Häpeällisiä kohtaamisia. Vaikka tuolloin ”kirjaa” kirjoittaessani olin toki jo rehellisesti konkurssini ja epäonnistumiseni myöntänyt yllättävänkin moniin suuntiin, kaikkiin läheisiinkään suuntiin en pystynyt sitä myöntämään. Olin epäonnistuja, en ollut päässyt siitä vielä yli. En nähnyt vielä niitä onnistumisia, tai sitä, mitä kaikkea tästä voisi ammentaa. Joillekin ihmisille oli vain kirotun vaikea avautua, joillekin ei halunnut avautua. Ei halunnut hävetä itseään, tekemisiään ja saavutuksiaan. Häpesi silti. Veikkaan, että noihin aikoihin halusin tosielämässäkin kadota… no vaikka lenkillä ojanpohjalle. Olin toki perheellinen mies, mutta jotain minun identiteetistäni puuttui. En oikein tiennyt, kuka olin, miksi olin, ja miten olisin. Mieluiten olisin tuolloin ollut olematta mitään. En halunnut olla tekemisissä juuri kenenkään kanssa, halusin pähkäillä asioitani itse. Voisin väittää, että näinkin sosiaalisena ihmisenä, millainen olen, kävin läpi aikakauden, jolloin jopa pelkäsin ihmisiä ja puhumista, koska olin identiteetitön epäonnistuja. Oletan, että luku häpeällisiä kohtaamisia saattaisi käsitellä, tai ainakin aloittaa sen käsittelyn. Oletettavasti erittäin itseironisesti. Vaikka rapaa roiskunee muuallekin.

Artikkelikuva: Photo by Cosmin Ionascu from FreeImages

14 Häpeällisiä kohtaamisia

Wallu nuuhki innoissaan maastoa kotikulmillaan. Hihna kireällä, pitäisi päästä menemään kovempaa kuin isäntä tai ainakin syrjemmässä kuin isäntä. Isäntää ei huvittanut kiirehtiä. Raitis ilma tuntui tekevän hyvää mutta nopea vauhti ei vieläkään tullut kyseeseen. Maleksiminen ja notkuilu sopivat Kettuselle paremmin. Luulisi koiraakin kiinnostavan toisten jättämät viestit. Isäntääkään ei haitannut talvinen vesisade, virkistipähän vain. Juttutuulella Kettunen ei silti ollut, hieman hämillään ja allapäin, halusi olla omissa oloissaan ja suorittaa tehtävänsä ostaa fetaa ja mozzarellaa illalla tarjottaviin salaatteihin. Se, että Wallu tulisi siinä sivussa lenkkeilytetyksi, olisi pelkkää plussaa. 

Pakko se silti oli tervehtiä vastaan tullutta koiranulkoiluttajaa ja antaa luppakorvan tutustua pörröturkkiin. Ehkä nuo toisensa tunsivat, koirat. Kettunen ei tuntenut koiraa eikä hihnan toisessa päässä kurjaa koiranulkoilutuskeliä valitellutta mummoa. Ihmisen kohtaaminen juuri nyt tuntui kiusalliselta. Hyvää päivää, kirvesvartta, minä olen matkalla Saksan Siwaan ostamaan italialaiseksi kuviteltua ja kreikkalaiseksi väitettyä juustoa tämän walesilaisen koiran kanssa, jotta voin rakentaa illastamme suomalaisen uuden vuoden. Minua ei kiinnosta takkuturkin kuulumiset ja ruuansulatus tai tervehtimiskäytänteet, ei varsinkaan kun hihnan jatkeena ollut mummo sanoi, että pipo pitäisi nuorella miehellä olla päässä.

 Pitäisi todellakin, mutta plusasteitahan täällä likimain on, ja Kettusen pääkoppa oli niin jumissa, että pieni jäähtyminen ei tekisi lainkaan pahaa. Ylikuumenemisvaaran vuoksi Kettunen päätti nykiä koiraansa eteenpäin.
– Tules nyt Wallu, että keritään, olisi juustot ostettavana, vakuutteli Kettunen.
– Äläs nyt nuori mies hötkyile, etkös sinä ole se Taimin ja Taunon naapuri tuosta kulman takaa? Taimi on kertonut paljon tästä teidän koirastanne, Velluko tämä nyt tässä oli?
– Wallu, itse asiassa, Wallu! Tuskin mitään hyvää on kertonut. Tää kun on aika höselö, kuten näet. Hyppii ja säntäilee, riuhtoo ja tempoo.
– Se on kuulkaa sillä viisiin että nuo koirat pitäisi kouluttaa, opasti muori. – Niin kuin tämä Tipsu tässä. Se on mamman pieni mussukka. Katso nyt kun somasti tuota Vellua tutkii. Niiden pitää antaa rauhassa tutkia toisiaan. Ei niitä saa hoputtaa, jatkoi vanha rouva.
– Niin, no… ei kait niitä. Mutta kun meillä ihmisillä on välillä kiire. Nytkin pitäisi ennättää kauppaan ja kaupasta kotiin siivoamaan ennen kuin vaimo tulee kotiin. Nuo karvaturrit taitaisivat nuuskia toisiaan tossa lopun vuotta, yritti Kettunen.
– Ai niin, se teidän vaimonne. Katariina vai mikä se oli. Hän se on niin ystävällinen nuori nainen, aina ne jäävät tämmöistä mummua ja Tipsua Vellun kanssa tervehtimään.
– Jaa, te tunnette Katriinan? Katriina se vaimo on ja tämä tässä on Wallu, ei Vellu.
– Niin niin, aivan niin, nuori mies. Kyllä se tekee Vellullekin hyvää nähdä kavereita näin uutena vuonna. Vaimosi kertoi, ja on se Taimikin kertonut, että Vellu on niin paukkuherkkä, oli kuulemma viime vuonna teiltä karannut kun pamahti. Taimi kertoi senkin kun…

Siinä se jatkoi tarinaansa, Kettuselle tuntematon mummo, tuttavallinen mutta perin ärsyttävä. Tuntui tietävän Kettusen elämästä ja koirasta kaiken, mutta ei kyllä Kettusta tuntenut eikä koiran tai vaimon nimikään mielessä pysynyt kuin melkein. Piposta se ehti huomauttaa jo toistamiseen ja sanoa, että on hyvä että isäntääkin näkee koiran kanssa lenkillä eikä emäntää vain. 

Kettunen oli kyllä aivan varma, että ei Katriina koiran kanssa aamulenkillä jäänyt edes ystävällisyyttään juttelemaan vanhuksille. Halusi tai ei, ei sillä ainakaan arkiaamuisin ollut siihen aikaa. Aika oli vähenemässä Kettuseltakin. Kauppamatka oli aivan alkutaipaleellaan ja kotona odottaisi vielä ainakin ne siivoukset. Kettusta vitutti, jälleen kerran. Kaikki hänen vilpittömät aikomuksensa romuttuivat. 

Eikö hiljaisuuskin voisi olla sosiaalinen kannanotto? Minä haluan vain mennä.
– Wallu, tulehan, eiköhän tästä jo mentäisi?
– Mihinkäs nuorella miehellä on kiire, kyllä se kauppa siellä odottaa, ainakin ilta kuuteen?
– No mutta kun minä en odota! Eikä odota vaimokaan. Eikä minua odota mikään hyvä, jos on tehtävät tekemättä Katriinan tullessa kotiin…
– Voi kuule, kyllä se vaimo on ihan hyvä, jos sitä hyvin kohtelee! Kyllä mummukka tähän ikään mennessä tietää. Mummukka pitää myös myssyä päässä ja housuja jalassa.
– Täh? äimisteli Kettunen.
– Se kertoi tuo Tyyne käyneensä Taimin luona pari tuntia sitten. Sanoi, että siellä oli teidän näköisenne mies ollut ihan alasti ja huudellut jotain solvauksia hänelle. En minä kyllä uskonut, että se te olisitte, sitä minä Tyynellekin. Eihän se teidän vaimonne sellaista katselisi, joka ei housujaan jalassa pidä. No, mummukka vitsiä vaan tässä, enhän minä muuta.
– Mikä helvetin tietotoimisto tälläkin kylällä liikkuu, kyllä olis jumalauta NSA kateellinen, mutisi Kettunen ja jatkoi Wallulle: – Tules ny piski, mennään jo!
– Nuori mies, se myssy, huuteli mummukka perään.

Kettunen lisäsi askeliinsa nopeutta ja pakeni mummolta, heilautti kättään ja huuteli hyviä vuoden jatkoja ja mutisi, että elämäntäyteisempää seuraavaa.
– Niin, että taisitte olla kuitenkin te? Se mies – te olitte siellä oviaukossa ilman housuja?

Kettusta hävetti eikä hän välittänyt jatkaa niin kutsuttua keskustelua. Hän jatkoi matkaansa, inhosi vain ajatusta siitä, että häneltä tuntui nykyään puuttuvan yksityisyyskin jopa ventovieraiden parissa. Kaikki, vastaantulijat tuntuivat tietävän Kettusesta ja siitä, mikä hänelle oli parasta, paljon enemmän kuin mies itse. Kaikki julkesivat sen vielä kertoakin. Kyllähän Kettunen apua halusi asioidensa järjestämiseen mutta ei osannut eikä kehdannut pyytää. Kaikenlaista neuvonantajaa kuitenkin piisasi joka puolella ja joka tuutista. Kelle piti olla pipo, kelle kalsarit, kelle piti hakea töitä ja kenen mielestä oli täysin edesvastuutonta päästää firma konkurssiin. Toiset sanoivat, että oikein oli, mutta töitä pitäisi löytää eikä vain hakea, että kyllä tekevälle töitä löytyy. Aktiivinen piti vain olla, uskoa itseensä ja tehdä. Toimia. Piti toimia rohkeasti mutta harkitusti, hakea kenties opiskelemaan.

Suo siellä, vetelä täällä, tee niin tai näin niin jollain oli olemassa päinvastainen ja edellistä ehdottomasti parempi ohje. Perkele kun tietäisivätkään! Kettusen pää kävi niin kuumana ja ylikierroksilla, että ei se mitään pipoa tarvinnut. Viski juoksi hikikarpaloina ulos Kettusen ohimoilla ja kaulalla, hengitys tihentyi ja pumpusta otti moinen urheilu. Wallu nautti hihnan toisessa päässä kummasti hölkkävauhdista. Tämä oli rentouttavaa. Lensi ulos verottajat ja muorit, velat ja kuitit. Vaan, kuka perkele siellä taas Kettuselle soittaa ja keskeyttää hyvän tahdin, Katriina varmaan.

– No haloo! Olen just menos sinne kauppaan, kun ei jotkuun tepsut, tupsut tai tussut ja niiden oudot mummot hidastaisi! Tarvitko viel jotain muuta? puuskutti Kettunen puhelimeen.

Hiljaisuus vastasi. Petteri pelästyi! Ei jumalauta, se ei tainnut olla Katriina, kukahan mahtoi olla. Ei onneksi kukaan virallinen, mutta eipä Kettusta paljoa helpottanut.
– Noo, anoppi täällä vaan, terve! Mitäs se suosikkivävy oikein puuskuttaa siellä? tiedusteli Kirsti Mäkelä.

Voi kilin kellit. Ei pitäisi olettaa mitään. Anopin suosikkivävy, vävyn retale, mikä lie. Kaikki perustui siihen, että oli anopin ainoa vävy eikä muita ollut tulossa. Tästä syystä anoppi voi vilpittömästi kutsua suosikkivävykseen, vaikka todennäköisesti vain härnäsi Kettusta. Vaan eipä sitä faktaakaan voinut kiistää, ainoa oli paras.

– Ei tässä ihmeitä, kauppaan menossa. Katriina sanoi, että jotain juustoja puuttuu. Lenkillä ollaan Wallun kanssa.
– Aijaa, minä reknasin, että sinä olisit ollut sinne viestintätoimistoon sitä artikkelia kirjoittamassa, josta viimeeksi puhuit, aloitti anoppi. – Mutta hyvähän se on Wallunkin päästä välillä lenkille. Kun ei se Katriina varmaan iltaisin töiden jälkeen enää ehtisikään, eikä jaksaisi. Hyvää se tekee sinullekin Kettunen liikkua välillä kun noin puuskutat. Mitäs Elmeri, mahtaako se olla hoidossa, Katriina kun kertoi eilen, että oli yskinyt ja vähän sairastellut. Vieläkös siinä kuumetta oli, olikos siinä eilen paljonkin? Sinäkin kuulemma olet kipeänä ollut, ei sitä saisi rehkiä liikaa kun kipeänä on. Onkos teillä siellä kylmä? Täällä on melkoinen viima, sellainen pohjatuuli käy. Eilenkin tuuli pohjoisesta, vaikka ne sääennustuksissa muuta väittävät. Eivät ne siellä mitään tiedä, vähän kuin sinun sade-ennustuksesi juhannuksena Kettunen, paahtoi anoppi tykitystään taukoamattomalla tyylillään.

Kettunen jatkoi hölkkäänsä ja komensi Wallua välillä tiensivuun vastaantulijoiden tieltä, saapuen seuraavaan risteykseen, välittämättä keskeyttää anoppiaan. Oli oppinut joskus, ettei ollut kohteliasta keskeyttää mutta muistikapasiteetti ei yleensä riitä anopin kysymyspatteristoon ellei sitä saa purettua osiin. Sen verran nopea on tiedustelu ja tulitus konekiväärikysymyksiä, että tottumattomalle kuulijalle on mahdoton kestää kyydissä. Kettunenkin oli aika kokematon, ei anoppi hänelle useinkaan soitellut. Nytkin oli varmaan mennyt jotain oleellista ohi korvien mutta onneksi anoppi jaksaa toistaa itseään, mikäli muistaa, mitä oli sanonut. Tai, Kettusen mielestä ehkä siksi, ettei se tuossa puhetulvassaan voinut enää muistaa mitään, mitä oli puhunut, suu kun käy nopeammin kuin aivot toimivat. Tosin, anopin muisti oli terävä, sitä ei käynyt kiistäminen.

– Kettunen, oletko siellä? Kun sitä vaan soittelin, että se Katriina ei vastaa.
– Olen, olen, täällä ollaan. Ei kai se nyt jouda puhelimeen vastaamaan kun töissä on. Taisit kysyä aika montaa muutakin juttua?
– Niin, kyllähän se niin on, että virkanaisella on kiire. Voi voi, meidän Katriinalla on kiire. Kyllä minä muistan kun sillä ei ollut niin kauhea kiire. Silloin se ehti täälläkin käymään. Mutta kyllä niillä varmasti on töissä kiire, sitä kun pitää nykyään tehdä niin paljon. Virastoissa on niin kauhea kiire. Se on vähän kuin meilläkin, ei ne työt itsestään kuule Kettunen tule tehdyksi, tänäänkin täytyy vielä vuoden viimeiset laskut laittaa ja kirjanpitoa tehdä.
– Juu, onhan se tietysti niinkin, Kettunen huokaisi puhelimeen, miettien ettei nyt esimerkiksi alv-tilityksien kanssa vielä tässä vaiheessa kovin kiire ollut. – Ehtiihän nuo laput vissiin toimittaa myöhemminkin?
– Kyllä se on kuule syytä tehdä kirjanpitonsa heti kuntoon, ettei käy kuin sille Marttisen Jaskalle sen vaateliikkeen kanssa vuosia sitten. Olenkos minä kuule kertonut, kun se Marttisen vaimo ei vieläkään…

Kettunen mietti, laittaisiko puhelimen povitaskuunsa loppuajaksi. Menossa oli tarina, joka oli kuultu noin kuusikymmentä kertaa hieman eri variaatioin, riippuen siitä, keitä henkilöitä ja mitä yksityiskohtia anoppi muisti tarinaansa mukaan ottaa. Tuntemattomia olivat tarinan henkilöt Kettuselle mutta tarina oli kuultu: Se alkoi 1970-luvulta, jatkui vaateliikkeen laajentamiseen ja edesvastuuttomaan seuraavaan sukupolveen, jolla oli hienot Mersut, Saabit ja merenrantahuvilat. Oli niin paljon kaikkea, että ei sellaista voinut vaatteita myymällä hankkia, lainarahalla oli talot ja veneet hankittu, anopin mielestä ainakin. 

Sitten tuli yhdeksänkymmentäluvun lama, ja kaikki menivät. Ei pysynyt vaateliike pystyssä, ei menneet housut eikä leningit kaupaksi, myytävä oli Bemarit ja mitkä lie urheiluautot, jotka vielä äsken tai edellisessä tarinankerronnassa olivat olleet Mersuja ja Saabeja. Yksityiskohdat tai niiden muuttuvaisuus ei tarinaa kuitenkaan haitannut, pääasia on, että pääsi jälleen kerran kertomaan kuinka holtittomia jotkut sukulaiset olivat olleet, saivartelemaan ja päivittelemään kolmatta kymmentä vuotta vanhoja tapahtumia.

– Miljoonavelat niillä kuule on. Ei se Marttisen vaimo, mikäs se nyt onkaan, Tuija vai Teija vai… Eihän se voi mitään töitä tehdä vieläkään kun kaikesta palkasta menisi velkojen maksuun. Eihän sen kannata mitään tehdä, jaaritteli anoppi
– No, mutta eikös ne velat kuulu maksaa, niinhän se anoppi on aina sanonut. Laskutkin ajallaan, piikitteli Kettunen takaisin.
– Totta kai mutta ei ne Marttiset tosiaan, mikä se nyt oli Virpikin. Milläkös ne mitään maksaa kun eihän ne töissäkään ole, sellaista se on kun ei tiedä, että se raha ei kuitenkaan puussa kasva. Se pitää olla tarkka rahankäytössä. Ei sitä meilläkään rahaa tässä liikaa ole, kyllä se pitää kuule katsoa, mitä sitä milloinkin ostaa. Ei ole uusia autoja meillä. Se on kuule Kettunen sillä tavalla, että niitä luottoja kannata sitten mihinkään ottaa, sitä pitää elää sen mukaan, mitä rahaa saa. Kyllä silloin kun mekin aloitimme vaarin kanssa, niin vaari painoi pitkää päivää, että tämä talo on maksettu.
– Tuota, anteeks ny vaan anoppi, mut mitens nää Marttiset tai mitkä nyt olivatkaan, liittyvät mihinkään? tiedusteli Kettunen tympääntyneen oloisena. – Me aletaan Wallun kanssa kohta oleen tos kaupalla, niin olikos sulla jotain asiaakin?

Anoppi ei suostunut jaarittelujaan lopettamaan. Tuo Marttisten tarina jatkui siitä, kuinka edesvastuutonta on hoitaa yritystään siten, että se ei selviä velvoitteistaan. Ei anoppi voinut sitä ymmärtää, sillä onhan heidänkin yrityksensä selvinnyt vuosikymmenet, vaikka tiukkoja aikoja on matkassa ollut. Kettunen yritti aina välistä sanoa, että yritykset ja tilanteet ovat hyvin erilaisia, ja muistuttaa anoppia, että Kettunetilläkin on ollut sekä lennokasta että köyhää, pääosin todella köyhää. Jälkimmäistä anoppi ei kuullut nytkään, ei ollut koskaan kuullut, vaikka on kerrottu.
– No mutta ei sinulla Kettunen sentään sellaisia velkoja ole niin kuin Marttisilla oli. Meidän Katriina on töissä ja tehän asutte vuokralla, eikä teillä ole kallista öljylämmitystäkään niin kuin meillä vaarin kanssa. Ei sitä ihmiset ajattele, että omakotitalossakin on paljon kustannuksia…
– Juu, juu. Tääkin on keskusteltu ennenkin. Me haluttais omistusasuntoon mutta ei tässä nyt ole varaa eikä olla kateltu mitään. Mut hei, oikeesti, mä olen nyt tässä kaupalla. Oliks sul ihan joku juttukin minkä takia soitit? tiedusteli Kettunen toiveikkaana anopiltaan. Häntä ei kiinnostanut yhtään keskustella kenenkään kanssa puhelimessa kaupassa asioidessaan.

Kettunen sitoi Wallun kiinni kaupan seinustan tolppaan, taputti sitä päähän ja marssi sisään Lidl:n ovesta, ohitti puurot ja keksit kävellen määrätietoisesti kohti takaseinän juustohyllyjä. Kuten kokemus oli häntä opettanut, anopin puheluista ei ollut helppo päästä eroon, ei nytkään. Jutut rupesivat kiertämään kehää, palasivat Katriinan vastaamattomuuteen, Elmerin sairasteluun ja höyryhengitysohjeisiin ja kävivät vielä anopin eilisessä kampaajavisiitissäkin. 

Vastausta siihen, oliko anopilla asiaa vai ei, oli turha odottaa vielä toviin. Mikäli anoppi ei päässyt keskustelemaan tyttärelleen, ja ystävät eivät välttämättä puhelimeen vastaa, kelpaa Kettunenkin anopin keskustelukumppaniksi. Valitettavasti ne keskustelut vaan eivät ole keskusteluja, Kettunen on kuunteluoppilas tai konekiväärikysymysten maalitaulu, jonka vastauksia ei ehditä kuunnella siinä välissä kun anopin aivomyrsky suoltaa suusta ulos jo uutta tarinaa. Halusi vastaanottaja sitä kuulla tai ei, oli se kuultu ennen tai ei.

– Niin, mihinkäs kauppaan sinä olitkaan menossa? Meidänkin pitäisi vielä vaarin kanssa käydä kaupassa tänään ostamassa nakkeja ja perunasalaattia ja ainakin jotain lihaa. Naudan sisäfileen voisi valmistaa huomiseksi uuden vuoden kunniaksi. Jos te vaikka tulisitte huomenna kylään, tulettehan te. Ettekös te tuokin mummin kullan tänne käymään mummia katsomassa, johan sillä on ikävä mummia, kun ette joulunakaan tulleet.
– Perhana sentään, joulu meni jo! Ei meidän pitäny edes tulla, älä jaksa! 

Hermostunut päätti hetken mielijohteesta höykyttää anoppia, jolta ei ollut vastauksia saanut.  Mitään hyvää siitä ei voinut seurata mutta turhat realiteetit eivät nyt painaneet Kettusta laisinkaan.
– Koskas te ootte viimeeksi käyneet täälläpäin? Samat ne kilometrit ovat toiseenkin suuntaan. Sitä paitsi, Katriina on ihan selvästi sanonut, että te olisitte tulossa meille päin tänään, uuden vuoden viettoon. Ootko nyt taas perumassa puheitas?  Kyllä sitä oikeesti vois tännekin tulla, jos kerran on luvannut Katriinalle! Ei olis ihan eka kerta. Tietyst on se meijän Elmerin kans helpompi tulla sinne, niinkö? Vai taasko on nuha nenässä, kolotus polvessa ja jomotus perseessä, ettei voi auton penkkiin istua? Perkele, me ollaan joka saatanan juhlapyhä teillä päin, mutta sinä et meille halua tulla. Ei mulla kyllä ikäväkään ole, mutta jollain muulla voi olla! Kyllä se Sakari sieltä lähtee, senkun tulette vaan!

Anoppi ei vastannut kysymykseen, mutta piti hiljaisen hetken. Puhelimesta kuului vain raskas hengitys. Kettunen tiesi loukanneensa. Oli hänen vuolasta tykitystään jokunen ostostentekijä kummastellut.
– Anteeks, en mä sillä. Tuntuu vaan oikeesti, että sä et kuuntele meitä koskaan, ja meidän pitäis tulla kyl sinne päin aina tilanteen salliessa, yritti Kettunen avata keskustelua uudelleen.
– Sinä voisit Kettunen ja kyllä joskus opetella käytöstapoja. Olet tuollainen äkkipikainen äkäpussi! Kuuntelisit ihmisiä etkä huutelisi siellä omiasi…

Anoppi kuulosti varsin loukkaantuneelta. Kieltämättä, hänellä oli siihen tällä kertaa syynsäkin. Kettunen oli varsin suorasanainen ja tiukka anoppiaan kohtaan, oli loukannut tölväisyillään monesti ennenkin. Niin oli anoppikin mutta niistä piti olla visusti ja nöyrästi hiljaa, jos aikoi jonkinlaiset välit säilyttää. Kettunen yritti.
– Äkäpussille vävyn retaleelle turha lienee opettaa uusia tapoja. Kuten sanoin, anteeksi! Tarkoitan sitä yhtä vilpittömästi kuin sitäkin, että oikeasti voisitte nyt tulla tänään meille. Olis teitäkin koskettavaa asiaa ja siitä on jo tovi kun on vuodenvaihdetta yhdessä vastaanotettu. Milloin kukakin meistä on ollut kipeänä tai jotakin muuta, selitti Kettunen anopilleen. 

Ei hän itsekään enää tiennyt, mitä vilpittömästi tarkoitti ja mitä ei. Ei kukaan Kirsti Mäkelää väen väkisin haluaisi mihinkään, ellei tämä itse ollut halukas tulemaan. Vaan kun puhe oli ollut, että Mäkelät olisivat tulossa, niin ei ollut kovin hauskaa tehdä viime hetken muutoksia teennäisistä syistä, halusi anoppi sitten tulla tai ei. 

Elmeri oli jo pari päivää hokenut, että mummi tulee ja katsoo Elmerin kanssa pum pum. Senkin Kettunen kertoi anopille. Sen Kettunen tiesi, että loukattu anoppi on paljon vakavampi ja suurempi uhka kuin ulosottomies ja verottaja yhdessä, mutta tyhmänrohkea kun oli, halusi joskus otella myös anopin kanssa. Aivan eri sarjoissa painivat mutta jääräpäisiä olivat molemmat.

– Kuules Kettunen, me kun reknattiin, että tulemme vaarin kanssa vasta niille Elmerin nimipäiville. Te voitte tulla kylään huomenna käymään täälläpäin.
– Reknaile jumalauta keskenäs! Se poika odottaa mummia katsomaan kanssaan raketteja, etkö nyt jo tajua! Jos sie tavoittelit Katriinaa tai soitit minulle sen vuoksi, ettet ole tulossa tänään, olisit voinut sen sanoa ensimmäisessä puolessa minuutissa! Kohta olemme kymmenen minuuttia jaariteltu jotain ihan tuubaa, ja suututettu toisemme tyhmyyksillä, kuten tavallisesti.
– No mutta te voisitte tulla huomenna päivällä…
– EI, EI, EI! Jäikö jokin epäselväksi, ei voida! Mä ostan nyt ne halvatun juustot täältä kaupasta ja te tulette illalla! Se jos Elmeri oli eilen kipeä, ei haittaa tätä päivää, ja muitten sairaudet tai tekosyyt mua ei kiinnosta, ei sitten pätkääkään! Piste! Jumalauta! Tajuatko? Todennäköisesti et, mutta en mäkään halua ymmärtää sua, helvetti!
– Ei ihmisille saa puhua noin…
– Ei saakaan! totesi Kettunen tomerasti jättäen sanomatta että mielestään anopille saa.
– Joillekin on vaan pakko! En minä sullekaan haluaisi puhua noin, mutta pehmeästi sulle ei osaa puhua kuin Sakari. Kaikki muut ihmiset sinä tuppaat keskeyttämään. Sillä on 40-vuotinen kokemus ja ihailtavat hermot. Minulla ei ole! Usko huvikses, mieluusti minäkin käyttäytyisin ihmisiksi mutta helvetti kun revitään joka suuntaan ja jauhetaan paskaa ja upotetaan suohon niin kyllä tässä käpy palaa. Joka puolelta puuttumassa jos vaikka mihin…
– En minä ainakaan, sanoi anoppi.
– Siis mitä et?
– Keskeytä. Kyllä minä kuuntelen. Enkä puutu.
– Olen rankasti eri mieltä!
– Miten niin? tivasi kiivastunut anoppi.
– Siten niin!  On sullekin yritetty asioita kertoa. Ootteko te tulossa tänään?
– Minne?
– No helvetin kuustoista… meille!  MEILLE!! Jos nyt iässäni saan ne puuttuvat juustot ostettua kun en pysty keskittymään.
– Mikäs sinun keskittymistäsi häiritsee… Jaa, oletkos sinä kaupassa, missäs kaupassa olitkaan? Mitäs juustoja sinä olet ostamassa. Niin tosiaan, meidänkin pitää mennä kauppaan vaarin kanssa.
– Niitä salaattijuustoja, fetaa ja mozzarellaa, niitä olen ostamassa. Laitan salaatteihin, joita illalla tarjoamme, Katriina kun pyysi ostamaan. Lidlissähän minä, ei sitä kauemmas jaksa kävellä, yritti Kettunen välillä rauhoittua.
– En minä kyllä Lidlistä ostaisi. Me mennään vaarin kanssa kyllä kaupunkiin, osuuskauppaan tai ehkä K-markettiin…
– Sittenhän te ootte jo puolivälissä matkaa meille, teretulemasta illalla! kiirehti Kettunen väliin. – Vävynretale on vittumainen, mutta kyl se kahvit keittää kun tulette. Mä sanon Katriinalle, että soittaa sulle, kun tulee kotiin. Mut kuule, se on moro, mulle tulee nyt toinen puhelu ja noi juustot pitää saada tässä kassalla maksetuksikin. Myö nähään illalla!

Jotain anoppi oli vielä jatkamassa mutta Kettunen ei kuunnellut, sulki puhelimen. Löi anopille luurin korvaan kun sai kelvollisen käytännön syyn. Korva oli hikinen, olihan luuri siinä ollut pitkän tovin. Tiedä sitten oliko hikoillut kuulemistaan jutuista, vai mistä mutta Kettunen tunsi olonsa helpottuneeksi ojentaessaan kaksikymppistään kassalle. Hän oli puhunut ja mesonnut koko kauppareissun aikana ja tunsi moraalista velvoitetta selittää jotain kassalle. Hän, joka ei yleensä selitellyt mitään mutta eipä yleensä puhunut kaupassa muutenkaan kenenkään vieraan kuullen mitään.

– Moikka. Se on tollasia noi anopit, kun eivät puhelua lopeta, niin ei voi tervehtiä, ennenkuin ostokset on jo melkein maksettu, selitti Kettunen tervehdyksensä viivästymistä.
– Ei se mitään. Et sinä ainoa ole, joka puhelimeen puhuu kassalla ollessaan, vakuutteli kassalla ollut, Kettusta selkeästi nuorempi nainen. – 21,95 tekisivät nämä.
– Ai mitä? Mitäs ne niin paljon, aloitti Kettunen.
– No se näistä tulee, niin tämä kone sanoo.
– Ei mulla ole kuin tämä kakskymppinen mukana, ei ole korttiakaan, sanoi Kettunen vaivautuneena. – Mitäs mä olen oikein ostanu?

Kettunen katseli kassahihnan päähän ja totesi kasanneensa koriinsa anoppia ojentaessaan kuusi fetajuustopurkkia ja viisi mozarellapussia. Häntä nolostutti, katsoi vuoroin kassalle olevaa naista, vuoroin epätoivoisesti vuoroaan odottavaa vanhaa miestä, ja rupesi selittämään, erittäin nöyränä, lähes kuiskaten.
– Voi nyt helvetti, mitäs miä tällee. En taida niihin salaatteihin sentään ihan noin montaa tarvita. Ei sais anopit häiritä miehiä kaupassa. Josko jätän näistä puolet edes tähän kassalle, ja tuon ostoksiin eksyneen suolapähkinäpussin poiskin. Kävisikö se? tiedusteli Kettunen toiveikkaana.

Kassaneiti vaikutti olevan tottunut sooloileviin asiakkaisiin ja juustojen poistaminen ostoksista vaikutti suhteellisen kivuttomalta. Silti, Kettusta hävetti. Hän ei ollut keskittynyt tekemisiinsä taaskaan ja kaiken lisäksi hän tunsi itsensä köyhäksi. Köyhä hän toki olikin, mutta eihän sitä olisi pitänyt julkisesti näyttää, ei ainakaan näin nololla tavalla. Se ei kuulunut kyläläisille eikä vieraille, että Kettusella ei ollut enää rahaa sitäkään vähää kuin joskus ennen oli, vaikka sekin oli näennäistä. Ei kuulunut sekään, että vaimo elätti Kettusen tai että hän oli epäluotettava epäonnistuja, joka päästi firmansa konkurssiin. Tarkalla budjetilla oli joutunut elämään jo monta vuotta, anopin ohjeilla ja ilman. 

Siitä huolimatta, tässä hän seisoi, seteli kourassaan ja liikaa juustoja kassahihnan väärässä päässä. Yritti elää luksuselämää ja ostaa vaimon varoilla juustoja, itsellään kun ei ole varaa. Ei pitäisi yksinään mennä kauppaan edes puurohiutaleita ostamaan, ei edes Katriinan seteleillä. Tai ainakin pitäisi keskittyä siihen mitä tekee. Nyt kaikki näkivät, ettei hänellä ollut varaa näihin.

Kettunen osti osan juustoista, maksoi ne pois ja meni nopeasti ulos kaupasta. Loput jäivät kassaneidin huoleksi ja muiden ihmisten hämmennykseksi. Kettunen halusi pois. Hänen päätään kivisti, korviaan kuumotti. Köyhä mikä köyhä, epäonnistuja. Holtiton. Nyt se näkyi ja kuului jo kaupassakin. Vieläpä oli kohtuuton anopillekin, tyly kuin mikä. Oliko anoppi sittenkin ohjeistuksissaan oikeassa, tiedä häntä. Ehkäpä tilanne ei todellisuudessa ollut niin hävettävä ja nolo kuin Kettusesta tuntui. Vaan silti, olipahan kauppareissu, jonka tahtoisi unohtaa.