Joskus, loppua kohden, todellisuus iskee kasvoille. Niin se taitaa tehdä fiktiivisessa itseironisessa kirjoituksessakin. En kyllä suoralta kädeltä muista, millainen todellisuus tässä on kuviteltu mutta henkistä ristiinnaulitsemista pelkäsin itse tuolloin ja siitä laitoin Kettusenkin kärsimään.

Artikkelikuva: Photo by m s from FreeImages

23 Todellisuus

Petteri Kettunen kaateli kasvisuuteboolit, vodkaa kolalla jokaisen lasiin. Sakari Mäkelä ei saanut vodkaa, kun kuulemma ehdottomasti piti kotiin lähteä ilotulituksen jälkeen mutta yhteen purkilliseen olutta sai Kettunen appiukkonsakin houkuteltua. Kettunen istahti keskelle sohvaansa, isänsä viereen. Appiukko oli hakeutunut jalkalampun alle nurkassa sijaitsevaan nojatuoliin, mutta nyt Sakarilla oli käsissään vain oluttölkki, ei sanomalehteä, kuten tavallisesti. Setämies, yhtälailla, istui vakiopaikallaan ikkunaseinustan nojatuolissa ja anoppi viereisessä. Tunnelma oli hiljainen, ei ollenkaan riehakas tai lennokas kuten uudenvuodenaattoon voisi olettaa.

Kettunen kohotti lasiaan.
– No niin, se on vielä hetki tätä vuotta jäljellä, mutta kohotetaans malja uudelle, ehkä paremmalle vuodelle, aloitti Kettunen ja piti merkitsevän pitkää taukoa, haki kuulijakuntaansa katsekontaktia, ja sai kaikilta jotakuinkin myöntäviä mutta hämmentyneitä vastauksia. Anopin ja appiukon eleitä ja ilmeitä Kettunen koetti seurata tarkemminkin, muttei kyennyt minkäänmoisiin tulkintoihin. – Vaan, ennenkö se parempi vuosi tässä illan jälkeen alkaa, niin vietetään tässä yhdet hautajaiset pois jaloista!

Isä ei todennut poikansa lohkaisuihin yhtikäs mitään, tiesihän Tapani mitä tulossa oli. Setämies sanoi perinteisen kaikenkattavan lausahduksensa ja hörppäsi lasistaan. Anoppi oli yllättävän hiljaa, ilmeisen hämmentyneenä. Sakari Mäkelä sentään kysyi:
– No kunkas hautajaiset ne tällaiseen aikaan mahtaa olla?
– On kuule Kettunetin hautajaiset, tokaisi Kettunen. – Tai muistotilaisuuden ennemminkin meinasin tässä viettää, vuodenvaihteen kunniaksi, sanoi Kettunen hiljaa ja hörppäsi hänkin juotavaa seuraillen edelleen appivanhempiensa reaktioita.

Kumpainenkaan ei reagoinut sen kummemmin, ja Kettusen odotettiin jatkavan.
– Niin. Kymmenvuotias tuli tiensä päähän. Kiihdytti hiljaa ensimmäisen kolmanneksen, ja porskutti lujaa toisen. Suurimman osan viimeisestä kolmanneksesta nilkutti kohti hautaansa. Ei jaksanut kettu painella menemään. En tiedä, mitä ketun kuuluisi elää, sen verran vieras laji tuo biologia tai edes metsästys minulle on, mutta vain kymmenvuotiaaksi Kettunet jaksoi, kertoili Petteri Kettunen rauhallisesti.
– Ai miten niin? kysäisi anoppi.
– Sitenpä niin. Armokuolema sille oli annettava. Onneksi oli firma eikä ihminen hän, vaikka eläimen muodon logossaan oli saanutkin. Sille se armokuolema sentään oli sallittua. Tai no, saahan sen eläimenkin piikittää. Ihmistä ei. Ihmisen pitää vaan sietää kurjuutensa, huokaisi Kettunen, pitäen jälleen tauon. – Niin no, ennenkö nyt taas harhaudun polulta, niin konkurssiinhan minä tuon firman hain, jo puoli vuotta sitten.
– Konkurssiin! huudahti anoppi, tosin kysyvään sävyyn. – Mitä sinä nyt sillä lailla, mitä ihmettä sinä nyt sitten teet? Entäs se – anoppi jäi miettimään – se, sinun työntekijäsi? Se Tuomas? Mitä Tuomas nyt tekee tai hänen perheensä? Miten hän pärjää? Miksei minulle ole kerrottu? No mitä ihmettä tässä…

Petteri oli valmistautunut jo pitkään kysymystulvaan, josta ei muistaisi puoliakaan. Onneksi se keskeytyi Sakarin rykäisyyn, joka ilmeisesti merkitsi anopille paljonkin. Kettusen mielestä anoppi oli kyllä sikäli täysin oikeassa, että olisihan tästä pitänyt Mäkelöillekin jo aikapäiviä sitten kertoa. Mutta mitäpä kerrot siitä, kun elämäntyöksi kaavailtu kokonaisuus sulaa käsiin. Siitä, kuinka se musertaa, kuinka epäonnistuminen sekä pelottaa että hävettää. Kuinka se epäonnistuminen konkretisoituu taloudellisena tuskana, ja kuinka se ahdinko alkaa kumuloitua, kasvaa suuremmaksi möröksi kuin mikään muu. 

Siitä pitäisi kasvaa ohi, mutta sitä ei voisi kuitenkaan ohittaa. Velvoitteensa tulee hoitaa edes sitten jälkijättöisesti. Järjellä perustellen, onhan se tunnustettava, että salailu entisestään on lisännyt tuskaa ja häpeilyä. Yrittäjä ei voi olla epäonnistuja. Mutta johan sen sanoo Kettusen mielestä termikin: Yrittäjä. Siinä yrittää. Joko onnistuu tai epäonnistuu, joillakin kriteereillä mitattuna.

Kettunen oli epäonnistunut, ainakin taloudellisesti. Luultavasti hän epäonnistui myös asiasta tiedottamisessa, niin joillekin asiakkailleen ja yhteistyökumppaneilleen kuin osalle omaa lähipiiriäänkin. Kettunen ei pitänyt ollenkaan kauttarantain ilmaisuista mutta niitä oli joutunut omasta mielestään viljelemään firman viimeiset ajat ja konkurssin jälkeisen puolivuotisen, perustellusti tai ei. 

Ajatukset pulppusivat päässä niin, että kohta ne kiehuisivat yli mutta jotakin olisi nyt ehdottomasti kyettävä sanomaan, sillä hiljaisuus oli vallinnut olohuoneessa jo hetken. Sitä ennen oli kuitenkin syytä kostuttaa suunsa.
– Anteeksi! Kettunen aloitti varsin vaisusti, pitäen yhä pitkän hiljaisuuden. – Anteeksi. Se on todellakin ainoa mitä tässä yhteydessä osaan sanoa. Kirsti, en mä tiennyt miten minä tätä sinulle olisin kertonut sen paremmin. Töitä ei todellakaan ole vähennetty, ne vaan vähenivät ihan itse, ainakin siis sellaiset työt, mitä olisi kannattanut tehdä. Töitä vedettiin pois, laskuja maksettiin myöhässä. Ei siinä pysynyt enää Kettuset eikä Kettunet perässä, meidänkin laskuja alettiin maksaa myöhässä.
– Vai sillä lailla, totesi anoppi. – Etkös sinä päivällä sanonut jotain laskujen maksusta, ja taisit kirjanpidostakin puhua, kun minä puhuin. Mitäs se sellainen kirjanpito on kun konkurssissa ollaan?
– Tarkalleen ottaen, en muista kumpi puhui ja mistä puhui, sen verran kiehui jo silloin. Olin päättänyt sulle, tai siis teille, tänään kertoa asiat suoraan, ja se puhelu meni sellasille urille, että orastava motivaatio meinasi tyssätä siihen.
– No, mutta kirjanpidosta puhuit?
– Jos puhuinkin, niin tossa se nyt on mun kirjanpito, oven ulkopuolella. Puolet mustassa ja puolet oranssissa säkissä, polttoon lähtevät uuden vuoden kunniaksi.
– Ei kirjanpitoa saa noin vain…
– Eipäs nyt saivarrella. Kyllä se kirjanpito on tilitoimistossa tallessa ja minulla mapeissa. Voi olla että on myös tallenteena. Noi tuolla on erinäisiä maksamattomia laskuja ja perintäkirjeitä. Sitä se on kuule konkurssin tekeminen, kun ei lopeta ajoissa. Sen virheen tein, etten lopettanut ajoissa.
– Niin.

Anoppi ei sanonut ensiksi mitään muuta, jäi vaan miettimään. Niin mietti Kettunenkin. Oli koko päivän päätöksensä jälkeen odottanut luentoa yrittäjyyden vaikeudesta ja siitä kuinka ne pitäisi oikein kohdata, ja miten jotkut hoitavat asiansa huonosti kun taas toiset, asioista tietävät toimivat erehtymättömästi. Sitä luentoa ei tullut. Kettunen oli niin hämillään, että pasmat olivat viisi minuuttia, ellei vartinkin, sekaisin. 

Appiukko ja isäukko keskustelivat keskenään, luultavasti ihan jostakin muusta kuin Kettusen kokemasta konkurssista. Kettunen ei kuunnellut, oli vain valmiina puolustautumaan jos jokin rumputulitus iskisi. Mutta anoppi ei sanonut sanaakaan, oli vain hiljaa. Mahtoiko tuo olla hengissäkään järkytykseltään, pohti Kettunen, vai torkkuiko tuo vain silmät auki, kuten setämieskin teki. Kumpikaan niistä ei voinut sammunut olla. Silti, vastaanotto oli ollut jotenkin hämmentävä. Kettunen jopa rentoutui, tyhjensi lasinsa ja kurotti pöydältä itselleen lisää juotavaa. Siihen liikkeeseen katkesi myös anopin hiljaisuus.
– Niin, niin!
Tuo tuntui todella pitkitetyltä ja painajaismaiselta lausahdukselta Kettusen korvissa.
– Semmoista se on elämä. Toisilla toisenlaista ja toisilla tällaista, semmoista se on.

Anoppi haukotteli, ja toisti saman lauseen uudestaan, jatkaen sitä:
– Voi hurja kun rupeaa väsyttämään, han virkkoi haukotellen leveästi. – Jokos ne rupeaa kohta paukuttelemaan oikein kunnolla, että saataisiin tämä vuosi tästä vaihtumaan. Johan tässä pitäisi nukkumaan päästä!

Siinäkö se sitten oli, mietti Kettunen mielessään. Anoppi ohitti asian olan kohautuksella, itsestään selvyytenä ja rupesi kaipaamaan kotiin, makoisten yöunien pariin. Tätäkö hän oli pelännyt, puoli vuorokautta tai vuotta? Tai pidempään? Tätäkö, että anoppi hyökkää silmille ja luennoi, vai sitä, että anoppia ei kiinnosta? Vaiko sitä, että hän on epäonnistuja anoppinsa silmissä kun on omissaankin? 

Kettunen oli aivan ulapalla. Anoppi oli päässyt yllättämään hänet täysin. Anopinhan piti esittää kysymystulva, johon hän oli varautunut. Nyt se istui tuossa ja vaikutti vain hämmentyneeltä, ei loukatulta eikä vihaiselta. Ei esittänyt ainoatakaan lisäkysymystä, ei saivarrellut vävynretaleelle. Siinä se istua jökötti, täysin tyynenä. Oliko järkyttynyt vai ei, sitä ei pystynyt ulkoapäin sanomaan. Joka tapauksessa anopin vastaanotto konkurssille oli tyystin erilainen, mitä Kettunen oli kuvitellut. Ei hän enää ollut varma kuvitelmistaankaan, sillä pääkoppa vilisi taas kysymyksiä. 

Hänenhän piti lyödä faktoja pöytään anopille, antaa vastauksia kysymyksiin, eikä muodostaa niitä. Tätä ei voinut enää jättää puolitiehen.
– Kuules, Kirsti. Ymmärsithän nyt täysin mistä on kysymys? Siis että Kettunet on nurin, enkä minä ole enää missään töissä. Mitä nyt niitä artikkeleita pyrin kirjoittamaan, jos ne kelleen kelpaavat. Viime aikoina eivät ole kelvanneet, tiedusteli Kettunen selittelevästi.

Anoppi hörppäsi lasinsa tyhjäksi. Se oli Kettusen mielestä harvinainen mutta rentouttava näky. Eihän anoppi mikään lasiin sylkijä ollut mutta joi melko vähän sairastelujensa vuoksi ja sen tiimoilta oli hieman turhankin tarkka sekä omasta että läheistensä juomisesta.
– Totta kai. Kettunet meni konkurssiin! Niin siinä kuule joillekin käy, semmoista se on elämä!

Kettunen huokasi syvään, miettien että niinhän se on, semmoista. Vielä kun aidosti tietäisi että tämmöistäkö vai mimmoista. Vaan, ei tiedä. Tulisiko koskaan tietämäänkään? Kettusen elämä oli ainakin yrittäjyyden tiimoilta ja sen tuottamattomuuden aikana ollut epäonnistumista, epävarmuutta, epä- sitä ja tätä. Eittämättä se oli myös epäpätevyyttä joihinkin asioihin, joihin oli vain syöksytty loputtomalla itseluottamuksella ja hakattu kivikovaa päätä seinään niin kauan että päätä jomottaa mutta seinässä oli reikä. Juuri niin kuin suomalaisen miehen kuuluu velvoitteensa hoitaakin. Juuri niin kuin Kettunen aikoi asiansa hoitaa tästä eteenpäinkin.  

Nyt oli jokseenkin huojentunut olo, syystä vai syyttä, sitä ei tiennyt. Voi olla, että se oli hetkellistä mutta siitäkin tulisi nauttia. Nautinnollista oloa auttoi sekin, että nyt oli päästy ohi konekiväärikysymyksistä kuin huomaamatta, isäukko tavoistaan poiketen auttoi kertomaan asioita, ja kuljetti poikaansa eteenpäin näppärin silloin asiasta toiseen. Appiukko kyseli, mitä tietää halusi, ja anoppi sai tietonsa sitä mukaa. 

Tottahan toki siinä päiviteltiin monenmoista asiaa ja ihmeteltiin, miksei niistä ole puhuttu aiemmin tai olisiko asioita voinut hoitaa toisin. Kettunen vakuutti, että varmaan olisi voinut, mutta hän luotsasi yrityksensä vallitsevissa olosuhteissa juuri niin kuin parhaaksi näki. Metsään meni, ja kolisten, mutta elämä jatkuu. Anopille selvisi, että Tuomas oli muissa töissä, ja selvisi myös se, että Kettusella on yrityksestään melkoiset velat. Sekin tuli selväksi, että toimeentulon puuttuessa he elivät muilta lainatuin rahoin, ja Katriinan palkalla. Suuremmat suunnitelmat saisivat odottaa. 

Siltikin, anoppi oli ymmärtäväinen, ei ollenkaan tuomitseva, kuten Kettunen oli pelännyt. Jopa hämmästyttävän empaattinen. Saatuaan mielestään riittävästi tietoa, muisti viimein raketit uudelleen.
– Jaahas, jaahas. Semmoista se vaan on, ei sille minkään mahda. Elämä jatkuu. Jokos ne raketit ammuttaisiin tuolla?
– Taitaa olla juu aika lähteä ulos, se alkaa olla varttia vajaa, tuumasi Tapani Kettunen.
– No, niin myö kuule tehdään. Lähetään ulos, ja sitten lähdetään kotiin. Joten ylös siitä nyt joka iikka, komensi Sakari Mäkelä rentoon näennäistiukkaan tyyliinsä.