Eläkkeelle suuntaavan puheissa ja politiikassa, niistä käytävissä kahvipöytäkeskusteluissa paukkuu aina. Niin kai tässäkin sitten. No, omaan eläkkeeseen on vielä aikaa… voi olla muutama muutospommi, tsunami ja puhdas pöytä nähty ennen sitä. Riippuu kenen vinkkelistä katsoo. Ehkä tässä saattoi olla muunkin pommin pudotuksesta kyse.

Artikkelikuva: Photo by Stacy Brumley from FreeImages

20 Eläkepommi

Tapsa-pappakin oli ennättänyt jo sisään, Markku nojatuoliin, ja Wallukin oli otettu tulijoita tervehtimään. Marjatta Routa ojensi pesäluettelopapereita takaisin pojalleen, ja kehotti laittamaan ne jonnekin pois ruokapöydästä. Katriina keitti nakkeja ja kuumensi lihapullia. Wallu ja Elmeri touhottivat kilpaa kaikkien ihmisten välillä kerjäten osansa huomiosta, toinen silityksiä ja rapsutuksia, toinen leikkikaveria hakien. Kettunen seistä jökötti paperinippu käsissään keskellä olohuonetta, vailla tarkempaa käsitystä siitä, mitä olisi seuraavaksi tekemässä.
– Tjaa, mitäs papereita ne mahtavat olla? tiedusteli Markku Kettunen.

Petteri Kettunen havahtui kysymykseen, ja liikahti seisahtuneesta tilastaan, jonka hänen isänsä pani merkille.
– Kato, liikkuuhan siinä pojassa sentään jokin. Ei ole nuorempi painos vienny vielä kaikkea liikettä ja toimintaa, niin päivää vaan, tokaisi Tapani Kettunen istahtaessaan sohvalle ja napatessaan pojanpoikansa syliin. – Tämmösen pikku-äijän nappasin, papan pikku-äijän.

Elmeri väitti tapansa mukaan vastaan, kielsi olevansa papan pikku-äijä, eikä suostunut kertomaan papalle pätkääkään hoitopäivänsä kulusta. Pappa yritti parhaansa mukaan kysellä ketä kaikkia hoidossa oli, mitä nyt sattui hoitokavereiden nimiä muistamaan. Mutta tänään Elmerin kaverina oli oman kertomuksen, siis myöntävien vastausten tiimoilta ollut normaalien kaverusten lisäksi ainakin Rölli-peikko, Nukkumatti sekä Suomen presidentti.
– Tos on Markulle noi paperit, kysy jos haluat, ojensi Petteri Kettunen paperit seuraavalle kiinnostuneelle. – Sul se on jätkä ollu sitten mielenkiintoiset leikkikaverit tänään, mutta hyvä että olet jo tuossa vaiheessa yhteiskunnallisesti valveutunut. Mahtoiko sulla olla muitakin poliitikkoja siellä?

Elmeri katsoi isäänsä epäillen, ei kieltänyt eikä myöntänyt. Tyytyi kiikkumaan papan jalan varassa ja hihkumaan, vaatien lisää keinutusta.
Kettunen huokaisi, ja asettui istumaan isänsä viereen.
– Tosin, samapa tuo mitä poliitikkoja ja minkä etujärjestön edustajia siellä mahtaa olla. Yksilön näkövinkkelistä tämä fantastinen hyvinvointivaltio on perseestä. Ainakin nyt, kun et satu olemaan se hyväosainen pala sitä yhteiskuntaa, minkä tuo Markulla oleva paperi osaltaan todistaa.
– Onko siitä konkurssista nyt sitten selvinnyt jotain? tiedusteli Tapani Kettunen, jatkaen Elmerin kanssa pelaamista, nyt jo lattialle laskeutuneena, ja poikamaisesti pikkuautoilla päristellen.
– Pappa se näköjään jaksaa noilla autoilla leikkiä eläkkeelläkin, hymähti Kettunen isälleen, ikään kuin Elmerille puhuen. – Onhan tuosta nyt jotain pientä selvinnyt. Tuossa on lista, ja niitä rupee sitten ulosoton kautta menemään, sitä mukaa kun jotain tienaan – jos tässä nyt tienaamaan mitään milloinkaan pääsee. Se tässä on ainakin iltapäivän aikana monesti mielessä käynyt, että vaikeaa tulee olemaan.

Kettunen tauotti puhettaan, ja jatkoi sitten vanhemmilleen yleistäen, ja ehkä Markullekin, jos tämä sattui kuuntelemaan, tuntui tuijottavan niin intensiivisesti papereita.
– Tuossa paperinipussa se nyt on sitten eritelty: Mitä olen verottajalle velkaa, mitä vakuutusyhtiölle ja palkkaturvaan ja niin edelleen. Yritys, tai siis sen konkurssipesä on todettu varattomaksi ja niin olen käytännössä minäkin. Valtio ja kaikki velkovat tahot kai toivovat yhtä paljon kuin minäkin, että töihin pääsisin. Jos pääsisin, niin maksettua nuo vielä joskus tulisikin. Ennen eläkettä ainakin, jos meikäläisen ikäiset ja etenkään velkaiset, joilla ei ole eläkesäästöjä, iässään eläkkeelle enää ehtivätkään.
– Eikös sulla jokin eläkesäästö ollut, mihin pari saturaista kuussa laitoit, kysyi mamma väliin keittiön pöydän äärestä ylös noustessaan.
– Olihan mulla. Pelkkää kusetusta oli säästäminen, ja vakuutusyhtiöiden laillistettu ryöstö se sen purku. Noin kahdeksan tonnia sinne maksoin ja valtio muuttaa jatkuvasti ehtoja, milloin sen itelleen saisi, ja millä ehdoin, koko ajan heikompaan suuntaan meni. Sit kun OP-ryhmä osti sen yrityksen, jossa mun vakuutus oli, niin sain mahdollisuuden ottaa rahoja ulos. Kyllähän se yli 50 prosentin hyvitys heille päin siitä söi miestä ja syö rankasti vieläkin, mutta sainpahan muutaman tonnin velkojen lyhennykseen jo ennen konkurssia. Sellaseen säästämiseen en ketään normaalituloista kyllä enää yllytä, laittakoon mieluummin vaikka suoraan pörssiosakkeisiin sitten tai perinteisesti sukanvarteen. Säädökset muuttuivat niin tiuhaan tahtiin, että vapaaehtoinen eläkesäästäminen tuli säästäjälle epäedulliseksi. Ihan niin ku se sinun viisvuotinen säästösi, mitään et sillä voita.

Marjatta Routa ja miettimään asioita, ja totesi että kai hänellä rahat kuitenkin eläkkeellä tulisivat riittämään, ja Tapani Kettunen säesti, ettei Marjatan tuloilla tulisi olemaan mitään ongelmaa, jos niitä verrataan hänen tuloihinsa, jotka myös mielestään riittäisivät osa-aikaeläkkeellä ja tulevalla lopullisella eläkkeelläkin mainiosti.
– Kuule, jätkä. Vaikka kaikki sun ikäiset jäisivät eläkkeelle just nyt, Suomen eläkevarannot riittäisivät vielä meille ja teille mainiosti. Se poliitikkojen markkinoima eläkepommi on kuule se, että niillä on hirveä huoli siitä, ettei se eläkesumma enää kasva, vaan niitä vuosikymmenissä kertyneitä varoja joudutaan nyt käyttämään. Meiltä ei vielä eläkkeet noin rahana lopu, eläkkeelle pääseminen kyllä voi teillä jo vaikeutua.
– No siksi kai siekin jäit? kysäisi Kettunen.
– Niin jäinkin. Täytyy jäädä nyt vuodenvaihteesta, kun nykyinen laki sen vielä sallii ennen kuin kerkeävät muuttamaan. On se sellaista pelleilyä, että oli kiire alta pois. Kyllä yli 40-vuotinen työura tämän ikäiselle riittää.

Markku havahtui keskusteluun tyypilliseen tapaansa nojatuolista, totesi kesken muiden puhumisten ykskantaan ”Tjaa…”, muiden jäädessä odottamaan mahtaisiko tuo sanoa jotakin lisää, vai oliko lausahdus kaiken tyhjentävä. Tällä kertaa Markku sanoi:
– Onhan tässä numeroita, totesi hän ja ojensi paperit takaisin veljenpojalleen. – Tjaa, kyllä se on niin, että kun minä aikanaan jäin eläkkeelle, niin rahaa riitti vaikka mihin, ei sitä nyt riitä. Ei se riitä sinullakaan, kun kymmenen vuoden päästä katsot.
– Ei ehkä riitä, mutta kyllä tuo hallituksen venkoilu asian kanssa riittää mulle. Kunhan kerkiän tosiaan alta pois, se riittää mulle, tuumasi Tapani Kettunen isoveljelleen.
– Teillä se taitaa sentään joku eläkkeet maksaa. Jos mä sinne eläkkeelle asti pääsen, en ole ihan varma onko tämä meitin valtio voimissaan, vai onko se silloinen Kreikka tällä päätöksentekokyvyllä. Vastuuta ne kyllä mukamas kantaa, fantastisesta hyvinvointivaltiosta ja katoavat hämmentämään sote-soppaansa talousfoorumiin jonnekin tunturin laelle… Niin, että ei sulla mitään kiirettä olisi ollut. Ei nää kuitenkaan mitään päätöksiä aikaan saa, ei hyvässä eikä huonossa, ja se on vielä huonompi juttu, puhisi Kettunen, joka oli taas pääsemässä vauhtiin.

Marjatta Routa oli tullut Elmerin luo ja kyseli, mitä tämä mahtaa leikkiä.
– Eppu ajaa tyrrää, kuului vastaus, vaikka muuten mammaan ei kiinnitetty pienintäkään huomiota.
– Vai niin ajelee. Mamma taitaa kuule lähteä tästä töihin, tienaamaan niitä iskän kuluttamia eläkerahoja, jos niitä vielä mammalle riittäis. Taitavat vaan nekin verottaa pois, ylityöt.

Elmeri ei välittänyt verotuksesta tai ylitöistä, totesi vain, että mamma menee, hei hei, ja Elmeri halaa. Kettunen itse sen sijaan välitti.
– Sen kun menet, ei ole montaa kuukautta eessä enää, nyt lähtee se viimeinen vuosi. Ja kuten totesin, sullekin viel joku sen eläkkeen maksaa, jos nuo iskän puheet paikkansa pitävät, ja maksaa kai silloinkin, jos tuo tehdas tuosta lähtee. Itsestäni en niin tiedä. Kiristäähän noi hölmöt verotusta, mutta keltäs sitä enää kiristää?

Paikallinen parlamentti Kettusten olohuoneessa ja eteisessä oli vallan yksimielinen, ei ainakaan keneltäkään heistä. Yksi oli omasta mielestään jo maksanut veroja tarpeekseen suuresta palkastaan ja elättänyt muitakin pummeja kuin poikansa. Toinen oli vasta jäänyt osa-aikaeläkkeelle, ja koki tarvitsevansa ja ansaitsevansa rahansa muualle kuin verottajalle, ja kolmas oli ehtinyt jo kokea eläkeläisen rahan niukkuuden, puhallellessaan pölyjä pankkitilin pohjalta.

Katriina ei ollut halukas ottamaan osaa poliittiseksi kääntyvään keskusteluun, totesi vain olevansa epäpoliittinen ihminen, ja maksavansa yksin ihan riittävästi perheen kuluja. Olohuoneparlamentin nuorin jäsen, Elmeri sen sijaan ei kantanut huolta huomisesta, esitteli vaan autojaan hymyssä suin sille, kuka kulloinkin eteen sattui. Wallullakaan tuskin olisi asiaan suurempaa mielipidettä ollut, mutta se oli laitettu lisääntyvän rakettipaukkeen alta jälleen pesuhuoneeseen rauhoittumaan. Kettunen sen sijaan oli jälleen innokas tarttumaan mieliaiheeseensa.
– No, tiedä nyt sitten, onko se yrittäjä, duunari vai eläkeläinen kuka tässä eniten kärsii. Tää menis vähä suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen –vitsien puolelle, mutta samassa veneessä tässä ollaan, kansalaisia kaikki. Tiedän, että tässäkin huoneessa on niitä duunareita, jotka eivät yrittäjään samaistu ikinä, ja on olemassa niitä riistokapitalisti-yrittäjiä, kauppakamarinulikoita, sun muita, jotka eivät duunarista perusta kuin juhlapuheissa. Taitaa olla myös niitä palkkajohtajia, jotka eivät perusta edes siellä…
– Ei meidän johtajat ainakaan, kaikki varamiehet vaan pois, ja työtä enemmän jäljelle jääville, huuteli Marjatta Routa väliin ulkoeteisestä. – Vaan pitää sinne vissiin nytkin tästä lähteä, eväiden tekoon ja trukkia ajamaan vielä kahdeksi yöksi ennen vapaita. Hyvää uutta vuotta vaan kaikille, ja kertokaa nyt niille Sakarille ja Kirstillekin terveisiä kun paikalle kerkiävät! Hei sitten, Elmeri!

Kettunen harmitteli keskeytynyttä juttuaan, ei jäänyt äitikään kuuntelemaan avautumista politiikasta. Olihan uhreina sentään setämies ja isäukko, sijaiskärsijänä Katriina, jäljellä.
– Niin, no, sinne män. Niin, mihinkäs miä jäinkään?

Markku Kettusen vastaus oli kaikenkattava ja tutuksi tullut ”tjaa”, jota täydensi tuhahdus ja hiljaisuus. Tapani Kettunen sentään auttoi poikansa oikeille jäljille, ja Kettunen jatkoi:
– Juu, niin tosiaan, siis kansalaisia olemme kaikki. Tiedättekö, kun valtio joutuu kuseen niin ketä se kurittaa?
– Eläkeläisiä, vastasi setämies.
– No juu, niitäkin. Mutta kuntia nyt ensisijaisesti, lisää velvoitteita antamatta rahaa niiden hoitoon, pakottaa verojennostoon tai velanottoon. Kuntarahoitus lainaa, vielä kun voi. Mutta ketä se kunta sitten kurittaa?
– Kaikkia, huuteli sivummalle siirtynyt Katriina.
– Niinpä niin. No, mitä mahtaa tapahtua kun yrityksillä menee huonosti?
– Ne menee konkkaan, niin kuin sinun firmasi, totesi isä.
– Sitäkin tekevät. Siinä sivussa menee työ ja toimeentulo. Minun tapauksessani meni Tuomakselta ja…
– Se siis osuu työntekijöihin, jatkoi Tapani Kettunen.
– No, osuu, osuu, mutta meni siinä työ minultakin ja osittain sen myötä rahantulo tältä perheeltä. Pointtini on se, että kun isolla, valtiolla menee huonosti, se rupeaa vyöryttämään paskaa alaspäin, ei se tuosta joesta yläjuoksuun lähde. Se kurittaa sekä kuntia, yrityksiä että kansalaisia. Lopulta, kunnilla rupeaa menemään huonosti, kun osalla kuntalaisista menee jo huonosti sen vuoksi että valtiolla ja yrityksillä menee. Tästä seuraa, että kunnat verottavat lisää ja karsivat palveluita. Lisäksi niiden sosiaalimenot nousevat, ainakin pääosin, niin kauan kun on, millä niitä menoja maksaa. Paitsi, että tällaiset hölmöt riskinottajat eivät niiden menojen tulopuolesta pääse nauttimaan mutta se on sivujuonne se.
– Mitäs sitten tapahtuu, ennen kuin eksyt taas sinne sivupolullesi, kulta?
– Älä ny hosu, asioille pitää olla perusteet ja raamit, selosti Kettunen vaimolleen. – No, mutta, siis sen myötä työllisyys tippuu entisestään, verotus kiristyy ja tuet vähenevät. Yritykset, jotka nekin toki tekevät virheitä, joutuvat rankaisemaan työntekijöitään, irtisanomaan tai lomauttamaan. Mokomat etsivät vielä mahdollisuuksia toteuttaa entistä halvemmalla muissa maissa, jos suinkin mahdollista. Siinä sitä sitten suomalainen työ saadaan nousuun. Perkele. Virossa ja Intiassa, siellä se suomalainen työ on.
– Kulta, se sivupolku! Focus my darling!
– Äh. Perhana. Verotulot tippuvat, ja valtio lyö raipalla edelleen kuntia, yrityksiä ja kansalaisia, kiristyvässä globaalissa tilanteessa, ja vastuuta pitää kantaa. Veronmaksaja kärsii, on sitten kuka hyvänsä. Kunnat, yritykset, työntekijät, kuntalaiset, kansalaiset, veronmaksajat. Yhteinen nimittäjä kaikelle tälle on se, että meillä ihmisillä ei ole enää ketään kelle taakkaamme siirtää. Se paska ei valu meiltä alaspäin, se saatana on lapioitava. Ei ole fantastista, eikä ole vastuullista, mutta on vain tehtävä. Paljon suurempaa sontaläjää ei vaan ainakaan tämä kansalainen taakakseen kestä, kun ei oikein ole työkalujakaan millä sitä ruveta lapioimaan. Besserwissereitä ja vaatijoita kyllä riittää, todelliset auttajat saati edes kuuntelijat ovat vähissä! En minä ainakaan pystynyt yritystä tässä paskakasassa enää pystyssä pitämään, enkä ole kyennyt itselleni polkua sieltä vielä ulos lapioimaan. Jos joku tietää asiat paremmin, niin kertokoon, ja auttakoon. Meidän aikaansaamaton hallitus se ei ainakaan ole joka yksilöä tässä tilanteessa auttaa mihinkään suuntaan. Siirtää vaan kollektiivista vastuuta yksilöille, antamatta eväitä velvoitteiden hoitoon. Tai siirtää tulevaisuuteen. Minä yritin, vaan en voi. Se kuorma kun valuu niskaan, niin siinä se sitten on perkele. Pyristelty ja räpiköity on ennenkin, mutta nyt kynnetään syvällä pinnan alla ja kohta loppuu happi!

– Niin luulen minäkin, ellet kohta pidä taukoa! Tulkaahan ottamaan nakkeja ja lihapullia ja noita salaatteja. Ja poliitikko vai kriitikko vai mikä lie, sinä kanssa. Ilman paasausta, mut hyvä oli treeni, jos meidän äitille meinaat tuon toistaa, puheli Katriina yllättävänkin kannustavasti. – Elmeri! Nyt ois nakkia tarjolla, tuleppas syömään!
– Kuis sie nyt kehtaat, meidän lapselle? Nitriittii, vai natriittii vai mitä nyt tulee taas yliannos, kiusasi Kettunen.
– Älä äijä viitti, noista murehtiminen on jonkun muun asia kuin meidän. Meillä syödään nakkeja, ei e-koodeja, kuten oot itekkin joskus sanonna.