Luku 17 raapustuksessani on Amorphis. Ei mitään muistikuvaa, miten tämä liittyy tarinan kuljetukseen kokonaisuudessa, mutta tässä varmaan tuli kuvioihin mukaan rummut. Oma poikani sai yksiltä ystäviltä leikkirummut joululahjaksi… toiset ystävät olivat varmaan menossa tuolloin ko. bändin keikalle. Ja itse kuuntelin tuolloin paljon. Jotenkin ne seikat on kai tähän kirjoitettu, kun yhden päivän romaanin tapahtumia kuljetetaan kohti uuden vuoden aaton iltaa. Asiat tavallaan hakivat muotoaan, muodottomuudesta kohti järjestystä.

Photo by Arley S from FreeImages

17 Amorphis

Syvälliset keskustelut naapurin rouvan kanssa olivat kuluttaneet yllättävän reilusti aikaa. Tiskit ja roskat olivat niillä sijoillaan, missä olivat olleet, kun Marjatta Routa oli aiemmin päivällä paikalta poistunut. Ovikello soi jo, tilannetta ei ehtisi enää millään paikkaamaan. Toisaalta, ei tässä olisi kaiketi mitään hätääkään, mitä nyt motkotusta kuuntelisi väistämättä mutta siihen, jos mihin Petteri Kettunen oli kokolailla tottunut. Motkotus, nalkutus, solvaus, kitinä, rutina ja kiukuttelu: Tuttu kavalkadi naimisissa olevalle pienyrittäjälle, jolla oli, no voisiko sanoa, tiedostava anoppi, ja huolehtiva äiti.

Wallu haukkui niin pirusti, että se oli syytä teljetä taas vessaan, pikein kaataisi vielä hoidosta kotiutuvan Elmerin innoissaan. Kettunen potki ulkoeteisessä kenkiä ja koiran hihnoja syrjään, ja kurkotti avaamaan oven. Ei ollut Kettusen äiti eikä ollut poika.
– Kato perskeles, morjes!
– Terve Petu, näytät jotenkin ryytyneeltä!
– Kiitti, sinä et… Etkä kyllä sinäkään, Laura, yritti Kettunen sanoa jotain nasevaa kaverinsa raskaana olevasta vaimosta. – Käykää Riku peremmälle, mitäs te, siihen tupsahditte.
– Olet Petu tosiaan tainnu aloittaa sen uudenvuodenjuhlinnan ajoissa? kysäisi Riku hieman huvittuneena. – Mehän sovittiin eilen, että tullaan näihin aikoihin pyörähtään, ennen kuin mennää Lauran kanssa Helsinkiin.

Kettunen yritti muistella, mutta sattuneesta syystä eilinen päivä oli illasta eteenpäin hieman kadoksissa. Eipä silti, ei Rikulle tarvinnut olla täydellinen ja Laurakin taisi kestää katsoa Kettusta sellaisena kuin oli. Rikulle Kettunen oli muutakin kuin Kettunen, oli ystävä, kaveri vuosien takaa, oli Petu, jonka pojan kummisetä Riku oli.

– Käykää ny kuitenki peremmälle, kai teillä kahvit on aikaa hörpätä?
– On, on. Ei me jäniksen selässä olla, vakuutteli Riku. – Aateltiin tässä tuoda Epulle joululahja kun ei joululla päästy tulemaan, oltiin siellä Italian reissulla.
– Ai niin joo siellä, oliko hyvä reissu? kierteli Kettunen sitä, ettei muistanut Rikun Italiassakaan käyneen, sen enempää kuin muisti olevan tänään tänne tulossa. – Täällä on muuten aika pirun sekaista, älkää häiriintykö. Eppukaan ei ole vielä ihan kotona, mamman pitäis se ihan näillä näppäimin tuoda. Iteasias, luulin että siel ois ollu Eppu ja mamma ovella. Otatko muuten Riku oluen? nosti Kettunen vasemmassa kädessään olevaa tölkkiä.

Riku pudisteli päätään kenkiä ja takkiaan riisuessa.
– Onhan se tietty uusvuos, mutta jos mä nyt pysyisin kahvissa tällä kertaa. Lupasin Lauralle, että mä ajan sinne Hesaan.
– Niin juu, sinne. Mitäs siellä? tiedusteli Kettunen. – Parempi ilotulitus kun täällä?
– Tiedä siitä, voi ollakin. Keikalle ollaan Nosturiin matkalla, niin taitaa jäädä ilotulitteet tältä vuodelta näkemättä. Amorphis alkaa soitteleen siinä puolilta öin, kertoili Riku laskiessaan lahjapakettia sylistään lattialle.
– Juu juu, just juu… Amorphis, amorphous… vähän niin kuin tää meidän kämppä tällä hetkellä: Muodoton ja epänormaali. Tai pää, yhtä sekaisin on.
–  Eikös se ihan hyvä bändi ole, totesi Laura väliin.
– Juu, on, totta kai, tykkään minäkin, kiirehti Kettunen. – Tarkotin vain, että tää kämppä on ihan sekaisin, ja olen sen luvannut siivota. Mutta ei tässä oo krapulaisena kyenny. Sohva sentään on siisti, sinne sopii, tai sitten tonne Elmerin huoneeseen. Mä koitan järjestää tonne pöydän ääreen sillä aikaa tilaa sen verran että päästään kahville.

Kettunen lähti keittiöön, ja huuteli Rikulle sieltä kyselyitä, miten joulun pyhät menivät, ja oliko Lauran odotus mennyt hyvin, kertoili vastauksia, miten heidän joulunsa Elmerin kanssa oli mennyt. Saatuaan kahvit kiehumaan, pannua tiputtamatta, ovikello soi ja Wallu aloitti vessassa jälleen tutun räyhäämisen. Lähimmäs ulko-ovea jäänyt Riku avasi oven.
– No, katos kuka se siinä on? kuului ovelta mamman ääni.
– Morjes Eppu! Mitä äijä? tiedusteli Riku kummipojaltaan kyykistyen samalle tasolle.
– Voiskos kummisetää vetää parrasta, kyseli mamma ohjatessaan Eppua sisään.
– Älä äiskä viitti siellä, vanha vitsi jo, huuteli Kettunen keittiöstä ja lähti kohti eteistä.
– Moro Eppu! Mitä ukko? hymyili Kettunen pojalleen.
– Ikkä. Iku-pummi. Ikkä, ikkä! hihkui Eppu.
– No niinpä onkin niin, iskä ja Riku-kummi ja on Laurakin, katoppas.
– Mamma hakee, Iku kummi on. Mamma hakee, intoili Eppu.
– Eihän se mamma nyt enää mitään hae, sehän toi sinut jo, kato nyt tuossa se on takkiaan riisumassa, sanoi Kettunen pojalleen. – Katos Eppu mitä se kummisetä toi mukanaan. Tommosen paketin, tommosen sininen, viittasi Kettunen kädellään pakettiin. – Riku just tuli, ja sano iskälle, että joulupukki oli erehtyny ja tuonnu Epun paketin viime viikolla Rikun ja Lauran luo.
– Inii, inii on. On, on. Inii on.
– Sininen on juu, on se, sanoi Kettunen nykiessään vaatteita pois Elmerin päältä ja kuunnellessaan mitä äitinsä selitti Epun hoitopäivän kulkemisesta, kuittasi asiat kuulluksi vaikkei mitään kuullutkaan.
– Mennääks me avaamaan pakettia, Eppu? Mitähän siellä mahtaa olla, mitähän mahtaa? yllytti Riku, joka oli napannut Epun paketin uudelleen syliinsä. – Tänne sun huoneeseen mennään.
– Juu, juu, mee vaan, sinun se lahja on. Iskä tulee kattelee kans. Iskääkin jännittää, mitä siellä mahtaa olla.

Eppu veti isän ja Lauran kädestä huoneeseensa, pitihän lahjan avaukselle yleisöä saada. Siinä sitä pientä miestä paperin repimiseen yllytettiin, olihan tuo viikon takaa jo kovinkin harjaantunut, huone täynnä uudehkoja leluja sukulaisilta.
– Muista sit Petu, mitä lupasit, vannotti Riku.
– Jaa, taas pitäis muistaa jotain, mitä lienee olen menny lupailee. Kovasti varmaan kaikenmoista.
– Sanoit vaan että ääntä se saa pitää, täsmensi Laura ja istahti nojatuoliin.
– Juu, istu vaan, sori etten huomannu väistää tästä aiemmin. Vai että ääntä saa pitää. Mitähän sieltä Eppu oikein mahtaa tulla? Ei se kuule tässä paloautojen ja soivien kirjojen sinfoniassa enää pal kauheampi voi olla.
– Älä ny vielä sano mitään, voi tää olla viel kamalampaakin, vihjaili Riku.

Kettunen lähti käväisemään äitinsä komentamana keittiössä, jossa kuunteli suhisten ja sihisten puhuneen Marjatan äsken kuvitellut motkotukset, kun tiskikone on tyhjentämättä, tiskiallas täysin törkyinen, roskia ja tiskejä pitkin keittiön pöytää, papereita ja Elmerin tavaroita pitkin lattioita ja niin edelleen. Sihinöistään huolimatta, tämä sähköjänis, Marjatta Routa oli tarttunut toimeen, ja siivosi keittiötä ja olohuonetta pyörremyrskyn lailla.
– Eihän tällaiseen läävään voi ketään vieraita laskea, herran jestas Petteri, voi hyvä tavaton sentään. Mikä sikolätti tämä oikein on, ihan kuin sinun ja sisaresi huoneet aikanaan. Mitään ette ole vuosikymmenissä oppineet! suhisivat sanat suusta samalla kun astioita ja roskia siirtyi hyvinkin organisoidun näköisesti paikasta toiseen.
– Ota äitee rennosti, älä säntäile… Vielähän tässä on aikaa.
– Rennosti ja rennosti, pakkohan tässä jonkun on sännätä ja toimia, kun sinä et toimi. Mitä tästäkin on, neljä-viis tuntia varmaan kun täältä läksin, ja mitään ei ole tapahtunut. Katriina on kohta kotona ja vieraita teillä jo on… Painu nyt takaisin siitä, pois jaloista!
– Äiti! Älä hössötä. Kyllä tänne sekaan sovitaan. Sitä paitsi älä pistä sitä sinne… no just sitä, älä laita mihkää hukkaan, ne salaattiottimet tarvii tänään.

Ei olisi Kettusen pitänyt keskeyttää. Äiti pyöri nyt kuin makuupaikkaa etsivät koira, seitsemättä kierrosta vasempaan, ja kolmatta oikeaan, keksimättä minne salaattiottimet käsistään laskisi, ja noitui Kettusen aikaansaamattomuutta. Eipä tiennyt Kettunenkaan, miten olisi asiassa auttanut, muttei onneksi tarvinnut, sillä Riku pelasti tilanteen.
– Petu, onks sulla työkalut missä? Tässä mun linkkarissa ei oo sopivaa ruuvaria.
– Ah, mihins sie ruuvaria tarttet? Siel ne on ulkoeteises, siel ulommaises kaapis on työkalupakki. Sieltä pitäis löytyä kaiken kokoisia.
– Joo, pitäähän rumpalille soittimet saada kasaan. Mä käyn hakemassa.
– Täh? hämmästyi Kettunen. – Siis sanos nyt Riku uuestaan että mitkä ja mille?
– Rummut, rumpalille. Ite sanoit, että lahja saa pitää ääntä. En voinnu vastustaa kiusausta ku käytiin Lauran kanssa lelukaupassa lahjoja ettimässä.

Kettunen lähti Rikun perässä kohti Elmerin huonetta ja nauroi. Kyykistyi korjaamaan paperisilppua pois lattialta, ja katseli iloisen näköistä poikaansa.
– No mitäs olet saanut, häh? Mitäs Epulla nyt on, tiedätkös?

Eppu katseli isäänsä naama loistaen, ja heilutti muovisia rumpukapuloita kuin olisivat olleet taikasauvoja tai kapellimestarin tahtipuikkoja. Nauraa kihersi ja hihitti, iloinen pikkupoika.
– Iku-pummi toi, pumpu. Epun pumput, pum pum. Epu toittaa pumpu.
– Äläs ny Eppu hätäile kun kasataan nää ensiksi, eihän tämmösii rumpui viel voi soittaa, totesi Riku. – Nää pitää ensin laittaa yhteen, että näitä voi soittaa.
– Mitäs kaikkea tässä onkaan? Iskä ei ole mikään musiikkimies, mutta bassorumpu ja virvelirumpu tässä ainakin. Ja lautanen. Siitä saa hyvän äänen, voit herättää naapuruston muutenkin kuin hakkaamalla lusikkaa patteriin, kertoili Kettunen pojalleen. – Se ei muuten sitten ollu Eppu mikään ohje.

Riku sai vähitellen rummut kootuksi. Setti sisälsi myös pienen mustan muovisen jakkaran, jolle tuleva stara voisi istahtaa. Toden totta, tähden elkeet Epulla olivatkin kyllä kasassa. Jakkaraa ja sen etäisyyttä piti henkilökunnan toimesta säätää moneen otteeseen kunnes tähtirumpali oli niin tyytyväinen että voisi ensimmäisen lyöntinsä kajauttaa, basson polkaisusta puhumattakaan. Henkilökunta, tarkemmin sanoen Riku ja Petteri tekivät parhaansa, ja kuulivat kannustusten saattelemana pari sekuntia musisointia, sitten lensivät kapulat yleisöön, siis Lauraan. ”We want more” –kannustus ja taputukset saivat Epun soittamaan uudelleen ja uudelleen lyhyitä pätkiä. Tokkopa tuo ymmärsi mitään, mutta oli hauskaa kun iskällä ja kummilla oli hauskaa. Kapulat tosin lentelivät kerta toisensa jälkeen ja tuolia piti siirtää.
– Mahtaakohan se Rechberger heitellä ja kapulat yleisöön illalla? tiedusteli Laura Epulta.
– Joo-o, joo, joo! kuului suora vastaus mairean hymyn saattelemana. 

Taitaa poika tuntea musiikkigenren huomattavasti isäänsä paremmin, mutta jos Amorphisin rumpali tunnetaan jo parin vuoden iässä, niin kehitys Ti-Ti Nallesta tietysti on varsin lupaavaa, mietti Kettunen ja nautiskeli poikansa esiintymisestä. Amorphisin esilämmittely tosin katkesi mamman kahvikutsuun, jonka poika vahvisti.
– Uomaan, uomaan, kakkua pullaa! Joo! Joo-o! Kakkua! kirkui ja kirmasi keittiöön mamman luo.

Keittiössä oli muffinia ja mustikkapiirakkaa, kahvia ja suolakeksiä.
– Mistäs sinä nuo olet taikonut? kysäisi Kettunen huolettomasti.
– Ajattelin jos teillä ei mitään makeata ole. Leivoin tänään, toin mukanani.
– Jaa, tässä välissä? Kaikkeen sinä sitten ja kerkiät.
– Eikä kun kotona tietenkin, täällä vaan siivosin, kun sinä et kiireiltäsi ehdi. Viskin juonti ja kahvipannujen rikkominen on niin tärkiää puuhaa, sivalsi äiti jälleen poikaansa.
– Joo, joo. Älä ny enää viitti. Viskit on juotu, loppu jo. Vähä alkoi etuajassa tuo uuden vuoden juhlinta.
– Jaa vähä, on tainnu mennä viime kesästä! piikitteli äiti oikein urakalla.
– Älä viitti, kyl tää tästä… kato ny vaikka mitä toi yks syö, ettei oo kaikki mustikat naamassa suun ulkopuolella.

Äiti ymmärsi lopulta yskän, ja Kettunen pääsi Rikun ja Lauran kanssa vapaamuotoisempaan keskusteluun, jonka pöydän päätähden iloiset hihkaisut ja kakkuvaatimukset välillä keskeyttivät. Petteri Kettunen sai silti kerrotuksi Rikulle sen, missä konkurssin osalta nykyään mennään, ja mitä suunnitelmia hänellä on. Riku puolestaan mainitsi että heidän työpaikallaan haettaisiin teknisen asiakaspalvelun tehtäviin uutta työntekijää, johon Kettunen voisi soveltua. Kettunen itse ei ollut järin vakuuttunut soveltuvuudestaan eikä osannut hirveästi innostua mahdollisuuksista mutta kaikkeahan kannatti kokeilla. Eikä kaverista talon sisällä varmaankaan olisi lainkaan haittaa.

Laura näytti jäävän hieman ulkopuoliseksi keskustelussa, omasta tahdostaan tai sitten tympääntymisestään aihepiiriin. Laura, ja Kettusen äiti keskittyivät enemmän Eppuun ja lapsista keskusteluun, olihan Rikulle ja Lauralle pian tulossa perheenlisäystä. Kettunen päätti ottaa osaa keskusteluun, kiinnostua joskus muistakin eikä kertoilla vain konkurssistaan kuten oli, joskin vajanaisesti ja ylimalkaisesti kertonut viimeisen vuoden ajan talousvaikeuksista ja firman lopettamisen tuskasta. 

Nyt hän yritti parhaansa kiinnostua muidenkin asioista, olematta liian utelias. Aamun aikaiset painajaiset ja iltapäivän ihmiskohtaamiset olivat herättäneet Kettusessa jotain uusvanhaa, avointa ja ihmisläheistä, kyynisen sulkeutuneen ihmissaastan sijaan. Hän oli aidosti kiinnostunut siitä, miten Laura voi ja innoissaan siitä että Rikustakin oli tulossa isä. Ehkäpä hän voisi olla Rikulle tueksi ja avuksi, jos tuo niitä nyt sitten kaipasi. Useimmiten tuo avustussuhde oli tupannut olemaan toisin päin tässä vuosien varrella, ja Kettunen tunsi, lukuisten muiden ohella, olevansa myös Rikulle paljon velkaa. Kiitollisuuden velassa nyt ainakin, rahallisessa velassa ei sentään. Kaveriltaan ei ollut kehdannut lainata, vaikka olisi kyllä monesti ollut tarpeen.

Virinnyt keskustelu vei tovin jos toisenkin ja keskeytyi lopulta Marjatan kahvitarjoukseen.
– Keitänkö lisää, kun tuo pannu on nyt niin pieni?
– Ei kiitos, kyllä meille nyt riittää, vastasi Riku. – Pitäisi vissiin ruveta lähtemäänkin, käydään vielä Helsingissä syömässä ennen keikkaa.
– Juu, ei kiitos, minäkin olen tuota kahvia vähentänyt nyt entisestään. Pitää tosiaan lähteä ajelemaan, että ehditään.

Kaikki nousivat pöydästä, ja Marjatta jäi jälleen korjaamaan tiskejä. Kettusesta tuntui, että taas oli jäänyt jutut kesken. Oma avautuminen ja toisten huomioiminen oli aikaa vievää puuhaa, varsinkin kun kaikki kerronta piti aloittaa Rooman valtakunnan rakentamisesta asti. Kettunen sortui nyt itse samoihin virheisiin, josta anoppiaan soimasi. Oli mielestään pitkäpuheinen, huono kuuntelija. Yhtä kaikki, Kettusesta tuntui silti hyvältä. Hänet oli tänään kyseenalaistettu, haastettu, ja pakotettu – pakotettu kuuntelemaan, nöyrtymään ja puhumaan, pakotettu kohtaamaan tilanteensa. Hyvää harjoitusta siihen, mitä Katriina oli häneltä jo tovin odottanut ja mihin hän tänään oli päättänyt pyrkiä. 

Sinne menivät, Riku ja Laura, kohti keikkaa Elmerin halausten saattelemana. Kettunen ei tuntenut itseään enää muodottomaksi. Alkoi saada muotonsa ja olemuksensa kokoon.