Jaahas, jaahas. Edellisessä luvussa lie jo salaatti tarjoiltu ja nyt pitäisi löytää raamit. Millehän lie. Todennäköisesti niin Kettusen (kuin tosielämän Leinosenkin) elämälleen. Yleensä. Pitäisi pysyä laatikossaan. Tai jotain… ettei pursua yli. Mene ja tiedä, luetaan teksti.

Artikkelikuva: Photo by Dimitris Kritsotakis from FreeImages

19 Raamit

Kettunen käveli uudelleen pöydän ääreen ja katseli salaatteja, ja muita pöydän antimia, joita Katriina oli jo valmiiksi pöytään kattanut. Napsi ohimennen sipsikulhosta kourallisen ja rouskutti niitä, puheli sitten vaimolleen suu täynnä.
– Olet niin kovin rakas! aloitti Kettunen, vaikka lausahduksesta tuskin mitään selkoa kukaan olisi ottanut.

Katriina naurahti kävellessään pöydän ja jääkaapin väliä.
– Sinä tuskin sanoit sitä, mitä minä kuulin? kyseli Katriina laittaessaan salaatin kastiketta pöytää ja kehotti Petteriä syömään suunsa tyhjäksi. – Viiniä en ollut edes ottamassa. Tuskin teistä kukaan nakkien ja lihapullien kanssa viintä haluaa? En minä ainakaan ota.
Kettunen itsekin hörähti nauruun.
– Kulta, ei ollut kyllä viinistä puhe. Sinusta oli! tokaisi Kettunen puristaessaan vaimoa pakarasta.
– Noh, noh, kulta. Hillitsepä himosi, mamma on kylässä ja muitakin tulossa pikapuolin. Äskeinen mutinasi kuulosti siltä, kuin olisit sanonut, että otatko viinin takas! Koita tässä nyt sitten Elmerille opettaa käytöstapoja. Tollasen isän kanssa, naurahti Katriina.
– Tälläsen? Just hyvä isä, puhu poika pulla suussa ja puristele kaikkea pehmeätä ja pyöreätä. Sitä paitsi, olihan Epun eka lausekin ”Anna ämmä”. Sillä pääsee kuule pitkälle.
– Pöhkö! Niin saamarin pöhkö, nauroi Katriina ja suukotti miestään.
– Katsopas Eppu, kun isi ja äiti pussailee, mitäs ne siellä tekee, tokaisi mamma.
– Puijaa, totesi Elmeri.
– No kippas, kappas. Kukas se sieltä tulee, nappasi Kettunen poikansakin syliin, Katriinan viereen. – Kato äitee, näin kireänä ja muutenkin äreänä tää mulle on!
– Ai miten niin? tiedusteli Katriina hämmentyneenä.
– Äh, äitee tos vaan kyseli enneku kotia tulit, että ootko miten kireänä. Sanoin, että kireä kuin viulunkieli.
– Enkä oo! Eppu, onks äiti kiree?
– Kiee, on, on, sanoi Eppu kimeästi, joka hänkin oli onnistunut nappaamaan pieniin kätösiinsä sipsejä kulhosta, eikä kukaan tohtinut kieltää.

Mamma rupesi jo hädissään puolustelemaan sanomisiaan, ennekuin Kettunen keskeytti.
– Älä hätäile äiskä. Kysyit, että onko Katriina kuinka kireänä. Totta helvetissä se on välillä kireänä, eihän sen palkasta jää omaan käyttöön mitään. Kyl me joudutaan jokainen euro laskemaan, ja nytkin tuo tuntee syyllisyyttä, että uuden vuoden juhlimisen järjestämiseen meni näinkin paljon rahaa. Vaan, niin kuin nyt näet, ei meillä tässä mitään sen suurempaa hätää taida olla. Totta kai, rahattomuus, tietynlainen köyhyys, painaa tässä itse kunkin mieltä. Mut ei tässä uskalla itseään köyhäksi mennä sanomaan. Mieli tekisi, mutta joku, kuka lie, pitäisi mulle kuitenkin luennon, että emme me voi olla köyhiä. Sanoisi, että ne ja nuo ovat köyhiä, mutta ette te. Mutta kyllä me helvetti olemme. Katriina tienaa jotain reipasta paria kymppiä vuodessa, mitä siitä nyt sitten käteen jää. Puoltoista tonnia ehkä kuussa, vajaata sellaista, josta puolet menee meitin asumiseen.

Kettunen tauotti puheensa varmistaakseen, että hänellä oli yhä kuuntelevaa yleisöä.
– Minä, perkele, luuseri, en tienaa mitään, eikä Eppuakaan vielä voi töihin laittaa. Ja velkaa mulla on enemmän kun laki sallii, ja enemmän kun sullekaan olen tohtinut kertoa. Joten kyllä, me olemme köyhiä, ja se kiristää kerran jos toisenkin mieltä. Mutta muuten meillä menee hyvin, kiitos kysymästä! Muuten, kiitos myös rahasta, on ollut tarpeeseen jos ei ole käynyt aiemmin selväksi. Sinun ruutuvihkosi kertoo, että olet varmaan kahta, ellet kolmeakymmentä tuhatta lainannut minulle viimeisten vuosien aikana. Siihen kun alat laittaa jonkinmoista kerrointa eteen, niin tiedät millaisen taloudellisen paineen alla tässä tuskaillaan! Ja ennekuin taas sanot yhtään mitään, mainittakoon vielä kerran, että senttiäkään en lainaa lisää. Etkä lainaa mulle, pistä sitten vaikka Elmerille, tykitti Kettunen.

Mamma toljotti haavi auki, ja niin teki Katriinakin, joka oli noussut sylistä Kettusen käsien huitoessa edestakaisin, ja äänen painojen vaihdellessa. Elmeri ei tuijotellut. Piti isänsä kaulasta kiinni, ja natusti sipsiä onnessaan, tarjoten myös isälleen.
– Ohhoh, olipa palopuhe! sai mamma lopulta sanotuksi, ja Elmerin yrittämään kyseisen sanan toistamista.

– Ei ollut palopuhe, ei. Ei sinne päinkään. Palopuhetta olisi se, jos joku jaksaisi kuunnella alusta loppuun. Tämä oli vain harjoitusta. Harjoitusta sitä varten, että loppukin lähipiiri saa tietää missä mennään, jotta tästä päästään eteenpäin. En ole todellakaan valmis siihen, mitä Kirsti minulle mahdollisesti sanoo, enkä halua, että se murehtii meidän perheen asioita, siinä missä en halua niistä kenenkään muunkaan murehtivan, en sinunkaan.
– Enhän minä murehdikaan…
– Älä äiti jauha paskaa! Olet murehtinut siitä hetkestä alkaen, kun ensimmäisen kerran jouduin sinulta lainaamaan. Itse olen murehtinut toisen tai kolmannen kerran jälkeen, silloin kun lainattu summa meni käytännössä siihen, että Tuomas sai palkkansa ajallaan täysimääräisenä. Siitä hetkestä asti en ole ollut ollenkaan varma omasta takaisinmaksukyvystäni. Kuten päivällä sanoin, siitä asti olen ollut huono sijoituskohde eläkevaroillesi. Toistuvasti olet kysellyt, että paljonko sitä velkaa mahtaa olla, ja voisitko kenties sen maksaa pois. Niin aiot varmaan sanoa nytkin, mutta lopeta se ajatus tykkänään.
– Ollaanpas sitä nyt…
– No niin ollaankin! Olet helvetin hyvä testialusta anoppia ajatellen. Eikä sullakaan ole sellaisia varoja, mistä ne velat pois maksaisit. Joten turha niistä on sinun murehtia!
– Mutta johan sellaisiin velkoihin menee ties minkälaiset korot…
– Menee, menee mutta ei ole sinun asiasi maksella niitä pois. Harva äiti edes pystyy maksamaan noinkaan paljon kuin sinä. Se sairaanhoitaja, jonka unessani tapasin, se Sanna siis, josta ette jaksaneet kuunnella, sekin luetteli velkojani mutta valitettavasti alakanttiin hänkin. Jos olisi tiennyt todelliset velkani, niin ei olisi Kettusen poikaa hoidettu kuntoon edes siinä unessa. Kyllä niitä on vielä enemmän. Tiedä sitten mitä se lakinainen, se pesänhoitaja oikein laskeskeli, mutta toivottavasti tiesi mistä puhui, Kettunen piti tauon. – Toivottavasti tiesi, mitä sanoi, kun sanoi näiden velkojen olevan ihmisen siedettävissä vai ihmisen maksettavissa, vai mitä nyt sanoikaan.

Kettunen vaikeni uudelleen, jäi hetken hiljaisuuteen miettimään ja laski Elmerin sylistään. Kettusen äiti katkaisi hiljaisuuden.
– No, jos ne kerran on ihmisen maksettavissa, niin miksei ne ole minun? kysyi Marjatta Routa.
Kettunen ei ollut varma, oliko tuossa äänessä ivaa, loukkaantuneisuutta vaiko vain ainoastaan aitoa huolta ja tuskaa.
– Jos ne ovat ihmisen siedettävissä tai miten se nyt sitten olikaan, niin se tarkoittaa, että tämän ihmisen, Petteri Kettusen.
Kettunen tauotti puhettaan, ja luennoi painokkaasti äidilleen, nousi hakemaan työpöytänsä korista pesäluettelodokumentin.
– Tuosta äiti, tuosta. Siinä on minun nimi ja allekirjoitus. Käytiin tätä kuviota läpi sinunkin kanssasi jo. Ja se lakimies, tässä tapauksessa nainen, siis tosiaan sanoi että ovat ihmisen maksettavissa. Sillä ihmisellä ei tarkoitettu Marjatta Routaa, ei tarkoittanut hänkään. Sillä tarkoitetaan Petteri Kettusta, minua! Lue nyt vaikka, siellä lukee muun muassa se, että Marjatta Routa, siis sinä, olet takaajana maksanut tuon ja tuon verran pankille, ja tullut sitä myöten velkojaksi pankin sijaan. Olet siis virallisestikin velkoja, et velallinen. Minun nimeni lukee velallisen kohdalla! Ja siitä, mitä olen epävirallisesti sinulle velkaa, siitä ei tiedä kuin sinun ruutuvihkosi ja minun Excel-taulukkoni. Näistä todennäköisesti ensimmäinen on oikeammassa, minulta on mennyt motivaatio pitää kirjaa rahankäytöstäni, koska sellaista käyttöä ei ole. Ei ole rahaakaan! luennoi Kettunen ja ojensi muovitaskussa olevat paperit äidilleen.

Marjatta Routa asetti lasit silmilleen, ja rupesi tutkimaan papereita. Tutki ja tuijotti hiljaa. Katriina oli saanut pöydän katetuksi, ja tiedusteli kuiskaten, voisiko nakkeja kenties jo keittää. Kettunen itse ei sanonut asiaan mitään, ainoa suurempi ääni kuului Elmerin huoneesta, jossa poika leikki jollain. Kenties hakkasi rumpujaan, tai mahdollisesti Ferrarilla patteria.
– Elmeri, annas olla koluamatta siellä! komensi Kettunen.
Etäohjaus tosin tuotti tunnetun heikosti tulosta, ja komento jouduttiin uusimaan useampaan kertaan.
– Eppu ei, pappa tulee. Eppu ei nää. Pappa tulee! hihkui Elmeri.
– Eikä tule, ei tule varmaan vielä. Ei pappa ole ehtinyt, omiasi puhut, huuteli Katriina Epulle ja jatkoi Kettusen kanssa. – Tuollaiko meinaat illalla sen meidän äidillekin esittää?
– No joo, joo, tollee. Miten sitten? hämmästeli Kettunen.
– Meinasin vaan, että vähän voisi pehmentää…
– Pehmentää ja pehmentää, kivahti Kettunen. – Sen suuntaan olen mielipiteitäni pehmentänyt jo riittävän kauan, kun se tarttuu jokaiseen epäolennaisuuteen. Varon kaikkea, mitä puhun, ettei se suinkaan tarttuisi meidän elämän tekemisiin tai ainakaan sinua höykyttäisi. Kaikkea muutakin aina pehmennän. Perkele! En ole vuosiin, ammatinvalintakysymys, saanut olla niin jyrkkä ja terävä kuin olen. Aina pitää pehmentää, ja sietää kaikenmoista sontaa. Usein potentiaalisilta asiakkailta, sellaisilta, jotka ei mitään maksa kuitenkaan, ostavat kerran ja häipyvät. Äitille tossa – Kettunen huitaisi kädellään  ja jatkoi – sille pitää pehmentää, ettei se murehdi. Iskää puolestaan ei jaksa enää kiinnostaa, niin paljon olen sille ladellut näitä, ettei yhteen mieheen mahdu. Sinua… sinullekaan ei ole voinut kaikkea sanoa suoraan, ettet ahdistu. On paljon helpompi olla kun olet aurinkoisella mielellä nii kuin Elmeri tuolla. Markku tai muut sitten, ei ne ymmärrä…
– Anteeksi, että sanoin. Mun mielestä tuota voisi vaan pehmentää. Meidän äiti ei ole valmis tuollaiseen, että sille lätkästään lukuja silmille. Ei se niistä sen enempää tajua, kuin Markkukaan. Jos tajuaa kukaan muukaan kuin sinä.
– Anteeksi itelles, ei ku perkele iteltäs… tai jotain. Mut siis, mun mielestä ne asiat pitää nyt sanoa suoraan. Se kun sitä konkurssia ei ole sanottu, niin mua hirvittää nähdäkään anoppia välillä, kun pohdiskelen lähinnä, mitä kaiken tyhjentävää sanottavaa sillä mahtaa siihen olla. Anopista on kehkeytynyt minulle melkoinen mörkö, yhtä suuri ja käsittelemätön möhkäle kohta kuin konkurssista itsestään. Jotain mun on tehtävä sitä pienentääkseni, tajuatko?
– Kulta, älä nyt hermostu, sanoi Katriina ja käveli miehensä luo ja halasi tätä. – Tarkoitin vain varmistaa, että oletko tähän valmis?
– Valmis mihin? Oletko sinä? odotti Kettunen vastausta, saamatta sellaista. – Mä en tiedä, voiko tässä mihinkään olla koskaan valmis. Silti, jonnekin päin se vaan on räpiköitävä ja rakennettava tulevaa. Sakarin kanssa olen tästä kautta rantain jutellu kerran jos toisenkin, kyllä se on Kirstinkin aika tietää missä mennään. Tai siis, pitäishän sen nyt muutenkin tietää, ettei töitä tuosta noin vain vähennetä, mut ei siit voi tietää. Siis tietää, että mitä se tietää. Tai luulee tietävänsä. Kyl mä oletan, että Kirsti tajuaa täysin, ettei firmaa enää ole, mutta tajuaako se sitä, että se oli pakko rako lopettaa, ajaa konkurssiin. Sitä se tuskin on omilta touhuiltaan huomannut ja sitä se tuskin pystyy ihan hetkessä käsittelemään.
– Juuri sitä mä meinasin, lähinnä. Jos nyt sitten haluat sille sanoa, että Kettunet on konkurssissa niin anna palaa vaan, mut ole kiltti äläkä kerro kaikkia yksityiskohtia. Niitä me ei äidin haluta tietävän.
– Miten niin, eihän Kirsti koskaan lastensa elämään puutu, eihän… no, okei, okei, en mä sille noita lukuja nenille heitä. Tyytyköön yleiskuvaukseen, ja siihen että pulju meni konkurssiin. Eiköhän siinä ole riittävästi sulateltavaa, päin jos toisinkin. Oletko siihen valmis?
– Olen, olen. Ja olen ylpeä sinusta, jos sinä oikeasti olet. Mutta kun kaikille ei aina kannattaisi kertoa kaikkea…

Kettunen suuteli vaimoaan.
– Ole nyt jo Katriina hiljaa. Minähän se murehtija olen viime ajat ollut. Totta on sekin, että turha tieto lisää turhaa tuskaa, mutta jotain minun pitää päästä vuotamaan ulospäin, myös anopille, jotta tästä päästään inhimillisesti eteenpäin.

Kettunen silitteli vaimonsa hiuksia, ja oli näkevinään myöntyviä nyökkäyksiä, mutta myös kyyneleen. Sitä ei osannut arvioida, oliko se loukkaantuneen, surullisen vai helpottuneen naisen kyynel. Kettunen oli kuitenkin käynyt viimeisen vuorokauden aikana, viski ja unettomuus, monet murheet polttoaineenaan läpi sellaisen kymmenvuotisen helvetin ja nykyisen kujan juoksun, että sitä tuskaa oli jo alettava ajaa sydämestä ja päästä ulos. Jos sen kestäisi anoppi, sen kestäisi moni muukin. Ellei kestäisi, se olisi enempi muiden, kuin Kettusen vika. Kettunen yritti, ja epäonnistui. Nyt hän yritti ulos häpeästä, eteenpäin epäonnistumisesta. Siinä onnistumisesta ei tiennyt vielä kukaan. Yhdellä sun toisella tuntui olevan asioihin siitä huolimatta vakuuttava mielipide ja hyväntahtoisia ohjeita. Toiset pitivät sivistyneesti turpansa kiinni ja hymistelivät, jotkut ravistelivat Kettusta liikkeelle. Toiset eivät hymistelleet, olivat tilanteessa suuna päänä, ja pitivät valitettavasti korvansa tiukasti ummessa. 

Epäonnistujallakin on joskus pätevää sanottavaa. Sen ajatuksen turvin Kettunen oli päättänyt suunsa avata, hän ei aikonut hikoilla painajaisissaan enää yksin. Tieto lisää tuskaa, ja jaettu tietokin voisi lisätä jonkun tuskaa, mutta helpottaa omaansa. Päästäkseen ulos ja eteenpäin, täytyi uskaltaa olla itsekäs, oksentaa paha olo jonkun muunkin niskaan kuin wc-pöntön. Sittenpähän ainakin tietäisivät, tuumi Kettunen. Asettaisivat asiat raameihinsa. Siihen oli mentävä, Terttu Kosken valamaa uskonlujuutta ja suoruutta noudattaen.

– On tässä kyllä maksettavaa. Huimia ovat summat, huokaisi Marjatta Routa keskeyttäen poikansa tuumailut ja laski lasit pöydälle. – Oletko nyt aivan varma, että…
– Turpa kiinni. Siitä huolimatta, etten tiedä, mitä kysyt, niin kuvittelen tietäväni, joten, yksinkertaisesti: TURPA KIINNI! Sinä et niitä velkoja maksa, eivätkä ne summat ole huikaisevia, eivät mahtavia, eivätkä megapotteja. Ne ovat maksettavissa, minun maksettavissa, ainakin joskus. Onhan siinä usean vuoden palkka, kunhan nyt ensin pääsisi edes töihin, en minä sitä kiistä. Niin kuin näet, ei niitä sinunkaan rahoillasi tuosta noin vain maksella. Se on parempi pitää kiinni lopuista tienaamistaan rahoista ihan itse että oikeasti sinne eläkkeelle pääset, ja siellä pärjäät.

– Ikkä huutaa, ikkä huutaa! kiljui Elmeri juostessaan isän luo, nykimään tätä ylös tuolista.
– Eikä huuda, Eppu. Iskä vaan ojentaa mammaa vähän, puolustautui Kettunen.
– Kyllä se huutaa, Eppu, ihan oikeassa olit. Iskä pääs taas vähän vauhtiin, tuhosi äiti isän esittämät puolustelut, ja taisi olla valitettavan oikeassa.
– No huutaa sitten, mutta mitäs iskän pikku-äijä lähti? Joko kolinat loppui?
– Pappa tulee, pappa tulee. Avaa ovi, kailotti Elmeri kuuluvasti ja yllättävän selkeästi.
– Tuleeko muka? katseli Kettunen poikaansa.
– Ikkä mukaa, pimpom pappa, avaa ovi! oli tiukka vaatimus.

Kettunen nousi ylös, ja lupasi pojalleen, että mentäisiin ikkunasta katsomaan, josko pappaa näkyisi missään. Ikkunaan asti Elmerin huoneeseen tosin ei ehditty, sillä ovikello jo soi, johon Wallu antoi pesuhuoneesta käsin jälleen oman vahvistuksensa.
– Hauva haukkuu, tokaisi Elmeri siihen.
– Niin tekee, Eppu. Mut antaa sen haukkua, sen on hyvä olla siellä tänään. Mennäänpä nyt avaamaan se ovi.

Kettunen kurkottautui poikansa takaa avaamaan ovea lukosta, tämä kun olisi vallan vietävästi halunnut itse avata oven papalle. Onneksi se ei tuolta touhutoopelta vielä luonnistunut, ties missä matkaisi jos itse ovesta pääsisi.
– Kukas se siinä on? tiedusteltiin oviaukolta käsin.

Elmeri peruutti muutaman askeleen, ja tarrautui isänsä jalkaan.
– Höppänä, rauhoitteli Kettunen silittäen Elmeriä hiuksista. – Sehän on vain Markku, etkös näe. Ei ollutkaan pappa vielä.
– Kyllä se pappakin tuolta tulee, kunhan kerkeää, tultiin samalla kyydillä. Taisi vaan jäädä puhelimeen puhumaan.
– Toittaa mummi, tokaisi Elmeri.
– Tokkopa tuo pappa mummille soittaa, eiköhän mummi tule ihan toisesta suunnasta ja vaarin kyydillä. Pappa toi näköjään Markun. No, laskes irti, peruutetaas nyt, että Markku pääsee tupaan.