ei jää ainoaksi!

Se, sanoiko Katriina mitään tarkentavaa, ei päässyt enää Kettusen tajuntaan asti. Hän nousi istumaan. Kelloradio näytti 0.13, aivan, kuten oli tehnyt vuorokausi sittenkin. Nytkin oli kuuma, muttei hiki. Nyt ei ollut painajainen, nyt oli todellisuus. Onnellinen todellisuus. Onni, johon humaltuminen ei vaatinut viinaa. Huuma, jonka läpi ei tunkenut mikään muu. Tunne, johon olisi hyvä nukahtaa. Mutta niin ei voi tehdä suutelematta vaimoaan ja halaamatta poikaansa ensin.

 Ehkä tämä elämä sittenkin on ihmisen siedettävissä. On se muidenkin, on sen oltava Kettusenkin. Sellaista on elämä, sanoi anoppi. Uni ei tule tänäänkään.