Viidestoista luku… nyt päässäni soi Juicen 15. yö. Se tuskin liittyy tähän tekstiin mitenkään. Suunnan näyttäjä. Ensin pohdin ettei mitään hajua… Oletettavasti olen kuitenkin ottanut tähän lukuun taas mukaan lapsen. Eihän omalle lapselleen voi olla epäonnistuja. Onnistumisia tässä varmaan haetaan. Veikkaan, että Kettuselle suunnan näyttäjä on Elmeri, eli päähenkilön poika. Jossain vaiheessa tohkeissani kirjoitin tätä niin tunteenpalossa, että kirjan lopulla Elmeriäkin kutsutaan Jariksi, joka on siis poikani todellisessa elämässä. Vaan lupasin julkaista tämän virheineen. No, Elmeri ei ole Jari, eikä Kettunen ole isä Leinonen. Ei yks yhteen, mutta paljon. Tiedä sitten, sattumaa tai ei, Elmeri on mukana nuorimman poikani nimessä. Tuli tässä mieleen, että saattapa se suunnan näyttäjä tässä olla koirakin… meni syteen tai saveen, laitan tässä sittenkin artikkelikuvaksi oman koiran, vauhdikkaan nuoruuskuvan.

Artikkelikuva: kotialbumista, sivuilla muutenkin käytetty

15 Suunnan näyttäjä

Wallun kanssa kotia kohden tallustaessa ajatukset vaelsivat taas: laukkasivat, kirmasivat ja laahustivatkin. Pyörivät joka tapauksessa ympyrää. Anoppi oli loukattu ja loukkaantunut, syystäkin, vaikka Kettunen vain totuuksia laukoi. Totuudetkin voisi silti pehmentää, ei niitä tarvitsisi pitkin korvia räiskiä, kuten Kettunen. Vaan mitäpä sitä anoppia suojelemaan, maailma on julma. Tuleehan totuus aina Kettusen korville ja naamallekin. Se tulee joka suunnasta jokaisessa hetkessä eikä hän sitä karkuun päässyt. Ei vaikka yritti. 

Kettunen oli yrittämisen ja riskinoton, epäonnistumisen ja sen kieltämisen sekä peittelyn kautta tukevasti ajautumassa umpikujaan. Kovalla vauhdilla tekemässä matkaa kohti suomalaista köyhyyttä. Sitä köyhyyttä, jonka olemassaoloa halutaan tunnustaa yhtä vähän kuin Kettunen omaa tilaansa saati siihen ajautumista. Tilaa, joka nostattaa hänessä häpeän ja epätoivon tunteita ja tekee hänestä kärttyisän sekä tuskaisan. Ei sitä karkuun päässyt. Kettunen oli epäonnistuja, syvällä häpeässä ja likimain itsesäälissä. Se hän oli. Paikallaan junnaaja, päämäärätön. Tehoton ja tarpeeton, mies, jolta puuttui paitsi määränpää myös suunta.

Mukana oli onneksi yksi, joka oli tehokas ja päämärällinen, yksi joka ei murehtinut. Wallu kulki häntä pystyssä ja hihna kireällä kohti kotia. Se tiesi, mihin mennä ja kotiin oli aina kiire. Kettusella ei edelleenkään ollut, sillä kotona odotti siivous. Eikä se kiinnostanut, ei vieläkään. Silti, se oli edessä ja se oli pakko tehdä. Aikaa olisi ehkä pari tuntia. Fyysisesti Petteri Kettunen oli jo elävien kirjoissa, henkisesti täysin alamaissa. Unettomuus, sekavat mielikuvat, häpeä ja jäsentelemättömät ajatukset pyörivät yhä edelleen päässä.

Siivousta ei kuitenkaan enää passannut lykätä, sillä siitä hermostuisi Katriinakin. Silloin Kettunen vasta pulassa olisikin: päämäärättömyytensä ohella myös osoitteeton. Katriinan työssäkäynti vaimensi edes hieman orastavan köyhyyden ja yhteiskuntakelvottomuuden pahimpia kolhuja, joten vaimo oli syytä pitää tyytyväisenä. Niin kauan kuin kelpasi Katriinalle ja Epulle, kelpasi myös itselleen. Identiteettikriisissä pyörivän olemassa olonsa voisi sillä perustella. Niin kauan, kuin heille kelpasi, oli kelvattava anopillekin, oli sitten kelpo vävy tai ei. Jos kelpasi anopille, luultavasti kelpasi kelle tahansa, pystyi sitten hoitamaan laskunsa tai ei.

Kettunen ei päässyt ajatuksistaan sen kummemmin. Häpeä, lähestyvä tai läsnä oleva köyhyys oli varsin vaikea kohdata. Hän ei halunnut myöntää olevansa köyhä, köyhiä olivat ne, joilla ei ollut varaa ruokaan. Köyhiä olivat ne, joilla ei olisi ehjiä vaatteita. Köyhiä olivat asunnottomat. Niin oli Kettunen tottunut ajattelemaan. Köyhiä ovat myös ne, jolla ei ole visioita eikä uskoa tulevaisuuteen. Ei Kettunen köyhä ollut nytkään, sillä kaikkia näitä hänellä oli. 

Kettunen katseli Wallun touhukasta menoa tutussa risteyksessä, ja komensi sen istumaan suojatien viereen. Voi ihme, kun sitä voisi olla noin huoleton nuohoaja kuin tuo luppakorva. Vaan kun ei ole. Tajuntaan iski, että köyhyys oli todellista, ja hyvinvointi lumetta. Ruokaa ja asunto hänellä oli sen ansiosta, että vaimo niistä maksoi ja töissä kävi. Auto hänellä oli enää ulosottomiehen armosta tai sitten se oli niin arvoton, ettei se kiinnostanut. Ehjät vaatteetkin lähinnä siksi, että Marjatta Routa oli vanhan kansan käsityöihminen ja piti poikansa kulahtaneet vaatteet käyttökelpoisina. Tulevaisuuden visiotkin olivat romuttuneet konkurssissa ja henkiset voimavarat puolestaan kulminoituivat lähinnä ahdistukseen ja anopin mielipiteiden pelkoon ja todellisuuden kohtaamisen väistelyyn.

Eihän Kettunen koskaan ole ollut varakas, saati rikas, ainoastaan haaveillut sellaisesta. Ei ole koskaan ennen kyllä joutunut kokemaan köyhyyttäkään, ei ainakaan siinä muodossa kun on itse aiemmin köyhyyden määritellyt. Rajamailla on viime aikoina vieraillut, mielestään ja joutunut tutkimaan elämäänsä uudesta näkökulmasta. Hän on alkanut nähdä itsensä köyhänä eikä äskeinen kauppakäynti oloa helpottanut. Köyhyys on häpeällistä.

Kettunen muisti taas pääministerin sekä muutaman muun poliitikon. Television puhuvat päät ja huolissaan olevat äänet, jotka velvoittivat kansalaisia talkoisiin pyhän hengen ja syvän uskon voimalla. Nämä poliitikot, ne pohtivat köyhyyttä milloin missäkin työryhmässä, ministeriössä ja joissain kummallisissa valiokunnissa. Mutta istuiko niissä palavereissa ainoatakaan ihmistä, jolla oli kosketusta edes perinteiseen köyhyyteen tai sellaiseen, johon Kettunen nyt oli ajautumaisillaan? Vai oliko jo siellä, mene ja tiedä. Köyhistä ovat huolissaan hyväosaiset, joille köyhät ovat vain numeroita, tilastojen ja taulukoiden nimettömiä rivejä. Nämä ihmiset voivat olla kliinisesti ja kategorisesti huolissaan, kohtaamatta yhtään köyhää.

Aivan kuten Kettunenkin aikanaan mietti. Köyhät olivat niitä, jotka asuivat rappukäytävissä, puistoissa, alan miehiä siltojen alta. Köyhyyttä oli helppo käsitellä niin kauan kun se oli aidosti muiden ongelma, tai sen voi itselleen uskotella olevan sellainen. Niin kauan kun sen voi suinkin sysätä syrjään. Ei se koskettanut Kettusen perhettä, saati Kettusta itseään. Köyhät olivat sairaita, surkeita alkoholisteja, jonkin sortin luusereita kumminkin. Ei sellaisiin voi kunnon veronmaksaja samaistua eikä se kunnon veronmaksajaa edes kosketa. Köyhät olivat yhteiskunnan elättejä, holtittomasti yli varojensa eläneitä loisia, jotka heittäytyvät yhteiskunnan, toisten veronmaksajien syliin. Surkeita luusereita, jotka elävät luksuselämää toisten kustannuksella. Sellaisia olivat Kettusen köyhät ennen.

Olivat ennen. Kettuselle iski kivistäen tajuntaan, että hän oli köyhä. Ei tuloja, ei omaisuuttakaan. Pelkkiä velvoitteita, velkaa ja verorästejä sekä Katriinan vuositulot, jotka eivät yltäneet likimainkaan tilastollisesti määritellylle köyhyysrajalle. Silti yritimme itse, emmekä kelvanneet sosiaalitoimiston autettaviksi, emme kai olleet jollain muulla mittarilla vielä riittävän köyhiä tai riittävän alistettuja. Emme olleet määkiviä lampaita, vaikka lampaita olimmekin. Tai Kettunen oli, niin koki.

Se huolissaan oleva pääministeri, se oli väittänyt monet kerrat tukevansa yrittäjyyttä. Samoin se elinkeinoelämän palvelukseen hypännyt mitäänsanomaton ministeri, joka ei voinut asioille mitään. Huolissaan olivat, ja tukivat yrittäjyyttä, uskovat että Suomesta syntyy tuhat Nokiaa ja viisisataa vihaista lintua tuosta noin vain. Mutta pihalla ovat todellisuudesta kuin lumiukot juhannusjuhlista. Kloonaaminen ei ole ratkaisu ollut ennenkään, samalla reseptillä ei loputtomiin voi menestyä. Sen haluaisin kertoa meidän hukassa olevalle pääministerillemme, pohti Kettunen poliittisia näkemyksiään.

Senkin tahtoi sanoa nyt, että oli häpeällinen köyhä, epäonnistunut yrittäjä, jolla ei ollut edes työttömyysturvaa. Mies, joka ei luottanut ollenkaan salamaniskusta syntyviin ideoihin, vaan oli täysin ideaton ja innovoimaton. Oli myös voimaton. Tahtoi kertoa senkin. Joko pääministerille tai itse asiassa ihan kenelle vaan, joka suinkin kuuntelisi. 

Voimattomuuden lisäksi Kettunen oli toivoton. Firman ollessa vielä pystyssä, oli aina toivoa paremmasta huomisesta. Tukia ei silti juokse mistään, ei edes hakemuksia täyttämällä. Ei henkilölle, ei yritykselle. Silti, aina oli toivoa, kunnes toivo loppui. Toivoa, odotuksia, potentiaalia: kaikkia niitä oli paha syödä, eikä yksikään toivo maksanut yhtään laskua. Ei nytkään, ei edes setämiehen neljän euron lottovoitot vaikka joka lauantai voisi toivoakin uutta.

Tyhjästä on paha nyhjäistä. Ei ole Katriinan kanssa keritty edes häämatkalle, ensin ei työkiireiden vuoksi, sitten ei Epun syntymän ja nykyään ei rahanpuutteen. Häämatkaksemme kutsuma reissu taisi ulottua paikalliseen turkkilaiseen pizzeriaan. Nykyisin, jokainen pizzan tai hampurilaisen ostaminen saa Kettusen tuntemaan olonsa syylliseksi. Saa, vaikka se tapahtuisi kerran kolmessa kuussa.

On vaikea olla yhteiskunnan osa, kun ei voi osallistua mihinkään, taloudellisesti. Ei edes perheensä elättämiseen, saati yhteiskunnan kannatteluun, kuluttamiseen ja palveluiden käyttöön. Sitä alkaa pelottavasti viihtyä yksinään, omissa ajatuksissaan ja ahdistuksissaan. Ne saapuvat uniin, niihin harvoihin, joista saa enää nauttia. Elämänpiiri alkaa kaventua pienemmäksi kuin sillä harmaalla lampaalla, joka saa laiduntaa. Lähinnä se alkaa muistuttaa hamsterin tai gerbiilin elämänpiiriä. Siinä se Kettunenkin pyörii päivästä toiseen omassa juoksupyörässään, samoissa puruissa kuin eilen ja sitä edeltävänä päivänä. Toivoen, että joku pudottaisi laatikkoon edes uuden lelun.

Ylpeytensä Kettunen on jo jokseenkin niellyt ja itsekunnioituksensa menettänyt. Köyhyys pelottaa, syrjäytyminen pelottaa. Mistä köyhä jää paitsi? Entä epäonnistunut, mistä hän itsensä löytää? Mitä jos epäonnistuminen, sitä seuraava köyhyys ja siitä johtuva syrjäytyminen, jos tämä nyt sitä on, periytyy Elmerille. Ei Kettusta ainakaan vielä ole yksikään hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkko ottanut kiinni. Ei ole varmaa edes, ottaako. Mitä sitten, jos ei ota? 

Ei se enää oikeastaan Kettusta kiinnosta. Se kiinnostaa, että Elmerillä tulee olla kunniallinen elämä. Ei helppo, mutta jollain lailla turvattu. Niin, että hän voi olla itsenäinen ja itsestään ylpeä. Niin, ettei isäänsä tarvitse hävetä ja isä voi sanoa joskus tulevaisuudessa poikaansa silmiin katsoen: Eppu, olet tärkein asia, mitä minulla on. Jos minulta jotain puuttuu, ei se haittaa. Sinä olet siinä. Mutta elä poika oma elämäsi, elä täysillä. Niin isäkin teki!