Kertakäyttöistä. Mikälie, en tiedä. Kun seitsemään vuoteen ei lue tekstiään, ei vaan muista. Monikin asia elämässä. Vaikka pitäisi olla monikäyttöistä. Niin syvällisiä tuskin olen tätä kirjoittaessani pohtinut. Ainoa, mitä keksin muistellessani, on se, että joskus kahvikupit ovat vääränmoisia… Kahvi on kahvi, pahvimukistakin! Ja haakukastakin kävivät nämä muoviset vielä tämän kirjoituksen aikaan.

Artikkelikuva: Photo by Alicia Solario from FreeImages

22 Kertakäyttöistä

Turinat keittiöstä kuulostivat vaihtuneen johonkin muuhun kuin Kettusen alkoholinkäyttöön, ja ilma voisi olla taas kevyempää hengittää. Eikä sieltä kyllä voisi kauempaa pois pysyäkään.
– Minne mummin kulta meni? kyseli kuuluva ääni keittiöstä.
– Täällähän minä, huuteli Kettunen. – Vai tarkoittaako anoppi kenties tuota nuorempaa painosta?

Vitsi oli täysin paljas puujalka, mutta se tehosi anoppiin. Nauravan anopin luo oli helpompi palata, kun Katriinakin oli jo huudellut Elmeriä tuomaan isänsä kahville.
– No, Tapsa ja Sakke, tulkaas kahville sieltä! huuteli anoppi olohuoneen puolelle, jonne miehet olivat ennättäneet istumaan. – Kun tuo Petteri ja Elmerikin tulevat tuolta jo. No, kahville, kahville nyt. Jotain tyhmää ruokaohjelmaa sieltä tulee kuitenkin, ohjeisti anoppi.
– Ryypiskelevätkin siellä kuin vävy konsanaan!

Siinä anoppi näytti olevan oikeassa. Telkkarissa meni joku Anthony Bourdainin reissuohjelma, joku Suomi-jakso näemmä, jossa joku emäntä oli aika tuiterissa.
– Kuule anoppi, kyllä mie olen enemmän kännissä ollut tänä aamuna kuin tuo nainen tuolla. Siitä voit olla aivan varma.
Elmeri yritti toistaa kännissä sanaa, johon pappa ja äitinsä reagoivat, että Elmerin ei kuulu olla kännissä eikä se ole hyvä juttu, viina on myrkkyä, ohjeistivat pikkupoikaa.
– Niin minä olen kuullut! tokaisi Kirsti Mäkelä Kettuselle. – Sitä on täällä vietetty oikein railakasta uutta vuotta jo ennen kuin anoppi ehtii paikalle.
– Pitäähän sitä, kun voi olla että tästä illasta tulee muuten hieman hautajaistunnelmaiset, tuumasi Kettunen ja istahti kahvipöytään.
– Ai miten niin muka? Meillähän on tässä ollut Markun kanssa niin mukavaa, ja tuo on Tapsakin hilpeällä tuulella kun on eläkkeelle kuulemma jäämässä.
– Osa-aikaiselle vain, ei tässä vielä sen pidemmälle, täsmensi Tapani Kettunen kaataessaan itselleen kahvia.
– Eläkkeelle kun eläkkeelle, kuitenkin. Ei me vaarin kanssa vielä jäädä, ei yrittäjät voi. Sitä pitää vielä jaksaa painaa. Yrittäjän pitää jaksaa painaa pitkää päivää. Vaikka on meidän vaarikin töitä vähentänyt, ihan niin kuin Kettunenkin kuulemma. Mutta ei tästä vielä eläkkeelle jouda. Sitä on niin paljon tehtävää.
– Kenellä on? tuumasi Sakari Mäkelä väliin. – Pitäähän tässä porskuttaa, että sinäkin vanhenet eläkkeelle asti. Vaan ei tässä nyt vielä eläkkeelle tosiaan jouda.
– Kyllä joutaa, hyvin joutaa. Tämä yli 40-vuotinen työura minulle kyllä riittää mainiosti, täsmensi Tapani Kettunen ja muut nyökyttelivät hyväksyvästi.
– Sitä ei kuule tiedä päästäänkö tässä eläkkeelle ikinä, jatkoi anoppi.
– Siinä oot muuten ihan oikeassa, anoppi. Ihan oikeassa. Jos nyt kuitenkin ainakin te joskus pääsette.
– No, yrittäjällähän se on kiinni siitä, miten on eläkkeitään maksanut, kai sinäkin Kettunen olet? Ei meilläkään liiemmälti sitä rahaa ole, mutta kyllä me joskus jäämme. Sitä pitää sitten suhteuttaa menot tuloihin, ja elää nöyrästi. Vaikka sillä laillahan me elämmekin, ei meillä niin hirveästi tuota rahaa käytetä. Sitten kun jäädään eläkkeelle, niin kyllähän nämä meistä huolehtivat. Muutetaan tänne vävyn ja tyttären luo asumaan!
– Ettekä kyllä muuta. Pysykää vaan kotonanne. Ei meille mahdu! huudahti Katriina.
– Eikä meidän rahavaroihin kannata luottaa. Voi olla heikommanlaatuista tuo ylöspito, ilman lottovoittoa, säesti Kettunen vaimoaan.

– Onkos lottolappu vetämässä? tiedusteli Sakari Mäkelä. – Jos myö tuon Kirstin kanssa muutettais vaikka tänne?
– Älä appiukko pelottele. Monenlaista lappua on vetämässä, mutta miljoonavoittoja niistä ei ole odotettavissa.
– Kaadapas Katriina minulle sitä kahvia! Ihan puoli kuppia otan kun tuo vatsa ei…
– Joo, joo äiti, me kuultiin se vatsa jo. Oota pien hetki.

Appiukko tiedusteli Kettuselta mitä papereita mahtoi olla vetämässä ja minne, saaden vastauksekseen, että joitakin työhakemuksia, noin kymmenkunta oli avoinna. Anoppi tuntui rekisteröivän sen, muttei ehtinyt ottaa siihen kantaa kun sai kahvikupillisensa.
– Tämähän on pahvimukissa?
– Niin, äiti, hyvin havaittu. Entä sitten?
– Kyllä minusta kahvi maistuu paremmalta kunnon kupista, kertakäyttömukista se on sellaista, no pahvisen makuista.
– Se on kuule just hyvää nyt pahvisena, tuumasi Kettunen väliin.
– Kyllä pahvimukit kuuluuvat minun mielestä kesäretkelle merenrantaan.
– Jos vaikka olemmekin retkellä? ehdotti Sakari.
– Siinä voit appiukko olla enemmän kuin vähemmän oikeassa. Tämä reissu voi osoittautua varsinaiseksi elämysretkeksi, mielipiteiden rumputuleksi ja näkemysten ilotulitukseksi!

Sakari ja Kirsti tuijottivat vävyään hämillään, mutta tämä ei ollut halukas jatkamaan. Markku ei sanonut mitään, Eppu vaati leipää ja Katriina oli hiljaa. Kaikki odottivat.
– Ryhtyipä se poika runolliseksi, rikkoi Tapani Kettunen hiljaisuuden. – Kaadas Katriina toinen kupillinen.
– Se on tämä vävy välillä tällainen arvoituksellinen, taputti Kirsti Mäkelä Kettusta selkään ja nauroi. – Sellainen se on, äkäinen ja arvoituksellinen, mutta paras vävy.
– Ainoa! Se tekee siitä helppoa, Kirsti, muistutti Kettunen.
– Mutta ei sillä ole varaa kuin pahvimukiin!
– Jos niihinkään…
– Se on kuule äiti se pahvimuki enemmän kuin hyvä juttu. Kannattaa mennä naimisiin ja ostaa paljon kertakäyttöastioita häitä varten, niin säästyy juhlilla tiskaamiselta monien vuosien jälkeenkin. Minä niin rakastan kertakäyttöistä! Rakastan, rakastan!

Kettunen repesi nauruun.
– Kulta, mitähän kertakäyttöistä minussa mahtaa olla, kun niin kovin rakastat? kysäisi Kettunen ja ryysti mukinsa tyhjäksi.

Elmeri ei malttanut aloillaan pysyä, haki pöydästä välillä piirakkaa ja piparia, mutta juoksenteli ympäri kämppää. Tapani-pappa havahtui tähän, ja veisteli oman osansa keskusteluun.
– Tuossahan tuo vipeltää edestakaisin.
– Mikä niin? kysäisi Kettunen.
– Tuo sinun kertakäyttöisyytesi.

Koko porukka rävähti estottomaan nauruun.
– Perkele, ukko! Mistä sinä mun kertakäyttöisyyksiäni tiedät?
– Kunhan sanoin vaan, siltä tuo näyttää! Vai onko jotain muuta todistaa?
– Älähän nyt Tapani, ei sitä tiedä mihin tämä vävy oikein on ryhtynyt. Tiedä vaikka sillä olisi jotain kerrottavaa, tuumasi anoppi.
– No sitä sillä kyllä onkin, kunhan se saisi sen suustaan ulos, vihjasi Tapani
– Kuule vaari, mitäs minä sanoin. Me tuossa Sakarin kanssa puhuttiinkin kun tänne ajeltiin, ja mummolassa käydessä totesin, että Katriinalla ja Kettusella taitaa olla jotain uutisia. Minä kun näin tuossa muutama päivä sitten sellaisen unenkin, että näille on tulossa toinen lapsi. Sitä se varmaan Kettunen tarkoitti puhelimessa, kun vaatimalla vaati meitä tänne, että heillä on jotain asiaa. Kyllä mummi tietää, anoppi tietää katsos, ihan niin kuin arvasi kihlautumisennekin silloin. Ette te meitä vaarin kanssa noin vain pääse yllättämään. Minä olen tuota Katriinaakin vähän katsellut sillä silmällä, että…

Katriina nappasi salamana Elmerin kainaloonsa, ja ilmoitti, että Eppu käy sen verran ylikierroksilla, että Eppu lähtee nyt nukkumaan. Kettunen hämmästeli vaimonsa reaktiota, vaikka oli toki nähnyt ennenkin tämän turhautuvan toisten puheisiin, muttei ymmärtänyt ollenkaan mistä on kyse. Anopin loput höpinät menivät häneltä jokseenkin ohi, kunnes hän kuuli vain Kirsti Mäkelän esittämiä kysymyksiä, että milloin se sitten syntyy.
– Mikä?
– Se teidän vauva, milloin se syntyy?
– Mikä helvetin vauva, mistäs päin nyt tuulee? Kettunen oli hämmästykseltään tipahtanut tyystin kyydistä.
– Taitaa nuo Petterin uutiset liittyä ennemmin vanhan loppumiseen, kuin uuden alkamiseen, auttoi Tapani Kettunen poikaansa.
– No, kerro nyt jo!
– Anna Kirsti olla, pyyteli Kettunen hiljaisesti. Ei tää ole ollekaan onnittelujen ja ilon asia.
– Miten niin, onko jokin hullusti? Kyllä te voitte minulle kertoa. Minne se Katriinakin nyt tuolla lailla lähti. Hyvä juttuhan se on, että sukuun on uusi pieni tulossa.
– Kun ei jumalauta ole! Ei ole! Ei ole tulossa! Mistä helvetistä sinä sellaista olet päähäsi saanut? tiuskaisi Kettunen.

Anoppi närkästyi, ja ojensi Kettusta.
– Jos toinen hyvällä kyselee, niin ei sinun pidä aina kiukutella minulle.
– En minä sinulle kiukuttele. Sinä vain et kuuntele, oletat ja kerrot. Kohta varmaan kerrot senkin, miten lasta pitää kasvattaa. Mutta kun ei jumalauta ole mitään lasta tulossa. Joskus vois avata korvat ennen suuta, ihan senkin takia, että kertominen on muutenkin vaikeaa. Ainakin mulle se on. En ole mikään ihannevävy, vaikka paras olenkin. En ole juoppokaan, vaikka viskiä ja olutta kittaankin.
– No mutta enhän minä niin ole sanonutkaan…
– Et niin. Monta muuta juttua olet sanonut, ja monesta muusta olet puhunut. Kuunnellut olet harvemmin, siis minun mielestäni. Älä nyt loukkaannu, mutta et sinä osaa sen enempää kuunnella, kuin minä sinulle kertoa. Minä en ole halunnut sinulle kertoa. Mutta nyt minä yritän, tämän kerran. Etkä sitten keskeytä, et ennen kuin luvan saat. Tämä ei ole keskustelu, tämä on tunnustus. Ja sen tunnustuksen kuuntelet, näiden todistajien läsnä ollessa.
– Mitähän sitä mahtaa olla Petteriltä tulossa? kyseli appiukko varsin retorisesti.
– Sanonta menee, että sitä ei moni tiedä ja harva arvaa mutta kun tässäkin porukasta puolet tietää, niin toivon, että loppupuolisko arvaa, ja mieluummin oikein. Se siis ei ollut se lapsi, mitä Kirsti veikkailit, ei. Minulla on jotain, likimain yhtä suurta kerrottavaa, omasta mielestäni. Eikä se ole se, että minä juon tai että sinä et juo. Tarkemmin ajatellen, suosittelen, että nyt kaadetaan paukut kaikille ja…
– Vaari ei ota, Mäkelä ei tänään ota.
– No selvähän se, meinaan Sakari. Mutta sinä saat nyt luvan ottaa, pysyy mieli rennompana. Ja kannattaa ehkä siirtyä noihin nojatuoleihin mutta minä kaadan nyt sitä ennen ne paukut… Ja taidan korjata tästä nuo jääkaappiin menevät, ovat olleet pöydässä jo sen verran pitkään, etteivät mene piloille.