Jaa-a… Alkoholiongelma. Tekisi mieli lukea luku läpi, ja pohjustaa vasta sitten. Mutta en lue. Joten vedetään pelkällä tekstillä.

Artikkelikuva: Photo by Inga Galkinaite from FreeImages

21 Alkoholiongelma

Pöytä notkui tarjottavia, joita ainakin makaronisalaatin ja mozarella-salaatin muodossa oli aivan liikaa. Tämän havainnoi myös Tapani Kettunen täyttäessään lautastaan.
– Olette tainneet varautua isompiinkin juhliin?
– No, älä nyt, pitäähän sitä varautua. Sitä paitsi, onhan sieltä anoppi vielä tulossa, tokaisi poika isälleen.
– Ei Kirsti noita kyllä yksin syö! naurahti Tapsa-pappa.
– Eeme-i syö, eeme!
– No ei kyl syö Elmerikään, vaikka oletkin kova poika syömään parivuotiaaksi, sanoi Kettunen Elmerille. – Juu, vakavammin ottaen, onhan näissä syömistä, perunasalaatit ja karjalanpiirakat kaikkineen. Kyllä näitä piti olla tulossa ihmisiä, mutta kun kolme on mahataudissa, kaksi kävi pikaisesti vaan kahvilla tossa aiemmin, Mäkelöiden tulokin oli pikkasen epävarmaa, ja Katan työkaveritkaan ei taida meille asti ehtiä. Siitä kun puuttuu liki kymmenen henkeä, johon viel iltapäiväl piti varautua, niin kyl näit tässä riittää. Salaatti toki tul näköjää liian iso, mutta syöhän ton nyt, muuta voi pitkälti pakastaakin. Täst tais nyt tulla tällain perheuusvuos, kun perhejoulu jäi välistä. Parempikin niin, olen päättäny vihdoin kertoa sen konkurssin Kirstillekin. Sitä ois ollu pirun tylsää tehdä kavereiden läsnä ollessa, ne kun jo tietää, ja sitä ei voi ikinä tietää mitä tästä tunnustuksesta on odotettavissa. Onneks tuo paskaläjä on jo riittävän iso muutenkin. Syvemmälle ei voi enää upota.

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, kaikki keskittyivät syömään, kuten tapana oli. Ruokaa syötiin, kun ruoka oli, puheet olivat erikseen. Tai sitten Kettunen oli jo puhunut riittämiin tänäänkin, ja muilla oli informaatioähky. Hiljaisuuden keskelle kiljui korkeintaan Elmeri, joka vaati itselleen lisää nakkeja ja piirakkaa, halusipa maistaa perunasalaattiakin. Lihapullat eivät tuntuneet uppoavan, toisin kuin salaatit ja sipuli, josta pikkumies sai Markulta hämmästelyjä ja kiitosta osakseen.
– Markku, otatko toisen oluen? kysäisi Kettunen sedältään. – Voisin tässä ojentaa samalla kun haen itselleni lisää nakkeja.
– Tjaa. Passaiskohan sitä, eihän sitä liikaa passaa juoda, kun ei ole pitkään aikaan…
– Treenaa, treenaa nyt vaan, eihän sitä mahaa pelkällä ruualla passaa täyttää. Ja on tuossa kirkastakin myöhemmäksi vielä, kunhan nyt keritään syödä. Mie ainakin ajattelin ottaa kuppia muutaman, kertoili Kettunen vilkuillen Katriinaa vieressään. – Siis jos mulla on lisenssi vielä voimassa?
– Noh, onko juopolla kortti hyllyllä, juomakortti, tiedusteli Tapani.
– On, sanoi Katriina.
– Ei ole! huudahti Kettunen. – Taidettiin vissiin vastata eri asioihin, toivottavasti.
– Siis niin joo… Hetkinen. Tuota. On lupa juoda ja on kirkasta, kokosi Katriina itsensä vaikka nauroikin. – Kyllähän tuon yhen juomista vähän vois rajoittaa, vinkkinä vaan, mutta juokoon nyt, kun niin on sovittu.

Juomisrajoitukset eivät johtaneet äijäporukassa sen suurempaan keskusteluun, pahimmista alkoholikriitikoista äiti oli poistunut paikalta ja anoppi ei ollut vielä ennättänyt saapua, joten Katriinan huomauttelu kaikui kuuroille korville. Eppukin kannusti isäänsä, kun tämä sihautti uuden tölkin auki.
– Ikkä kaijaa, Eppu vettä.
– Ihan totta, iskä ottaa nyt oluen ja Eppu pysyy vain kirkkaissa.
– Kiikasta, Eppu kiikasta.
– Iskä ja pappa tekee sinusta vielä alkoholistin, Katriina naurahti. – Älä sie ollenkaan ota mallia noista.
– No juonko muka liikaa, ihan oikeasti? kysyi Kettunen närkästyneenä vaimoltaan.

Vastaus jäi toistaiseksi kuulematta sillä ovikello soi ja Wallu haukkui. Tapani ja Markku Kettunen eivät ottaneet osaa kaljanjuontikeskusteluun, ainoastaan kaljanjuontiin. Eppu kiiruhti alas tuolistaan ja hoputti äitiään avaamaan ovea, sillä Epun mielestä siellä olivat varmasti vihdoin odotetut mummi ja vaari, joista äiti oli kotitulonsa jälkeen Epulle puhunut.
Oven aukaiseminen vahvisti Epun käsitykset, ja hihkunta oli sen mukainen. Eikä Kettunenkaan voinut erehtyä, anopin saapumisen kyllä kuuli. Hihkunta ja äänenkäyttö, siinä missä aito onnellisuuskin olivat täysin toisiinsa verrannollisia kun mummi ja tyttärenpoika toisensa tapasivat. Kettusen mielestä vähempikin kiekuminen riittäisi herkkäkorvaisille, kuten hän, mutta harvoinpa hän sitä tohti sanoa, kun ei välittänyt siitäkään että anoppi, siinä kuin kukaan muukaan puuttuisi hänen elämäntapaansa.

Kettusten koti täyttyi puhetulvalla ja puhujana ei ollut nyt Kettunen. Hän oli oman puheensa hetkeä aiemmin pitänyt. Enää sille ei ollut tilaa, anoppi otti tilan haltuun, se oli hänen tyylinsä. Hän selosti Elmerille, kuinka kengät riisutaan jalasta, takki päältä, ja miten mummi tulisi aivan kohta Elmerin kanssa leikkimään. Siinä sivussa päiviteltiin sekin, kuinka kova pauke ulkona jo oli näinkin aikaisin, ja miten matkalla oli sitä sun tätä näkynyt.

 Vertailtiin nopeasti uuden vuoden viettoa täällä, siellä ja tuolla. Kuinka täällä oli hänen mielestään enemmän meteliä kuin siellä, heillä kotonaan, tai tuolla, hänen vanhempiensa kotona. Anoppi tosin jätti huomioimatta, että vanhempiensa luota he olivat lähteneet noin tunti sitten, ja kotoaan varmasti jo kolme tai neljäkin tuntia sitten. Voi olla, että ilotulitus on illan mittaan lisääntynyt ihan luonnollisistakin syistä, mutta sehän ei estänyt tietenkään tekemästä epäkorrektia ja tilastollisesti pätemätöntä vertailua, ja taivastelua siitä, kuinka heillä kotona olisi ollut rauhallisempaa. 

Ehtipä siinä jo käydä päivän muutkin tapahtumat lävitse, pääsemättä eteistä pidemmälle. Kettunen kyllä kuuli, muttei kuunnellut. Keskittyi lihapulliinsa, oli vain noteerannut, että anoppi tuli taloon. Onneksi Eppu sentään tuijotti mummia haltioissaan, tai niin Kettunen ainakin luuli, eihän hän nähnyt. Toivoi, että joku oli jäänyt anoppiakin kuuntelemaan, sillä Katriina ainakin oli tullut jo aikoja sitten takaisin keittiöön ja kaatanut itselleen lasillisen limonadia.

Sakari Mäkeläkin oli ehtinyt vaimonsa ohi, suurempia puheita pitämättä, Elmerin toki tervehtien, ja saapui olohuoneen kautta muiden joukkoon.
– No, iltaa! Ja hyvää tätä vuotta, vielähän sitä on jokunen tovi jäljellä.
– Morjens, vastasi Markku. – Onhan sitä vielä.

Tapani Kettunen ei täydeltä suultaan saanut varsinaisesti mitään vastattua, tyytyi nyökkäämään ja Petteri ei noudattanut etikettejä vaan kuittasi appiukkonsa tervehdyksen suu täynnä ruokaa ja jotain kädellään huitaisten.
– Täällä sitä jo syödään täyttä häkää. Ehditteköhän kaiken tässä syödäkään, ennen kuin vuosi vaihtuu, onhan tätä nyt vielä jäljellä kolmisen tuntia, veisteli Sakari Mäkelä. – Tarkalleen ottaen kolme ja puoli tuntia, tarkisti Sakari kellosta.
– Tuost keittiön kellost nyt ei tiedä onks se ajassa, aloitti Kettunen. – Kyl täs kuule Sakke keritään, kun hyvissä ajoin aloitetaan. Vartuttiin teitä jo hieman aiemmin saapuviksi. Täytyi aloitella, kun Eppu rupesi niin ruokaa kärttämään ja leikit alkoi mennä rajuksi. On vissiin vähän väsyksissä.
– Jaa kuka on väsyksissä? En minä ainakaan, kailotettiin eteisestä. – Kyllä minä ainakin jaksan! huuteli Kirsti Mäkelä.
– Äiti hyvä, Petteri puhui Elmeristä. Ei sitä sinun jaksamisesi taida kiinnostaa.
– Vai ei vävyä kiinnosta jaksaminen? Kyllä se kuule pitää kiinnostaa, miten paras anoppi jaksaa.
– Kirsti, ainoa anoppi. Ainoa. En jaksaisi useampaa anoppia, ja tuskin vaimoakaan, huuteli Kettunen väliin, toivoen ja luottaen, että anoppi tosiaan jaksaa ja on huumorituulella.

Katriina otti itselleen syötävää lautaselle, ja puheli jotain eteisestä hiljalleen tulossa olevalle äidilleen, samalla kun houkutteli Eppua takaisin pöytään.
– Isä, ota siekin tosta jo lihapullia ja nakkeja kun suht lämpimiä vielä ovat. Voi niitä laittaa sitten mikroon, jos siltä tuntuu. Tohon pöydän ympärille mahtuu kyllä, kun otat itelles ja äidille tuolit vaikka Elmerin huoneesta.

Sakari Mäkelä nyökkäsi, ja sanoi ottavansa ruokaa, kunhan ehtii, ei tässä kiirettä kuulemma ole.
– Kuule, Petteri. Oltaishan myö aiemmin tultu, mutta kun anoppia käytiin kattomassa. Se on tuo anoppi sillä lailla puhelias, niin eihän sieltä irti pääse, virnuili Sakari mennessään pois näkyvistä. – Kirstikin niin nopea lähtemään…

Kettusen silmät sen sijaan säkenöivät. Appiukko ainakin oli hyvällä tuulella, ja omalla kierolla huumorillaan varustettu.
– Ai sullakin? Ei sitten mulla pelkästään, huuteli Kettunen appiukkonsa perään.
– Taitaa olla anoppien ominaisuus tuo tuollainen, lohkaisi Katriina istuutuessaan Elmerin kanssa pöytään.

Markku Kettunen päästi ilmoille vähemmän yllättävän toteamuksensa ja Tapani meinasi tukehtua lihapullaan, yrittäessään estää naurunpyrskähdystään, saadakseen naamansa peruslukemille ennen Kirstin saapumista näköyhteyteen. Kirsti Mäkelä saapui keittiöön ja selosti saapumisensa Elmerille, tervehti muut paikallaolijat, ja toivotteli hänkin hyvää jäljellä olevaa vuotta.
– Kettusen miehet ne ovat ruvenneet jo kaljaa kittaamaan oikeen miehissä? Voi hirvitys sentään kuinka paljon ruokaa teillä on! Missäs Wallu muuten on? Onkos noi laktoosittomia kaikki? Jokos täällä on paljon paukkunut? Tiedätkös, kun minä…
– Äiti, istu nyt aloilles, eihän kukaan ehdi sulle vastaamaan.
– Mitä, aijaa, ai, juu. Niin, Katriina, onkos tuo perunasalaatti laktoositonta, minä kun en…
– Joo-o, et voi syödä, jos siinä on laktoosia. Vaan kyllä me eilen kaupassa käydessä ajateltiin anoppia, laktoositonta on, ainakin tuo pottusalaatti, vakuutti Kettunen.

Anoppikin rauhoittui tyytyväisenä syömään, vaikka puhuikin paljon, kuten hänellä tapana oli. Kettunen oli kuitenkin tänään päättänyt olla nöyrä kuuntelija, ja keskeyttämättä anoppia. Hän oli tyytyväinen, että joku muu puhui, vaikka päässä jyskyttikin koko ajan. Se ei jyskyttänyt, että anoppi puhui, itse asiassa oli pitkästä aikaa mukava kuulla, missä kunnossa Kirsti itse sekä Kirstin vanhemmat olivat. Rönsyily kymmeniä kertoja kuultuihin vanhoihin juttuihin ei Kettusta liiemmälti innostanut mutta sekään ei saanut nyt haitata. Kettusella oli tavoite, johon hän yritti itsensä fokusoida. 

Silti, oli helpompaa seurailla muiden keskustelua, ja tyytyä hymistelyyn tai myötäilyyn, nauttia poikansa innokkaasta selityksestä mummilleen vaikkeivät nuo välttämättä samasta asiasta puhuneetkaan. Tiedä sitten, oliko pitkäänkin jo istunut kuunteluoppilaana pöydän ääressä mutta päätti kuitenkin nousta ylös.
– Jaahas, ottaiskohan sitä seuraavan kaljan kaapista… Otatko Sakari? Kelpaaks kelleen muulle?
– En minä nyt Petteri taida, se tais tuo Kirsti sanoa, että menemme kotiin tänään. Muuten kyllä, kiitos vaan. Syötävät ovat kyllä erityisen hyviä.
– Juu, ei Mäkelä nyt ota. Vaari ajaa kotiin vielä, jos vaikka huomenna tulee vieraita. Tekin tulette varmaan huomenna syömään meille. Ettekös tulekin, tulettehan te. Eikös niin Elmeri, että tulette mummin luokse huomenna? Tuleekos mummin kulta mummin luo huomenna? Tuleehan se.

Elmeri oli toki hyvin myötämielinen mummin ajatuksille, Kettunen itse ei niinkään. Ei kyllä tohtinut tunnustaa sitäkään, että Katriinan palkkapäivä olisi vasta parin viikon kuluessa, ja auton bensoja tulisi säästää muuhunkin, ei ollut oikein varaa mummilassa ajella.
– Onks joku luvannut, että me olisimme tulossa? kysäisi Kettunen heittäessään isälleen oluttölkin. – Ota koppi, siä juot ainakin seuraksi, jos kelleen muulle ei kelpaa!
– Kyllä siitä vävy oli jo päivällä puhelimessa puhetta, että tulette, tokaisi anoppi itsestään selvyytenä.
– Voi tietysti olla, että oli. Vaan ehkä nää kaljat ovat vieneet multa jo muistin, sen voin tunnustaa. Sitä en tunnusta, että minä oisin luvannu, että tullaan. Ei oo autossa bensaakaan.
– Bensaahan saa lisää, sen kuin ostaa. Ja sen on kuule niin, että Katriina lupasi. Ja Elmerikin lupasi. Joten kyllä se nyt on vävy niin, että te tuutte. Teidänhän pitää tulla.

Kettunen vilkaisi vaimoaan, ja Katriina nyökkäsi tälle varovasti. Käytännössä se kai tarkoitti, että mummilaan oltiin huomenna menossa, jos tosin Kettunen tohti epäillä, että tälle menemiselle oli asetettu jokin ehdollisuus, josta ei oltu vielä juteltu. Katriina oli todennäköisesti sanonut, että katsotaan nyt, mikäli keritään, ja Kirsti oli tulkinnut sen itsestään selvästi siten, että Kettuset olivat tulossa. Kettunen istahti takaisin tuoliinsa ja sihautti oluensa auki.
– Jaahas, jaahas. Niinhän me sitten tullaan, harmaata lammasta, pässiä viedään narussa teuraaksi, mutisi Kettunen hörpiskellessään kaljaa.

Kettusen onneksi hyväntuulinen anoppi ei kiinnittänyt tähän niinkään huomiota, vaikka varmasti kuuli, mitä vävynretale sanoi. Kirsti Mäkelä oli jo siirtynyt itsestään selvästä aiheesta uusiin syömisiin ja Elmerin kanssa höpöttelyihin, kunnes kotvasen kuluttua peruutti hieman takaisinpäin.
– Niin, ei sitä kyllä tiedä, jaksaako tuo vävy mihinkään, jos liikaa kaljaa juo.
– No anna nyt Petterin edes juoda kaljaa, puolusti appiukko väliin, jonka Kettunen noteerasi nyökkäävällä kiitoksella. – Ei se tuo Petteri sentään liikaa taida juoda?
– Kiitos, Sakari! En tietenkään, mitä nyt ehkä vähän, välillä, naurahti Kettunen.
– Tai vähän väliä, korjasi Katriina miestään. – Isä, otatko muuten kahvia, jos keitän?
– Voisihan sitä ottaa kupillisen jos ehkä toisenkin, kiitosta vaan.
– Tjaa, niin, voisihan sitä kahviakin hörpätä, heräsi Markku horroksestaan.
– Petteri juo ainakin, Tapanikin juo, varmisteli Katriina. – Entäs äiti?
– Kyllä minä kupillisen. Enempää en voi kun tuo vatsa ei oikein kestä, kahvi käy vatsan päälle vähän ja sapettaa…
– Joo, niin minuakin, tuhahti Kettunen. – Keitä vaan täysi pannullinen, kun ei meillä ole kuin tuo pieni keitinkään.
– Mikäs teidän keittimelle? halusi Kirsti Mäkelä tietää.
– Petterihän sille, tiputti aamulla lattialle.
– Miten se Kettunen sillä viisiin riehuu, että kahvipannutkin hajoavat? Onkos se vävynretale kauankin jo juhlinut vuodenvaihtumista? Samalla tavoin kuin juhannuksena meillä vaarin kanssa, ettei jaksa puoliltapäivin sängystä vielä ylös. Minä muistan kun nämä kumosivat paukun jos toisenkin. Oletkos Tapani kuule kuullutkaan miten tämä poikasi…
– Äiti!
– Niin mutta kun tuo Kettunen…
– Äiti! Kyllä me tiedetään, että Petteri on kontannut pitkin nurmikkoa, ja otti silloin todella reilusti viinaa. Oli sillä siihen syynsäkin. Sitä paitsi sinä nyt kuvittelet ihmisten juovan aina liikaa, kun he juovat enemmän kuin sinä. Ei Petteri…
– Katriina, anna olla. Anna olla hei, pyöritteli Kettunen päätään. – Älkää ruvetko jähnäämään keskenänne suotta. Ja kyllä mulle se tekemäni vihreä booli silloin maistui paremmin kuin hyvin. Keitä nyt vaan sitä kahvia, jookos?

Kettusen yritykset johdattaa jutustelu uusille poluille olivat turhia, sillä Markku muisti tyhjän viskipullon päivältä, ja oli lukenut tilanteen veljenpoikansa näkökulmasta täysin väärin.
– Tjaa. Hyvin tuolle Petterille on tänäänkin maistunut.
– Kuinka niin? kysyi Kirsti Mäkelä innostuneena.

Petteri Kettunen nousi pöydästä, hän ei ollut ollenkaan innostunut oletettavasta turinoinnin kehityskaaresta, jossa setämies ja anoppi ruotisivat keskenään hänen viskinjuontiaan. Kettunen nappasi Elmerin mukaansa, yllyttäen häntä katselemaan raketteja huoneensa ikkunasta. Uteliaisuudelleen hän ei kuitenkaan voinut mitään, ja vaikka puhelikin pojalleen, pyrki kuulemaan kaiken, mitä keittiössä puhuttiin. Tilanne tuntui kuitenkin helpommalta, kun hänen ei tarvinnut olla puolustelemassa tekemisiään. 

Tottahan toki hän oli juonut paljon viinaa, pukeutunut vasta puoliltapäivin, ja sitä ennenkin tervehtinyt naapurustoa alasti sekä hajottanut kahvipannun. Oli hän myös siivonnut kuitit, ulkoiluttanut Wallun, käynyt kaupassa. Oli Kettunen kärsinyt krapulaa, kokenut pahaa oloa, löytänyt tavoitteen. Vaan oliko kukaan kiinnostunut muusta kuin viskinjuonnista? Katriina ei ollut varma, mitä anopille kannattaisi kertoa. Appiukko periaatteessa jo tiesi. Isäukko oli kuullut jo liikaakin, ja setämies ei muistaisi kuitenkaan. Sitä paitsi, hittojako Kettusen tekemiset oikeastaan kelleen muulle kuuluivat kuin Katriinalle ja Elmerille, muuta kuin siltä osin kuin oli järkevä kertoa.
– Ikka, kattoo, kattoo, pum pum!
– Joo, niin näyttää olevan pum pum, vihreän värinen raketti oli.