Salaatti, sanoo tuo otsikko. Taisi olla elämä tuolloin aika salaattina. Mutta tuohon aikaan oli tämän tästä tapana tehdä makaronisalaatti, johon tuli kinkun rippeet tai jos niitä ei enää vuoden viimeisenä ollut, niin jotain muuta. Veikkaan, että makaronisalaatti tässäkin kuljettaa aattoiltaa kohti yötä, jos tässä jotain on tosi elämästä poimittu. Ja tunnustan, hyvin todennäköisesti meillä oli makaronisalaatti tänäkin vuonna 2020 (kirjoitan näitä alustuksia 28.12.2020, tämän luvun julkaisuajankohta on 14.1.2021). Nyt ei kyllä kutsuta ketään syömään, koska korona. Mutta mitä lie salaatista löytyy tuolloin kirjoitetussa tekstissä.

Artikkelikuva: Photo by Andre Larsson from FreeImages

18 Salaattia

Elmeri leikki huoneessaan autoilla, tyrrillä, kuten hän niitä kutsui. Odotti äitiään saapuvaksi töistä kotiin, kun mamma oli jo toistuvasti maininnut että äiti kohta tulisi. Kettunen oli pitkin pituuttaan lattialla, päristeli hänkin sinisellä Porschella.
– Eppu, tämmöttisen iskäkin olisi halunnut hankkia sitten kun iskästä ois tullu rikas, selitti Kettunen niin kuin poika olisi muka jotain ymmärtänyt. – Taitavat vaan ehtiä ysi-ykstoistasenkin tuotannosta ottaa pois, ennen kuin isästäs rikasta tulee. Tai ennen kuin saan kuule ees velat maksetuksi. Jos saan, huokaili Kettunen.

Eppu ojensi isälle punaista Ferraria ja vaati Kettusta ottamaan sen käteensä.
– Kiitos poika, kiitos. Taitaa tämä olla vaan vielä kalliimpi, ei iskä tätäkään voi sen suurempana ostaa. Jää sinun ostettavaksesi.
– Entäs minun rahani, kysyi äiti. – Jääkös nekin Elmerin maksettaviksi?
– Mennyttä varmaan, virnisti Petteri. No ei ole, jos tässä töihin vaan pääsis, niin kai nuo velat ihan kohtuuajassa tulis maksettua. Järkevällä palkalla vois velkaa lyhentää aika tavallakin. Mut joo, tiedä siitä järkevästä palkasta, eipä noita töitä oo kauheesti näkyny.
– No ei kai ne kotoa tule hakemaan?
– No älä, eivät tosiaan tule. Mut olen mä hakenu töitä viimeset kaks, kolme vuotta. Oma firma oli jo tuolloin rasite, ja nyt kun sitä ei ole niin epäonnistuminen on rasite. Meikäläinen on kuule pudonnu kelkasta ihan täysin, kun en ole isoissa firmoissa päässyt itseäni kouluttamaan. Koulun penkille tästä ehkä pitäis ennemminkin lähteä.
– Minnes meinasit mennä?
– Täh? kysyi Kettunen.
– Kouluun sanoit. Minne meinasit mennä? tivasi äiti.
– No kuule, en minneen kauas. Mihkä me tästä lähettäis? Katriinan työt ovat tossa kelvollisten bussiyhteyksien päässä ja täällä on kuitenkin suhteellisen halpaa asua, keskustaan tai isompaan kaupunkiin nähden.  Ja hyvähän tässä on asua, vaikka johonkin lähtiskin.
– Paljos te maksatte tästä vuokraa?
– On tää seittemättä sataa…
– On se kyllä aika kallis, johan sillä hintaa lyhentäis omistusasuntoa monella satasella kuussa.
– Niin kai, olet kun anoppi, ja samaa se iskäkin sanoi. Olisin mä asunto- tai talokaupoilla heti, jos en näin velkainen olisi. Tolla vuokrarahalla jossaa pääkaupunkiseudulla ei taitais saada kelvollista yksiötäkään tän kolmion tilalle. Omistamisesta puhumattakaan, ei mulle kukaan mitään lainaa tällä hetkellä myönnä, kun ei ole tuloja ja velkoja on ihan riittämiin yhden kannettavaksi.
– Onhan se Katriina töissä…
– Joo, huokaisi Kettunen. – Nytkin, vuoden viimeisenä työpäivänä tahkoo ylitöitä, että jostain revittäis rahaa, ja sittenkin sen kuukausitulot ovat arviolta puolet siitä, mitä sä oot viime vuodet tottunut tienaamaan.
– Kyllä ne nyt pienenevät kun eläke on kohta alkamaisillaan. Kyllä minäkin yritän vielä ylitöitä painaa, jotta hankkisin ne sinulle lainaamani rahat takaisin.
– Heh, onnea yritykseen, äiskä. Et taida niin paljon ylitöilläkään tienata, kun olet meidän elättämiseen parissa vuodessa käyttänyt, tuumasi Kettunen. – Eiköhän se nyt vaan ole syytä toivoa meikäläiselle jotain velkajärjestelyä… tai mieluummin kuitenkin sitä oikeisiin töihin pääsemistä, josta joku jotain maksaisikin. Kyllähän tää yhden ihmisen palkalla eläminen tiukalta tuntuu, eikä pelkästään minusta.
– Mahtaako Katriina olla kuinka kireänä?

Ovi rapsahti. Ainakin toistaiseksi äidin uteluihin vaimon kireydestä jäisi väkisinkin vastaamatta.
– Äiti tulee! Äiti tulee! Mamma, äiti, innostui Eppu.
– No niin tuleekin, mitä kulta? tiedusteli Katriina Epun rynnätessä äitinsä kaulaan. – Moikka! Onks Wallu missä kun ei näy, voin käyttää pissillä sen.
– Moro! Tuollahan se vessassa on ku Riku ja Laura kävi. Eikä sinne noi paukkeetkaan kuulu, kun ovat alkaneet.
– Ei siellä viel paljoo pauku siihen verraten, miten se myöhemmin varmasti paukkuu. Käytän Wallun täs välis nopeesti niin tehään sit ne salaatit ainakin valmiiks ennen kuin ketään tulee, jookos, sanoi Katriina napatessaan Wallun hihnaan ja viedessään pihan perälle tarpeilleen.
– Mitäs salaatteja olette meinanneet tehdä? Tuleeks tänne paljonkin porukkaa?
– Emmä ees tiedä onks tänne lopulta juuri ketään tulossa. Iskä tulee kai varmuudella, Markun mä kutuin silloi päivällä. Riku ja Laura kävi jo. Pari Katan työkaveria pitäis olla tulossa, Juhanin porukoista en tiedä. Kuulemma on vatsatautia ollut liikkeellä. Eiköhän me aika pienellä porukalla vedetä kun Tiinakin sanoi, ettei ole tulossa.
– Missäs se muuten on, ei ole kuulunut päiviin mitään?
– Kai toi töissä käy. Ja äitee, voihan sitä tyttärelläs olla vaikka jotain elämää, toisin kuin pojallas. No, mut Mäkelöitten pitäis olla kyl tulos, ainakin mä toivon niin. Muuten meil on ihan liikaa syömistä, jos tääl ei kukaan käy.
– No tartteeko sitä kaikkea sitten niin paljon tehdä? kysäisi Marjatta pojaltaan.
– Ainakin noi mozzarellat pitää käyttää mitä ostin, ja tuorerehut, ei niitä voi pakastaakaan. Lihapullia ja nakkejahan voi tehdä sen mukaan ketä paikalle ilmaantuu, mutta emmä nyt koko ens viikkookaan viittis perunasalaattia syödä. Ei kuulosta oikein houkuttelevalta ruokavaliolta.

– Mikä niin ei ole houkuttelevaa? tiedusteli Katriina, joka laski Wallun tupaan, nuolemaan Epun naamaa. – Onkos täällä siivottu ja salaatit tehty?
– Salaatin teko ei ole houkuttelevaa, sitä tässä vaan pohdiskelin.
– Siivottu täällä on mutta kipeä tuo Petteri taitaa olla, veisteli Marjatta Routa.
– Kuinka niin, mistä lähtien krapula ja laiskuus on laskettu sairaudeksi? kysyi Katriina Kettunen.
– No on se ny pirullista, että ku maisemissa on kaks naista niin heti alkaa vittuilu, mieti ny viel jos anoppi tulee, kuinka paljon mua sitten höykytetään?
– Meinasin vaan kun tuo oikein toivoi anoppia saapuvaksi kylään, tuossa äsken, täsmensi Marjatta.
– Kirstistä mun piti sanomakin. Se soitti tossa päivemmällä…
– Joo, mie kuulin. Se soitti tuossa äsken. Selitti ummet ja lammet.
– Jaa, niin varmaan. Oliko tuo kuin pahana?
– Ei, eihän tuo mitenkään pahana ole. Tavanomaisia höpötteli. Sanoi, että tulevat illan aikana käymään täällä kunhan ehtivät, käyvät mummolassa matkalla.
– Aha. Mikäs mielen oli muuttanu? hämmästeli Kettunen vaimolleen.
– Miten niin? Eikös ne olleet tänne tänään tulossakin? kysyi Katriina hämmästellen.
– Niin miekin uskoin ennen päivää ennen kuin se minulle soitteli. Selitti jotain omiaan, ja että meidän pitäis huomenna mennä sinne päin. Tuli taas poltettua kääminsä ja tylytettyä anoppia niin että hävettää. Riehuin sille puhelimessa niin, että ostelin kaupasta mitä sattuu, eikä raha riittäny kassalla. Vähänkö hävetti…
– Mitä?? kuului tällä kertaa kahdesta suusta, ja ”hävetti” kolmannesta.
– Elmeri, sinua ei tarvi hävettää yhtään. Ei oo mitään syytä. Ja kiitos vaan teille muille hämmästyksistänne, niin siinä voi kuule käydä kun Kirstin kanssa puhelimessa riitelee. Sekin kyllä hävetti, hävettää nytkin.
– Hävettää nytkin, toisti Elmeri innoissaan.
– Elmeri! Ei! Sinun ei tarvitse hävetä mitään, ei minuakaan. Minua hävettää, kun kiukuttelin mummille.
– Mummi tulee, mummi tulee. Vaa’i tulee! hihkui Elmeri.
– No, niin ne taitaa tulla, niin äiti sanoi.
– Jee, jee. Pimpom. Avaa ovi. Tulee. Avaa ovi.
– Eihän ne nyt vielä ole tänne ennättäneet. Mennään sitten vasta, kun ase ovikello oikeasti soi, ohjeisti Katriina Elmeriä silitellen tämän hiuksia.
– Kais se sit ois mentävä ne salaatit tekemään, jos Mäkelätkin on matkalla, aloitti Kettunen. – Onko meille nyt sit ketään muita ees tulossa? Meijän iskä ja Markku, teidän porukat, ja me ite. Näilläkö mennään?
– Näillä mennään. Mirva tulee jos kerkiää, muut kaverit eivät. Miten ne Riku ja Laura, tulevatko ne?
– Ei mitenkään, mie olin ymmärtäny väärin. Kävivät jo. Ja toivat Epulle rummut.
– Rummut? kyseli Katriina. – Mitäs ne sellaset?
– No joululahja tietenki, hyvähän toi vaan on… näytäpä Elmeri rummut tuolta nurkasta!
– Eppu, pumpuu toittaa, äiti.

Epun jäädessä soittamaan ja esittelemään rumpujaan Katriinalle, menivät Kettunen ja Marjatta keittiöön, tekemään salaatteja. Sähköjänis otti jälleen roolinsa, ja Kettunen päätti hetken pyörimisen jälkeen istahtaa siniselle sohvalle, ja avasi telkkarin uudelleen.

– Tännekö sinä sitten menit, sohvalle, ja jätit äitis tekemään ne salaatit, vätys! palasi Katriina kotvasen kuluttua.
– Älä urputa!  Pitäisihän sun toi tuntea. Jos on jotain tietoa jostain tehtävästä, niin se säntää sen kimppuun, puolustautui Kettunen. – En mä siellä tohtinut edessä heilua, äitihän täällä on siivonnutkin!
– Mitäs sinä olet mahtanut sitten kaikenpäivää tehnyt?
– Jututtanut ihmisiä, anopin lisäksi.
– Niin kuin Gleniä ja A. Le Coqia? Enkö mä sanonu, että enää ei juoda ennen kuin illalla.
– En ole vielä ehtinyt korjata niitä roskia poies, kiirehti äiti väliin.
– Johan se alkaa olla, ja turpa kiinni nyt hetken aikaa molemmat. Olen saanut tänään oivalluksen, joka saattaa auttaa eteenpäin.
– Jaha, ja paljonkohan se sun oivallukses tuo tällä kertaa lisää velkaa? tiedusteli Katriina.
– Perkele! Puhu teille nyt sit yhtään mitään! murisi Kettunen ja heitti vaimoaan sohvatyynyllä.

Tyyny lensi pikavauhtia takaisin, ja uudestaan. Eppukin tuli mukaan vanhempiensa pelkistettyyn tyynysotaan. Tovin jatkettuaan rauhoittuvat.
– Ei ku oikeesti Petteri, kerropa nyt. Mikäs se mahtaa olla, se sun oivalluksesi?
– Olen tässä kohdannut monia ihmisiä tänään. Monet heistä kohtasin vain krapulaunissani pään sisällä, mutta muutaman ihan aidostikin. Kyllä niillä kokemuksilla on nämä pari kaljaa päivän aikana tasoittaviksi ansainnut. Yksi jonka kohtasin todellisestikin, oli Kirsti, mutta siis vain puhelimessa. No, sanokaa mitä sanotte, niin anopin aion kohdata uudestaan tänään, ja laukoa sille totuuksia.
– Mitä, oletko nyt ihan terve kuitenkaan?? tiedusteli Katriina.
– Täh, mitä aiot Kirstille kertoa? säesti äiti.
– Konkurssin. Sen aion sille sanoa, teurastakoon minut sitten. Aika finaalissahan tässä jo muutenkin on, niin kyllä se on otettava anopin reaktio vastaan. Eihän se ole kuin yksi sana: konkurssi! Ei sen pitäisi olla niin maailmaa kaatavaa tänä päivänä. Sitä paitsi, suutuksissahan se mulle on jo valmiiksi kun löin luurin korvaan, en ollut kiinnostunut jaarittelemaan, ja vieläpä valehtelin toisesta puhelustakin. Menee samoilla suuttumisilla kun yhdestä vuorokaudesta on kyse.

Keittiöön Marjatan avuksi siirtynyt Katriina katseli miestään epäuskoisena.
– Hyvähän se on, että olet taisteluhenkeä löytänyt. Vaan, oletko nyt aivan loppuun saakka miettinyt tätä? Jos nyt oikeesti meinaat kertoa äidille, niin onko tämä nyt oikea hetki? Viime ajat olet pohtinut ääneenkin olevasi harmaa lammas, etkä ole uskaltanut anopillesi edes puhua, olet vältellyt sitä. Mutta olisiko sille kenties syynsäkin? Oletko oikeasti valmis siihen, mitä sieltä voi olla tulossa? Olemmeko me? epäröi Katriina Petterin aikeita.
– Eikö Kirsti sitten tiedä, kannattaako sille kaikkea työntää kerralla? säesti Kettusen äiti miniäänsä. – Laitatteko muuten nämä kaikki mozzarellat tänne salaattiin?

Katriina nyökkäsi ja Petteri vastasi sohvalta myöntävästi, seuraili hetken aikaa hiljaa keskustelua salaatista sekä mamman ja äitinsä jaloissa pyörivää pikkuapuria, Elmeriä.
– Tuleekos siitä valmista siitä salaatista, Eppu? Tartteeks iskän tulla apuun, vai osaakos ne mamma ja äiskä hoitaa homman. Iskä kun on vähän huonosti tehnyt mitään täällä tänään, maannu vaan sohvalla.

Elmeri juoksee isänsä luo olohuoneeseen ja hyppää syliin sohvalle.
– Kaahu hyppää. Ikkä ei kuku, immät auki!
– Ei iskä nyt nuku, iskä on nukkunu aamulla ja päivällä. Ei iskä ees välitä nyt nukkua, selitti Kettunen pojalleen ja nappasi tämän syliin ja halasi.
– Ei halaa! Ei Eppu ikkä halaa! kiemurteli Elmeri sylissä. – Äitiiii! Ikkä ei paataa.
– Jaaha, jaaha. Partakaan ei kelpaa, hymyilytti Kettusta. – Mene siit äitin kiusaks, kinuamaan vaikka fetaa? Vai onks Wallu missä? Käys ettiis koira, käytkö?

Epun mentyä matkoihinsa, Katriina tiedusteli Petteriltä, jäikö häneltä mahdollisesti jotain kesken. Petteri pudisteli päätään.
– Ei multa mitään kesken jäänny. Kunhan jäin pohtimaan. Teistä kumpikaan ei usko millaista salaattia mun ajatusmaailma on pelkästään tänäänkin ollut, puhumattakaan viime kuukausista. Tässä on välillä kuin suurikin yhteiskunnallinen ajattelija, paatoksellinen puhuja, jota kukaan ei kuuntele. Se pastori josta mainitsit, selitti Kettunen rauhallisena. – Se pastori, mistä äiteekin päivemmällä mainitsi. Ette kuule uskokaan, mitä kaikkea olen tänäänkin ajatellut, ja ketä olen tavannut, Kettunen veti henkeä.
– Markku täällä ainakin oli. Ajatella olet voinut paljonkin, tehnyt et ole. Ainakaan mun nähden. Tiskit ja siivous oli mulla täällä vielä kun tulin…
– Kiitos Marjatta, keskeytti Katriina, havaitessaan Petterin vaivautuneen. 

Vaikka anopilleen kiitollinen siivouksesta olikin, ei halunnut juuri nyt minkään keskeyttävän Petteriä. Katriina Kettunen tiesi tasan tarkkaan, että Petteri joko ärähtäisi kerran tai vaikenisi asiasta loputtomiin, jos ei saanut asiaansa kerralla ulos suustaan. Sen oli miehestään vuosien varrella oppinut, kumpikaan anopeista ei, vaikka pitäisihän äidin poikansa tuntea.

Petteri nyökkäsi vaimolleen ja mulkaisi äitiään, joka palasi salaatin tekoon, olematta enempää kantaaottava. Kettunen aloitti syvällä huokauksella.
– Äiti hyvä, tarkoitin lähinnä noita ajatuksiani ja uniani, krapulaisia uniani, jotka syntyvät siitä parjaamastasi viskinjuonnista ja häpeästä, jota koen meidän taloustilanteen takia. Ei mun pitäny tän ikäisenä ja tällä tekemisen määrällä olla sun elätettävänäs. Äläkä keskeytä toistamiseen, riittää toiset jotka keskeyttää, painotti Kettunen ja piti taas tauon. – Kuten sanoin, ajatukset ovat melkoista salaattia, höyhenen kevyitä ja sekaisin. Mutta muuttuvat mokomat yllättävän raskaiksi nopeasti, huokasi Kettunen jälleen. – Se nyt on ihan normaalia, että valveilla tulee haukuttua poliitikot, ja mietittyä että jonkin sortin määräaikainen diktatuuri olisi tässä maassa parempi. En vaan oikein keksi kenet siihen diktaattoriksi laittaisi, minusta ei ainakaan ole, kun en uskalla mielipiteitäni sanoa edes anopilleni. Se tekee olostani varsin tuskaisaa.
– Saa nyt sitten keskeyttää tai ei, minähän voisin lähteä, nyt kun eläkeputkikin kohta alkaa.

Kettusta hymyilytti eikä hän kokenut tarpeelliseksi ojentaa äitiään, jatkoi vain.
– En taitaisi sinuakaan siihen rooliin laittaa. Vaikka outoja unia näenkin, niin en sentään sinisiä elefantteja valtatien risteyksessä ja punaisia mammutteja liikenneympyröissä, kuten eräät. Mulla on lisäksi selityksenä se viski. Mikäs sun selityksesi niille mahtaa olla? Viskiä et juo, sieniä syöt mutta minkälaisia lienet?

– No, nyt kun kysyit, niin eilenkin sulatin syksyisiä sieniä ja tein, aloitti Marjatta.
– Ja näet enemmän tai vähemmän hallusinaatioita elefanteista ja mammuteista, piikitteli Kettunen toistamiseen ja jatkoi äitinsä närkästyneestä mulkaisusta huolimatta. – Kohta sultakin loppuu se perusselitys, ikuinen yölöysi, kun putkeen pääset. Loppuvat selitykset kuin poliitikoilta konsanaan. Niin ne ovat loppuneet minultakin. En osaa selittää enää mitään parhain päin, enkä fantastisesti, kuten se hyvinvointivaltiosta huolissaan oleva pääministerimme. Se, jonka haluaisin diktaattoriin vaihtaa…

Kettunen katseli tuumailevasti vaimoaan, ja tämä vilkaisi Kettusta takaisin kysyvästi, ikään kuin haluten tietää, taasko tältä mahtoi loppua ajatuksen juoksu kesken. Tai siltä Kettusesta ainakin tuntui, joten hän päätti vastata esittämättömään kysymykseen.
– Ei multa loppunu ajatus kesken, pikemminkin niitä on kuule ihan liikaa. Mut jotenkin musta tuntuu, että anopin kuuluu saada nyt jo tietää. Pakkohan sillekin on sanoa sana konkurssi, olkoon sitten vaikka kuinka huolissaan pärjäämisestämme. Onhan sen kanssa ennenkin eletty, ja huonoin vävy on myös paras, tässä tapauksessa. Pakko sille on siitä kertoa, kun ei vihjailusta taida nyt ymmärtää. Ei se ainakaan ole sanallakaan viime kuukausien aikana maininnut, että olisi ymmärtänyt. Liekö tämä sitten sille yhtä kova pala kuin mulle, vävy kun onkin epäonnistuja?

Katriina oli vielä jokseenkin epäuskoinen Petterin aikeista.
– Petteri, oletko nyt edelleenkään ihan varma? Oletko miettinyt, että haluatko meidän äidin tiedustelevan minulta joka ilta, onko meillä rahaa tai onko sinulla töitä. Eikö tämä olisi helpompaa näin? tiedusteli Katriina.

Petteri Kettunen huokaisi syvään, ja ummisti silmänsä.
– Helppoa? Katriina, kulta helppoa, piti Kettunen pitkän tauon. – Sitä tämä ei ole aikoihin ollut kenellekään. Muistat, mitä paskaa tämä on viime vuodet ollut. Sinäkään et halunnut tietää velkasummista mitään, etkä kuulla enää yhtään juttua töistä, ja ihmettelit öisiä hikoiluitani ja nousemisiani töihin aamukolmelta. Viimeisestä kahdesta, kolmesta vuodesta, noin niin kuin työn kannalta ja toimeentulon näkökulmasta en ole nauttinut yhtään. Onnistumiset ovat olleet ihan nollassa, ja tulos pakkasella. Mutta epäonnistujan kanssa kukaan ei nykypäivänä tee töitä. Pitää olla kulissit pystyssä. Ja jumalauta, Katriina, niitä kun välillä on joutunut pitään pystyssä lähimmilleenkin. Sinulle, ja joutuisi Elmerillekin, jos se näistä mitään ymmärtäisi. Onneksi ei ymmärrä, puhisi Kettunen.
– Kyllä minä ainakin ymmärrän, yritti Katriina väliin.
– Mutta minä en, en itseäni. Tein töitä, meni lujaa. Tein töitä, ja lakkasi menemästä lujaa. Tein vielä enemmän töitä, ja meni lujaa päin seinää. Jo silloin, kuin se fantastinen kaveri sanoi, että lama ei kosketa Suomea, ja vielä tänäkään päivänä se ei sitä myönnä vaikka sillä nyt joku kestävyysvaje onkin. Perkele. Niitten vajeista, päätöksenteon vajeista ja poukkoilevuudesta, kärsivät tällaiset kuin sinä ja minä. Yksilöt, ihmiset.
– Niin kai sitten? Vaan ei kai se pääministeri sinunkaan yritystäsi ohjannut, vaan sinä, kulta? Eikös tästä jo puhuttu, kyseli Katriina rauhallisesti, joskin pystymättä peittämään tympääntymistään miehensä poliittiseen paatoksellisuuteen. 

Hän käänsikin huomionsa muualle, leikitteli Elmerin kanssa ja kiitteli omaa anoppiaan aktiivisuudesta, siivouksesta ja valmistuneesta salaatista.
– Katsos Petteri, kun jotkut täällä saavat jotain aikaiseksikin.
– Ole tässä nyt sitten teidän kanssa, saatana. Helvetti soikoon, se Sannakin kuunteli päivällä paremmin, vaikka olinkin väärinkäyttäjä, ärähti Kettunen ja tuijotti televisiota, katsomatta sen enempää äitiinsä kuin vaimoonsakaan.

– Älähän nyt, poikasi oppii rumia sanoja! ojensi Marjatta Routa Kettusta. Kettunen puolestaan ei viitsinyt vaivautua puolustuspuheeseen taaskaan, hymähteli vain itsekseen, että kenenköhän turhautumisista Elmerikin oli menneellä viikolla ensimmäisen kirosanansa toistanut. – Vaan kenestä Sannasta sinä oikein puhuit? takertui äiti yksityiskohtaan.
– Kato, tolla Petterillä on täällä öisin ja päivisin monta naista, pitää sen kiireisenä, veisteli Katriina miehelleen, tällä kertaa tosin sen verran sovittelevaan sävyyn, että Kettunenkin jaksoi ottaa vitsit vitseinä.
– Juu, ei. Äiti kato, mulla ei esiinny unissa, painajaisissakaan, niitä mammutteja. Mulla esiintyi sairaanhoitaja, Sanna, tässä päivällä kun tähän torkahdin.
– Jaa, vai naisia sitä…
– Kuten totesin, painajaisia ne, kuten te naiset monesti. Ainakin te kaksi ja jotkut muut, olette. No, ei vainenkaan. Tuppaa vaan tää velkavankeus ja maksamattomat velvoitteet tunkeutumaan uniin, ja sairaala oli kai sopiva tapahtumaympäristö. Ei siitä sen enempää, toivottavasti tää maa ei ikinä mene sellaiseksi että tällainen velkainen ei saisi sairaalassa hoitoa.
– Voi tämä vaikka mennäkin. Minä en ainakaan usko enää, että minä tässä eläkkeelläni pääsisin mihinkään hoitoon, ellen siitä itse maksa, tokaisi Marjatta. – Mutta teidän ikäisenne, te ette taida edes päästä eläkkeelle.
– Niin, tiedä häntä… tokkopa päästäänkään, totesi Kettunen. – Ovat nostamassa eläkeikää, ja kovasti vakuuttelevat ettei nosta, ja seuraavassa talousfoorumissaan luettelevat, että on pakko nostaa. Eikä sitten edes riitä töitä sinun ikäisillesi, putkeen tuuppaavat. Logiikka puuttuu kuin anopilta konsanaan, tai jos sitä on niin vähintäänkin yhtä selkeästi ja johdonmukaisesti sitä esitetään. Se anopista! Kettunen rupesi kokoamaan ajatuksiaan.
– Tai itse asiassa ei, ei se anopista. Se oli tän jutun ydin. Että anopille piti kertoa…

Elmeri pyörähti välillä sylissä vaatien Pikku Kakkosta, Muumeja tai vaihtoehtoisesti Tuomas Veturia. Kettunen kertoi pojalleen, ettei tiedä, josko ”Kakko”, jota Eppu vaati, olisi jo mahtanut mennä. Tuomas Veturin tarinat hän osaisi puolestaan jo ulkoa, ja koitti ehdottaa, että Elmeri seuraisi sen sijaan ulos, jos tämä näkisi raketteja. Elmeri meni, mamman syliin ja vaati päästä omaan huoneeseensa, katselemaan raketteja. Näin alkuillasta niitä näkyi vielä harvakseltaan mutta jokunen sentään naapuritalojen kattojen yllä. Kettunen puolestaan tuijotti tyhjyyteen. Ei ollut mennyt kovin hyvin hänen kertomuksensa jakeluun kummallekaan. Kaikki tuntui edelleen jäävän kesken. Miten helvetissä tässä saisi anoppinsa mitään ymmärtämään, kun ei saa äitiään. Saako edes vaimoaan?

Hetken oli tuntunut, että ajatuksissa on jotain järkeä, ja tästä saa otetta. Rohkeutta kertoa heillekin, jotka eivät vielä tiedä. Rohkeutta sanoa sana konkurssi, ja myöntää epäonnistumisensa jopa anopille, riippumatta palauteryöpystä. Vaan eihän hän saa sanotuksi mitään noillekaan naisille, jotka sentään ovat paljon läheisempiä. 

Kettunen oli valmis myöntämään oman häpeänsä, ja oman epäonnistumisensa, muttei halunnut edelleenkään luopua yksilön ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta. Mielestään hän oli enemmänkin olosuhteiden uhri, ja olosuhteista kuului syyttää jotain ulkopuolista. Se, oliko sillä nimeä, tai osoitetta, sillä ei tuntunut Kettusen mielestä juuri nyt olevan suurtakaan väliä. Mutta epäonnistuminen olisi asetettava ulkopuolisiin raameihin, johonkin, minkä sisälle sen voisi suhteuttaa ja mihin verrata. Siihen globaali taloustilanne, ja Suomen aikaansaamaton politiikka olivat Kettusen mielestä osuvat raamit. Olihan tuo sekavan näköinen salaattikin, niin kaunis kuin olikin, raamitettu posliiniseen kulhoonsa. Ei se sieltä tursunut pöydälle, sillä oli reunat. Kettusenkin oli saatava epäonnistumiselleen reunat, raamit joiden yli epäonnistuminen ei pursuaisi.