Tunnustusten rumputuli ja teurasjäte. Voi herranjestas, mulla on mennyt lujaa, kun tuollaisin sanoin Kettusen elämää kirjoittelen. Tiesin, että ennen pitkää oli kaikki koko karmeudessaan avattava kaikille, vaikkei rohkeus riittäisikään. Olen kohtuullisen huono ihminen pyytämään apua, itsehän sitä selvitä pitää. Aina olen kuitenkin apua saanut, kun suunsa on auki saanut. No, ainakin jostain suunnasta. Joka tapauksessa, epäonnistumisen myöntäminen oli tuolloin edelleen kamalaa ja otsikoinnin perusteella olen käsittelyssäni pitänyt itseäni todella turhana tyyppinä. Jos siis luku käsittelee asiaa yhtään, kuten muistelen tai edes kuvittelen. Tätä lukiessahan se on jo tammikuun 12. Voi olla, että tästä tulee joulukalenteri, tai ohhoh -fiiliksiä ittelleen, mutta näillä mennään.

Artikkelikuva: Photo by Cheryl Leinonen from FreeImages

III. Tunnustusten rumputuli

”Tunnusta, tunnusta, saat pienemmän tuomion!” Onko todella niin? Kannattaako julkitulo, kannattaako avoimuus? Onko kukaan kiinnostunut siitä, mitä paljastat, ja miksi?

Tunnustus on tehtävä. Ilman kuulijan lupaa ja hyväksyntää. Kelpaa se hänelle tai ei. Tunnustus voi olla tie eteenpäin. Tunnustus voi myös aiheuttaa rumputulen, jonka alla ihminen murtuu. Sen minkä hän paineina, ahdistuksena ja tuskana kestää, rumputuli voi murtaa.

Sellaista se on elämä. Onko se ihmisen siedettävissä?

16 Teurasjätettä

Petteri Kettunen oli kyykyssä työpöytänsä ääressä. Kauhoi vaan käsiinsä paperinippuja, välittämättä lainkaan mitä papereita niissä oli. Sulloi selluloosan jatkokäsittelyn lopputuotetta muovipusseihin. Papereiden teksteillä, niille painetuilla tiedoilla ei ollut Kettuselle mitään merkitystä. Jos niillä joku jotain tekisi, se joku varmasti tiedustelisi niiden perään uusilla lapuilla tai haasteilla, kuten oli tehnyt tähänkin asti. Toivottavasti Kettunen jonain päivänä voisi niistä välittää ja niihin reagoida. Nyt ei voinut, ei ehtinyt. 

Oli törmännyt ajatuksiin köyhyydestä, saamattomuudesta, kiukkuisuudesta, epätoivosta. Halusi epätoivoisesti aikaan ratkaisuja. Palata hetkeksi entiseen elämäänsä, olla ongelmanratkaisija eikä ongelmien muodostaja, saati ongelma. Hän ei halunnut olla köyhä ongelma, ei turhake eikä murhe. Ei sellainen, josta tapporaha maksettaisiin. Yksi nyljetty firma riittäisi, hittojako näitä sen teurasjätteitä täällä enää pitkin lattioita säilyttää.

Nappasi vain pinon papereita, tunki niitä suuremmin vilkuilematta muovikasseihin ja keittiön roskakaapista löytämiinsä muutamaan pienikokoiseen jätesäkkiin. Nämä joutaisi vuoden vaihteen jälkeen vaikka jossain polttaa. Katse harhaili aina välillä papereiden sisällöissä: vakuutuslaskuja, YEL- ja TyEL –maksuja, verotiliotteita. Niitä seurasivat maksumuistutukset, huomautuslaskut, ja tratat. Seasta löytyivät myös lukuisat ulosottoviraston ilmoitukset ja maksukehotukset, muutama konkurssiuhkainen maksuvaatimus ja käräjäoikeuden kirjeitä. Yhtäkaikki, tapporaha oli jo maksettu ja Kettunet teurastettu, teurasjätteet joutavat jo hävitettäviksi, ei tästä muuten eteenpäin pääsisi. Tunne oli aika vapauttava: Repiä, tunkea ja rutata. Voi olla, että joukkoon eksyi jotakin tarpeellistakin mutta nyt tärkeämpää oli liike ja vauhti, lopputulos ennen kaikkea. Tyylipisteitä ei jaeltu.

Löytyi nipusta se Kettusen mielestä tärkeinkin paperi, vahvistettu ja allekirjoitettu pesäluettelo. Syntilista, jonka Kettunen kuitenkin tulkitsi jonkinmoiseksi helpotuksekseen. Siinä se olisi tiivistettynä, muut olivat nyt hirmuisella vauhdilla päätyneet jätesäkkeihin ja muovipusseihin, jotka siirtyivät tuota pikaa ulos takaovesta. Työpöydälle ei jäänyt muuta noiden papereiden lisäksi kuin sähköyhtiön ja sanomalehden lasku, jotka Katriina varmaankin maksaisi. Tuntuipa hetkellisesti hyvältä: Pöydällä näkyi pöydän pinta. Pöydän alla oli lattia, ja vain roskis, ei kaatopaikka. Mies oli tyytyväinen itseensä raahatessaan jätesäkkejä ulos takaovesta. Siihen ne nyt saivat jäädä, seinustalle. Eivät ne suljetut pussit ketään illan pimetessä häiritsisi.

Wallu oli livahtanut takaovesta ulos, osallistumaan isännän touhuihin, kiinnostuneena, niin kuin tuollainen spanieli yleensäkin.
– Menes nyt siitä touhottamasta, etteivät nämä paperit ole pitkin maisemia! ohjeisti Kettunen ja työnsi säärellään koiraa kauemmas. – Kuules, kyllähän sinä nää tuhota saisit, mutta taitaa olla turhan kuitupitoista sulle. Jos isäntä vaan sulkisi nää pussit ny. Käy siä hurtta joutessais vaikka kusella… Menes pissille nyt vaan Wallu, mene, mene, suostutteli Kettunen koiraansa.

Kettunen solmi jätesäkkejä kiinni, kääntyi selin koiraan, joka nuohosi pihan perältä löytyvää, lähes lumetonta peltomaastoa. Vilkaisi välillä koiransa olevan tallessa, ja muodon vuoksi huhuili tämän nimeä silloin tällöin, Wallu kun oli lintukoirana tunnetun herkkä lähtemään jäljelle. Pussinsolminta keskeytyi pirteään ääneen.
– Hei Petteri, olet ryhtynyt siivoamaan.
– Terve! yritti Kettunen löytää pirteyttä ääneensä ja kääntyi ympäri tunnistettuaan äänen, joka kuului yläkerran huoneistossa asuvalle rouvalle. Naiselle, jonka iäksi ei millään uskoisi 80 tai 85 vuotta, jota hänen oli jo väkisinkin käytävä. – Joo, täs on kuule tehtävä näitä siivoja joskus, että Katriina pysyy tyytyväisenä. Jouluksi ei oikein ehtinyt, tuntui olevan niin kiirettä tässä… Äläs Wallu karkaa siellä, tulpahan kotia jo!
– Vai niin, vai sillä lailla. Kyllähän teillä sen Elmerin kanssa varmaan kiirettä riittää, Katriinakin kun käy töissä ja kaikkea. Kyllä me aamuisin katsomme, että kuinka se tyttö oikein jaksaa, viideltä on jo ylhäällä ja tuntia myöhemmin on viemässä lasta hoitoon. Mutta on tuo Wallu niin kovin kiltti koira, kun se meitäkin aina tervehtii.

Kettunen ajatteli mielessään, että ei se Wallu niin kiltti ole, pikemminkin kuriton. Rouvan se meinaa innoissaan hyppiä kumoon, ja miehen se muuten vaan haukkuu pataluhaksi. Mutta hyvä vaan, jos naapurit silti pitävät Wallua jonkinmoisessa arvossa. Jännää, miten nämäkin tuntuvat olevan tietoisia Kettusten arkirutiinien aikataulusta, paremmin välillä kuin Kettunen itse.
– Niin käytkös sinä missään töissä tällä hetkellä Petteri? Olen vain huomannut, että Katriina lähtee aamuisin yksin, joko kävellen tai autolla..

Kettunen pyöritteli päätään. Häntä ärsytti kaikenlainen puuttuminen toisten asioihin. Hän kaipasi korpimökille, riittävän kauas. Häntä ei olisi huvittanut kertoa yhtään mitään, yhtään mistään. Ei edes mukaville naapureille. Mutta yläkertalaiset voisivat kuitenkin olla hyvä alkuerä anopin kohtaamiseen. Tulta päin tokaisi Kettusen mieli. Hän istahti kylmälle ikkunalaudalle, sitoi viimeistä jätesäkkiä kiinni, ja katseli naapurin rouvaa silmiin, aivan kuin tämä olisi ollut keskeisempikin henkilö hänen elämässään. Hiljaisuus, viive, tuntui vaivaavan koska rouva virkkoi Kettuselle.
– Niin, ei me miehen kanssa mitään vahdita, tuosta meidän asunnosta vaan näkee parkkipaikalle aivan yhtä hyvin kuin teidänkin. Minäpä vienkin nämä lyhteet tässä, linnut tarvitsevat.

Kettunen säpsähti hereille vaivaavasta hiljaisuudesta. Kaivoi syvältä sisimmästään, kouliintuneen mutta vilpittömän kohteliaan itsensä ja keskeytti rouvan aikeet.

– Älkäähän nyt rouva Koski. En minä sillä hiljaa ollut, jäin tässä vain miettimään. Minulla itse asiassa olisi teille kerrottavaa, aloitteli Kettunen.
– No Petteri hyvä, eihän meitä nyt vuosia samassa talossa asuneita tarvitse rouvitella. Min oon Terttu vaan. Kertokaa! vaati Terttu Koski, ja muuttui kiinnostuneeksi. Esitti eleillään kysymyksen saisiko astua Kettusten puolelle, tulla lähemmäs. Kettunen nyökkäsi.
– Valitettavasti tässä ei ole tuoleja niin kuin kesällä. Eivät taitaisi kestää näitä talvikelejä. Yritän puhua lyhyesti, vakuutteli Kettunen mutta hänellä oli vaikeuksia aloittaa. 

Kettunen tuli jossain määrin ihmisten kanssa toimeen, muttei ollut mikään small talkin supermies saati luontevan tarinan iskennän lahjakkuus vaikka pastoriksi olikin tituleerattu. Pikemminkin oli perisuomalainen juro, aikakautensa tuotos, jonka oli vaikea sopeutua yltiösosiaalisuuteen. Ei sujunut vaivattomasti asioiden kertominen kun asiat olivat liian henkilökohtaisia. Eikä halunnut normaalisti pitää liian läheisiä välejä kehenkään, ellei nyt Katriinaan ja pariin kaveriinsa. Sosiaalisuus oli hiipunut vielä entisestään yrityksen epäonnistumisen myötä. Mieluummin sitä väisteli, totuutta.
– Onkos nuo linnut vielä tänä talvena paljoa syöneetkään, kun ei ole kunnolla ollut pakkasiakaan? tiedusteli Kettunen, yrittäen väistellä sitä, mitä oli jo aloittanut. 

Terttu Koski oli topakka rouva, ei antanut Kettusen väistellä.
– Kuules nyt Petteri. Olit selvästi kertomassa jotain. Me unohdetaan nyt vaan ne linnut, kerro vaan.
– Niin no, kai se nyt sitten täytyy, aloitti Kettunen hitaasti, miettien vielä, mitä mahtaisi sanoa. Mielellään ei mitään muttei nähnyt mahdolliseksi enää perääntyäkään. – En minä tässä muutamaan kuukauteen ole enää missään töissä käynyt. Firma meni nurin tässä joitakin kuukausia sitten.

Voi jumalauta, tuo tuntui vielä vapauttavammalta kuin papereiden äskeinen repiminen ja säkkeihin sullominen. Kettunen hymyili. Perskeles, tuo ihminen ei ole läheinen, vaikka katon yläpuolella asuukin. Vaan, siihen törmää toistuvasti. Nyt sekin tietää, että Kettunen on epäonnistuja. Nytpähän sitten näen, syökö se minut elävältä vai ei.
– Aivan, aivan. Voi että. Sillä lailla sitä voi käydä tänä päivänä kun on tämä lama ja kaikkea.
– Tiedä nyt sitten. Taantumaahan nuo meitä viisaammat väittävät, eivät ne lamaa tunnusta. Tai siis, itsestäni puhun, etten niin viisas ole, en Teistä.
– Petteri, tähän ikään mennessä näkee kaikenlaista… Mutta, miten te nyt pärjäätte?

Kettunen tunsi hetkellistä häpeää, muttei tohtinut olla jatkamatta, hän tunsi outoa helpottuneisuutta kertoessaan tilanteestaan jollekin muulle kuin Katriinalle tai omille vanhemmilleen. Silti, ihan kaikkea ei naapurustossa tarvinnut tietää.
– Pärjätään. Pärjätään me tässä. Onhan Katriina töissä, vaikken minä ole mitään löytänytkään.
– Se on kyllä todella upeaa, että Katriina sen työpaikan sai. Muistan kun siitä tässä juteltiin. Mutta pärjäättekö te oikeasti? En minä millään pahalla, ei meillä kuunnella, mutta kyllähän ne sen liesituulettimen kautta kuuluu osa teidän juttujanne. Siis en minä pahalla, mutta…

Kettunen painoi päänsä käsiensä varaan ja sadatteli kommuuniasumiseksi kutsumaansa asumismuotoa. Se korpimökki olisi paljon kivempi, sittenkin. Kukaan ei kuulisi vaikka kuinka äänekkäästi vaimon kanssa kävisi yksityistalouden finanssipoliittisia keskusteluja. Kai tästä olisi jotenkin luovittava, vaikka häpeä oli suuri.
– On tässä tullut kerta jos toinenkin riidellyksi viime aikoina. Ei tämä helppoa ole ollut. Mut kyl me pärjätään, niin taloudellisesti kuin muutenkin. Kiitos huolenpidosta. On tämä kyllä rankkaa, hieman ahdistavaakin, pudotteli Kettunen sanoja hiljakseen suustaan.

Kettusta hävetti, nolotti ja suututti yhtä aikaa, ei hän pystynyt erottelemaan tunteitaan. Suomalainen epäonnistuja ei halunnut kenenkään tietävän epäonnistumisestaan, ja perheen asiat kuuluivat seinien sisäpuolelle. Eivät liesituulettimelle, eivät pikkulapsille, eivätkä naapurin rouville. Silti, Kettunen tunsi yhä helpotusta. Mistä noita vilpittömiä vanhan kansan mummoja, kuten Terttu Koski oikein tuli? Ihastuttavia ja läheisiä, silloinkin kun olivat vihastuttavia ja etäisiä. Voi kunpa anoppikin olisi, huomasi Kettunen ajattelevansa.
– Ei kai konkurssissa ole mitään hävettävää, tällaisena maailmanaikana se voi käydä kelle vain, puhui naapurin Terttu lohduttavaan sävyyn.

Kettusesta tuntui kun siinä olisi oma mummo ollut. Se mummo, jolle voi kertoa kaiken, joka ymmärsi, silloinkin kun ei edes voinut ymmärtää. Enää sitä ei voinut estää. Kettunen purskahti itkuun. Aivan, kuten silloin, kun Katriinalle oli sanottava, että firman pyöritys oli nyt tässä. Heikkous tunki lävitse, sitä ei saanut peiteltyä. Ennen näitä kertoja Kettunen olikin tainnut itkeä juuri mummonsa hautajaisissa, ja sitä edellistä kertaa mies ei edes muista. 

Positiiviseksi koulittu, ja itseluottamuksella ja luotettavuudella elantonsa hankkinut mies ei ollut vuosiin saanut laskea kodin seinien ulkopuolella näkyviin kulmikasta luonnettaan. Tunteistaan, saati heikkouksistaan puhumattakaan, ei niitä saanut yrittäjänä näyttää. Piti olla menestyjä, silloinkin kun ei ollut. Kaiken piti olla hyvin, ja hienosti, jotta kukaan uskalsi ostaa palveluitasi tai työpanostasi. Nyt nuo patoutumat vuosivat silmistä ulos kyynelinä, olivat vuotamaisillaan suustakin ulos.
– Anteeksi Terttu, anteeksi. Kyllä me pärjätään mutta… mutta… onhan tässä haasteensa kun velkaa on niskassa ja lunta tulee tupaan, vaikkei sitä taivaalta näykkään, yritti Kettunen koota itsensä.
– Petteri, kyllä sinä voit kertoa, mennään vaikka tuonne meille kahville. Tulehan?

Kutsu kuulosti todella lämpimältä ja ilmeisen vilpittömältä mutta ei Kettunen ollut sitä valmis ottamaan vastaan. Ei hän ehtinyt, sitä paitsi oli ihan liian tunteikkaassa tilassa.
– Kiitos… vaan ei tässä nyt oikeasti ehdi. Pitäisi tämä siivous saada valmiiksi ennen kuin vieraita on meille tulossa. Olisi varmaan paljon kerrottavaa, mutta…
– Petteri, nyt kerrot vaan, rohkaisi läheiseltä tuntuva naapurin rouva.
– En mä tiedä, mitä kertoisin, mistä aloittaisin. Tai pikemminkin, mihin lopettaisin. Tuntuu että olen tässä ilman omaa syytäni, olosuhteiden pakosta… Siis sen laman, jatkoi Kettunen hidasta puheluaan pyyhkien silmäkulmiansa. – Kuule Terttu, tää on jotenkin hassua, että sinä kuuntelet. Tai että yritän edes sinulle kertoa. Hyvähän se, että joku kuuntelee, mutta outoa tämä on.

Terttu Koski katseli Kettusta arvioivasti, kysyvästi. Kettunen nousi pystyyn ikkunalaudalta, ja huuteli ties missä luuhaavaa Wallua takaisin kotiin.
– Vissiin tästä oikeasti mentävä, ettei kaikki lämpö karkaa tuolta sisältä. Unohdin tuon ovenkin auki. Kunhan tuo Wallu tulisi kotiin.
– Niin, niin tosiaan. On se tuo teidän koira, mukavaa että teillä on se. Siitä sinun yrityksen konkurssista, miten siinä nyt sillä lailla?

Kettunen huokasi syvään. Hän ei ollut valmis tekemään mitään syväluotaavaa tilanneanalyysiä, ja tekemistä hänellä riittäisi muutenkin, ja silti äskeinen tunteikkuus käytännössä pakotti hänet jatkamaan, ei hän tohtinut naapurin rouvaa poiskaan ajaa.
– No, kuten taisin sanoa, niin osa syy on tämä lama. Ei kai niillä asiakkailla ollut enää varaa maksaa. Täällä kun lakkautetaan noita tehtaita, irtisanotaan ja saneerataan, niin pikkufirman pikkuasiakkailta, yhdistyksiltä ja sen semmoisilta loppuvat rahat, taustoitti Kettunen tilannettaan. – Niiltä tulevat tilaukset vähenevät tai niistä saatavat rahat pienenevät. Se, mistä ennen sai pari tonnia, siitä saa nyt viisi sataa. Se, mistä sen sai muutama vuosi sitten, pitäisi nyt tehdä ilmaiseksi. Kaitpa siitä syntyi sitten sellainen tuskainen kierre, töitä riitti, mutta toimeentuloa ei. Vähitellen vähenivät työtkin, ja sitten rupesi lopahtamaan mielenkiintokin koko hommaan. Ei jaksanut yrittää, kun kaikki tuntui, anteeksi vaan, siltä kuin olisin perse paljaana yrittänyt kiivetä tuohon läheiseen koivuun ja pudottautua sieltä saman tien pää eeltä alas. Se on kuule sikäli vittumaista yrittäjän elämä! pääsi Kettunen vauhtiin.

Naapurin rouva kuunteli eleettömänä, ihan kuin olisi nukahtanut seisaalleen. Kettunen oli vasta pääsemässä vauhtiin.
– Anteeksi rujo ilmaisuni, mutta siltä se tuntui. En ole kyllä koskaan tuohon puuhun kiivennyt, en housut jalassa saati perse paljaana, mutta viime kuukaudet, tarkemmin sanottuna vuodet, ovat kyllä paikoitellen tuntuneet siltä, että putoaminen tuosta puusta voisi olla pehmeämpää kuin yritystoiminnan kolhut. Sitä kun ei yhtäkkiä kelpaa mihinkään, vuodatti Kettunen tuntojaan. – Se on aivan kamala tunne, kun on ulkopuolinen, on köyhä. Tai no, anteeksi. Mitäs minä sodan ja sodan jälkeisen ajan kokeneelle tässä köyhyydestä jauhan. Mutta, minusta tuntuu, että… En minä tiedä, kuule Terttu, miltä minusta tuntuu. Muuta kun että sekavalta, sellaiselta minusta tuntuu. Näen painajaisia yöstä toiseen, suunnittelen ja tuskailen, niin kuin työksenikin tein. Nyt ne tuskat vaan ovat omia ja suunnitelmat vielä huonompia kuin töitä tehdessä…

Kettunen vaikeni yhtäkkiä yllättäen, istahti takaisin ikkunalaudalle, ja löi kätensä reisiinsä.
– Vaan semmosta se kuule vaan on. Mutta mun tästä oikeesti pitäis… Wallu hei, tuus jo! huuteli Kettunen koiralleen, jonka valkean hännän näki heiluvan pellossa. – Nyt perkele kotiin sieltä!

Naapurin rouva tuntui vaivautuvan jokaisesta kirosanasta minkä kuuli, ja oli keskeyttämässä Kettusta niiden kohdalla, mutta muuten kuunteli kiltisti.
– Petteri, jatka nyt vaan, tuossa ei ollut vielä kaikki, eikö vain?
– No ei, ei ollut. Kiitosta vaan, että kuuntelette. Vaan mun oikeesti tarttis ny mennä…
– Juu, silviisiin se siit on. Mutta miten te pärjäätte, jäikö teille velkoja?
– Niistä en hirveästi kuule välittäisi puhua. On niitä… nämä tässä ovat pääosin maksamattomia laskuja, viittasi Kettunen jätesäkkeihin.
– Voi hyvä Luoja! huudahti Terttu Koski. – Voi hyvä Luoja, toisti itseään.
– Sanopa muuta. Minä en vaan hirveämmin ole sen koulukunnan miehiä, kiroankin kuin ukko mustalainen sanoisi anoppi … anoppi perkele! tuhahti Kettunen.
– On siinä teillä ja kaikenlaista…
– On, on! totesi Kettunen, miettimättä kummemmin mitä kaikkea naapurin mummo mahtoi tarkoittaa. Mietti sen sijaan sitä, kannattiko tuota kaikkea oksentaa senkään niskaan.
– Voi hyvä Luoja! Voi kun voisimme teitä auttaa.
– Kiitosta vaan, ei ollut tarkoitus pelotella. Ehkäpä en kerro enempää, kyllä me tässä pärjäämme. Oli kiva kertoa jollekulle muullekin kuin Katriinalle, se on tästä osansa jo saanut. Kyllähän mun suku tietää, pääpiirteittäin ainakin. Katriinan vanhemmille, tai no, anopille lähinnä en ole uskaltanut kertoa. Se tässä oikeastaan eniten mieltä painaa. Nolottaa.

– Voi hyvä Luoja…
– Terttu hei, annetaanko sen kaverin jo olla tältä päivältä? Joutuu vielä koville muuten, vihjaili Kettunen. – Vaikka voihan se olla, että siltä kaverilta olisi syytä rukoilla apuja, kun anoppi totuuden kuulee.

Kettunen ja Luoja eivät olleet kovin läheisiä tuttavia keskenään, eikä Kettunen ollut sen hyvyydestäkään niin varma. Sitä ei kuitenkaan uskaltanut Tertun kuullen sanoa, arveli että tämä oli muutaman asteen uskonnollisempi kuin hän. Jumala, ja hyvä Luoja saattoi jäädä, mutta Terttu Koski ei jäänyt, hänellä oli tarkat korvat ja terävä pää, vaikka ikä muuten jo painoikin.
– Mitä sanoit anopista? tiedusteli rouva Koski.
– En tarkalleen ottaen mitään.
– Kyllä sanoit Petteri, varmasti sanoit.

Kettunen huokasi jälleen. Pitikö kaikkien vaatia häneltä edelleen kaikkea, puristaa viimeisetkin pisarat ulos. Yrittäjyys oli jo lopetettu, kärsiköön muut. Vaan ei auttanut, ei Luoja. Armoa ei tullut, ei tullut rouva Koskeltakaan.
– Sanoit jotain anopistasi, mitä sanoit?
– Sitä vaan tässä pohdin, että ei sille ole konkurssista kerrottu, tokaisi Kettunen. – Lähes päivittäin mietin, että pitäisi. Illalla, kun olen aikani pähkäillyt, totean, ettei todellakaan pidä kertoa sille mitään. Ei ole kerrottu ennen konkurssia eikä varsinkaan sen jälkeen.

Terttu Koski katseli Kettusta hämmentyneenä. Hänen kasvoiltaan voisi lukea monenlaisia ajatuksia mutta Kettunen ei ollut voimissaan analysoimaan mitään, edelleenkään. Tyrkkäsi vain jalkoihinsa ilmestyneen Wallun taputusten saattelema ovesta sisään. Kettunen ajatteli, että nyt olisi hyvä hetki luikahtaa ovesta sisäpuolelle jo itsekin, eiköhän naapurin rouvakin ollut osansa jo saanut, ei tarvitsisi yhtään enempää tietääkään. 

Pian voi olla, että Kettunen romahtaisi kokonaan, ja alkaisi vuodattaa vanhukselle epäinhimillisen elämän julmuutta. Siinä olisi jotain niin häpeällisen paradoksaalista, että häpeäkin voisi kadota mutta menisi loppu Kettusen ihmisyydestä samoin tein. Ketä siinä nyt sitten enää huutelisi apuun, sitä Jumalaako? Liian jumalaton oli Kettunen moiseen.
– Täytyy tästä mennä. Mutta oli mukava jutella! Täytyy tosiaan vielä siivota! huuteli Kettunen osittain ovenvälissä, selin naapurin rouvaan. – Mukavaa vuoden vaihtumista sinulle ja Keijolle.
– Petteri, älä mene vielä mihinkään. Pärjäättekö te oikeasti? Sanoit jotain anopistasi äsken, huuteli rouva perään hieman ääni väristen ja sai Kettusen kääntymään, olkoonkin että Kettunen tunsi itsensä vaivautuneeksi.
– En minä mitään… niin kuin jo sanoin, kyllä tämä tästä. Nuo laskut ja muut laput ovat pelkkää silppua, tapetun firman teurasjätettä. Kyllä me pärjätään.
– Mutta siitä anopista, mitä hänestä Petteri?
– Sanoinko jotain anopista? kysyi Kettunen mietteliäänä ja haluttomana vastaamaan. 

Anoppi oli hänen mielessään: käsittelemätön, osiin jakamaton kokonaisuus, jota Kettunen ei voinut ymmärtää. Ei voinut, vaikka usein yritti, ja joskus oli yrittämättä. Sellainen asia, josta ei sopinut suotta kuvaa piirtää ja jonka nimeä ei saisi turhaan lausua vaikka sitäkin tuli tehtyä. Sellainen, kuin Jumala ehkä oli naapurin rouvalle. Ei Kettunen tiedä pelkäsikö vai kunnioittiko Jumalaa, sillä ymmärsi siitä yhtä vähän kuin anopistaan. Sen tiesi, että anopistaan ei koskaan tiennyt, kumpaa pitäisi tehdä. Oliko Jumalaa edes olemassa, siitä ei Kettunen osannut sanoa eikä halunnut keltään kysyä.  

Anoppi oli, Kettusen mielessä suurena, ja läpitunkevana, välillä ahdistavanakin. Siitä puolestaan ei tohtinut kelleen kertoa, ei varsinkaan anopille. Sen kanssa voi riidellä, sitä voi jututtaa ja mielessään siltä voi rukoilla joskus ymmärrystäkin, ääneen sitä ei voi sanoa. Se on sitten eri asia, kumpi noista mahtaisi Kettusta kuulla, Jumala vai anoppi. Tuskin kumpikaan. Yksi sinnikäs kuitenkin halusi kuulla.

– Niin, taisinhan minä jotain rukoilemisesta ja anopista sanoa, aloitti Kettunen hiljaa. – Anteeksi nyt, rouva Koski, te taidatte olla kirkon ihmisiä ja tosiaan uskoa siihen ukkoon tuolla yläkerrassa, en vähättele sitä lainkaan. Enkä tarkoita Keijoa. No mutta, anoppiin, niin… En vissiin saa enää lopettaa? kyseli Kettunen.

Päänpudistus, ja silmistä kiiluva palava halu kuulla tarinaa loppuun suorastaan viiltävällä tavalla pakottivat Kettusen jatkamaan.
– Anteeksi nyt tuo yläkerran ukon vetäminen tähän, mutta tosiaan tuntuu, että sitä tarvitsisin, vaikken moiseen uskokaan. Vaan helpompi sille olis puhua kuin anopille. Toinen noista kuulemma kuuntelee kädet ristimällä, toisesta en tiedä miten. Ja jos kuunteleekin, ei jaksa keskittyä puoleen, ja toisen puolen unohtaa kuulleensa. Sitten, jos jotain kuuleekin, haluaa kuulla omalla tavallaan ja kun kuulee, niin ymmärtää toisella tavalla ja soveltaa kolmannella. En tiedä, Terttu, pysytkö enää yhtään perässä mutta sellaista se on. En minäkään pysy anopin perässä, ja siksi en osaa käsitellä sitä.

Naapurin iäkäs rouva kuunteli, ja katseli, vaikutti ymmärtävän. Ehkä.
– En nyt ole aivan varma, mitä yrität sanoa. Mutta yrityksesi on siis konkurssissa, ja sitä ei ole kerrottu Katriinan äidille, niinkö?
– No, niinkin asian voisi tiivistää. Kai minä pelkään vaan mörköjä, kai se siinä on se suurin syy, aloitti Kettunen asian ytimestä, yrittäen laimentaa totuutta sitten: – Tai ehkä me ei olla haluttu huolestuttaa Kirstiä, siis anoppia suotta.

Terttu jatkoi kuuntelemistaan, Petteri Kettunen kertomustaan. Nuori, tai keskustelukumppaninsa nuoreksi kokema mies oli löytänyt kuuntelijan. Tämä kuuntelija antoi myös erittäin elämänmakuisia vinkkejä ja näkemyksiä. Terttu kuunteli ja kertoi. Kettunen kuuli Tertun näkemyksen, miten tätä tilannetta tulisi selvittää ja käydä läpi. Kettusen mieltymyksiin ratkaisuehdotukset olivat hieman liian jumalallisia, mutta muutoin suoraviivaisia ja ainakin soveltuvin osin käyttökelpoisia. Kettusella tosin oli osasta niistä vahvat epäilyksensä, mutta ei niitä Terttu Koskelle passannut kertoa.

Osa niistä mielipiteistä ärsytti Kettusta, olivat liian yksioikoisia. Ei Terttukaan tuntunut tajuavan, että ei Kirsti Mäkelälle niin vain sanottu kuinka asiat olivat. Jos noissa pusseissa vieressä oli teurasjätettä, olisi Kettunen itse se teurastettu eläin, mikäli anopille asiansa väärin ilmaisisi. Kettusesta ainakin tuntui, että Tertun esittämä Jumala oli paljon anoppia armollisempi ilmentymä. 

Siltikin, ulkopuoliset saivat sen tuntumaan mukavan helpolta, sen, miten asioita tulisi hoitaa. Kaikesta huojentuneisuudestaan huolimatta, Kettunen tunsi nyt ylittäneensä jonkin rajan – naapuri tiesi hänestä aivan liikaa. Terttu tiesi hänen heikkoutensa ja huonoutensa, nyt se varmaan käyttäisi niitä hyväkseen ja myisi Jumalaa yhtä ahkerasti kuin toisessa naapurissa kyläilevät, jotka aamupäivällä näkivät vilauksen Kettusen lihallista antia.

Ajatus kylmäsi Kettusta, joko se tai kalsea ulkoilma paitahihaisillaan. Hän pyrki uudelleen sisälle.
– Kyllä tästä ihan oikeasti olisi nyt mentävä. Mamma tuo kohta pojan hoidosta, ja pian on Katriinakin kotona. Mulla on tuolla ne siivoukset vielä kesken. Ei sillä, mukava oli jutella, kuten taisin tuossa jo aiemmin sanoakin, hytisi Kettunen.
– Menehän Petteri sisälle siitä, puuhiisi. Niin, ja kerro Katriinalle, ja sille anopillesi terveisiä ja toivota hyvää vuoden vaihtumista ja pienelle pojalle myös. Minä tästä lähdenkin, minulla taisi jäädä soppa liedelle, ettei Keijo yksin syö. Mutta Petteri, ennen kuin menen. Voimia teille! Muistahan kertoa anopillesi niin kuin asiat ovat, kyllä äidit ymmärtävät! huusi Terttu Koski vielä perään oven sulkeutuessa.

Kettunen työnsi Wallua ovelta sisäänpäin, nappasi lattialta sen luun, ja leikitti koiraa hetken.
– Kuules hurtta, isännän tekisi hermostuksissaan mieli syödä tämä. Otan ja syön, ihan kokonaan järsin. Toiset sitä saavat asiat kuulostamaan niin helpolta. Sinäkin siinä pää kallellasi vaan toljotat, ja esität empaattista, valmiina haukkumaan pataluhaksi heti, ellen luuta anna. Sellaista se kuule on elämä, jos ei ole hyötyä antaa muille niin haukutuksi joutuu tai jos on jo loppuun hyödynnetty niin teurastaa pitää. Eikä taida meikäläisestä Wallu kuule anopille hyötyjä olla, liian kehno olen Katriinallekin vaikka naapurin mummukka toista väittää, tilitti Kettunen tuntojaan. 

Eipä tainnut koirakaan mitään ymmärtää mutta kuunteli kuitenkin, katosi sitten tuhahtaen matkoihinsa kun luunsa sai. Joka tapauksessa, Kettusta kuunneltiin, jo toinen kuuntelija putkeen, olkoonkin, että koira oli. Sekavat olivat tunteet yhä mutta varmuus alkoi kehkeytyä. Asioita saa aikaiseksi, kun niitä tekee. Ne saa alulle, kun niistä uskaltaa puhua: Ihan ihmisten kesken, jopa anopin. Siinä varmaan harmaasta lampaasta harmaus karisee ja villat varisee mutta tuskin sitä teuraaksi joutuu. Jos vaikka Katriina haluaa lemmikkinään pitää, niin Kirsti ei uskalla teurastaa. Jumalattoman jumalalliset mietteet vaativat silti huuhtelua, liikaa oli kaadettu Kettuselle nyt: Josko uusi A. Le Coq auttaisi.