Vai että Tapsan tauti. Tähän täytyy liittyä tuohon aikaan urheiluselostaja Tapio Suomisesta lukemani artikkeli. Tähän liittyy myös kohta, jolloin päätin, että päähenkilö Kettusen isän nimi on Tapio. Toivottavasti olin kirjoittaessani sen verran hienotunteinen, etten Suomisen Tapsasta sinänsä mitään kirjoittanut (muistaakseni en). Päätin ottaa tämän huumorin kannalta, ja otin omaa isääni tähän mukaan ainakin sen verran, että pääsin naljailemaan hänen matkustelustaan. Kyllähän meilläpäin toki sanotaan, että ulkomaille Uttiin ja kaukomaille Kaipiaisiin… mutta yhdessä vaiheessa, kun isäukko lähti kauemmas reissuun, oli suuntana aina Tallinna. Yllätys oli suuri, kun jonnekin muualle. Mutta toihan 2000-luvun Tallinnan matkailu sentään muutoksen siihen ”…kun me silloin ’89 Hockenheimissa”. Joten olihan Tallinna hyvä siirtymäriitti. Sori iskä, ainakin tän verran toimit ”Kettusen Tapsan” esikuvana. Tämän pohjustuksen perusteella on mahdoton valita osuvaa artikkelikuvaa, kun en saa päähäni yhtään tarkempaa sisältöä luvusta…

Artikkelikuva: Photo by david jones from FreeImages

13 Tapsan tauti

Kettunen istui työpöytänsä ääressä, siemaillen olutta. Kohta olisi taas yksi kullan värinen avausklipsi käytettävissä äidin harrastuksiin. Alumiinitölkin avaajista kun syntyi nykyään käsilaukkuja. Mahtoiko syntyä vielä hullumpia ideoita kun tuo ehtisi eläkkeelle, tiedä häntä. Ainakin se olisi pois jaloista, virkkaamassa noita toisiinsa, eikä joutaisi miettimään Kettusen juomisen määrää tai olemattomia tappoja. 

Olihan Kettusella murheita jos jonkinmoisia mutta pääasiassa ne tosiaan liittyivät maksamattomiin laskuihin. Alkoholi ei ollut Kettuselle ongelma, ei ainakaan vielä. Siitä kyllä tulisi sellainen, jos ei tahtia hillitsisi. Ainakin silloin tulisi, jos yrittäisi tuottaa tarveaineet äidille yhteen käsilaukkuun. Koosta riippuen sellainen vaatisi kuulemma 400 – 550 tölkin klipsiä. Ei riittäisi Kettusen kunto moiseen. Ja toden totta, vaikka muuta läheisilleen vakuutteli, tiedosti itsekin, että viinaa meni nykyisellään liikaa. Ongelmaiseksi ei silti tunnustautunut. Aiemmin ei ollut kyllä korjaussarjoja tarvinnut edes, nyt siemaus olutta tuntui varsin virkistävältä. 

Ainakin se helpotti oloa, verrattuna noihin Kansaneläkelaitoksen nettisivuihin. Ne kun edelleen väittivät, vaikka niitä miten tutki, että Kettunen ei ollut oikeutettu minkäänmoisiin tukiin. Niin ne olivat väittäneet puhelinpalvelussakin, yllättävän myötätuntoisilta olivat vaikuttaneet. Sieltä se virkailija oli sanonut, että näkeehän hän täältäkin ettei noilla tuloilla voi käytännössä inhimillisesti elää. Kelan asiakaspalvelu, ja inhimillisyys: jo on aikoihin eletty, tuumaili Kettunen itsekseen. Vaan eipä se virkailijan ymmärrys ja myötätunto mitään auttaneet, tulorajat menivät, kuten menivät, eikä Kettunen sille mitään voinut. Senttiäkään ei tilille tipahda. Työnhakijaksi on turha ilmoittautua, työvoimatoimiston, tai miksi se itseään nykyisin kutsuinkaan, kanta oli yhtä tiukasti pykälällinen. Varmaan kuvittelivat, että Kettusella oli kultaharkkoja tennissukassa, vaikkei siellä asunut kuin pistävä jalkahiki ja satunnainen alivuokralainen, kynsisieni.

Kettunen oli jo etsimässä sosiaalitoimiston tietoja netistä mutta edelleen häntä vaivasi asennevamma. Sinne hän ei kuulunut, ei hänen perheensä. Oli Katriina silloin käynyt, kun viime kerran työttömänä oli, ja oli tullut niin häpeissään ja loukkaantuneena takaisin ettei Kettunen moiseen virastoon jalallaan astuisi. Ei, vaikkei hänellä enää ollut mitään menestyksen kulisseja ylläpidettävänään, lainkaan. Joitain jääräpäisen kunnian rippeitä oli, siltikin, itsepintaisesti. 

Parempi oli mennä tutkimaan sitä velkasaneerausta, sieltä saattaisi avautua toivon kipinää. Liian kierroksilla Kettunen kuitenkin kävi, yhä. Ei jaksanut keskittyä, ei mihinkään vaikeaan. Surffaili jälleen pitkin poikin nettiä, päämäärättömänä vähiin käyvää aikaa kuluttamassa. Kiinnostui uudelleen Tapsan taudista, josta se unen Sanna oli sanonut. Mikähän se mahtoi olla? Sitä paitsi, Kettusta todella vaivasi se, että hänen kunnioittamansa hyvinvointiyhteiskunta oli valumassa kohti jenkkien tyyliä. Hoidetaan, jos jaksat maksaa. Eikä Kettunen jaksanut, ei kyennyt. Entä, jos tulevaisuudessa hoitoa ei saisikaan?

Edellisvuoden loppupuolen Kettunen oli ärhäkän tulehdussairauden vuoksi viettänyt tiputuksessa aluesairaalassa. Silloin hän oli oikeasti saanut asianmukaista hoitoa, ja tullut kuntoon, ei auttanut julkista terveydenhoitoa mollata. Ei auttanut haukkua Kelaakaan, päivärahat olivat tilille paukkuneet, vaikka Kettusella oli jo silloin itsellään maksuja rästissä. Kyllä tämä yhteiskunta oli hänestä huolehtinut, vaan entäpä jos ei huolehtisi enää tulevaisuudessa. Miltä täällä pahoinvointivaltiossa mahtaisi näyttää, jos oikeastaan mentäisiin siihen suuntaan, niin kuin Sanna oli kertonut. Kertakaikkisen kamalalta varmaan, kamalammalta kuin Kettusen jalka viime vuonna, luuli mies itse, ja kyseli Googlelta Tapsan tautia.

Ruudulle tärähti Kiminkinen. Hän se ei varmaan ollut, ja jos olikin, niin se Tapsa on selostanut niin montaa tautia, että niitä ei jaksanut tutkia. Seuraava hakukoneen ehdotus oli Nerojen tauti ja Tapani Kansa. Ei, ei vaikuttanut nerolta sekään, jos ei Kettunenkaan. Siitäkään ei varmaan voinut olla kyse. Kansan Tapsan jälkeen Googlen löydökset käsittelivät joitain lemmikkieläimiä, ja Kettunen ehti pohtia, mahtaisiko kyseessä olla jokin isä-Tapsan tauti, mutta eihän isäukko mitään sairastanut, ellei kroonista Tallinnan reissaamista voinut taudiksi lukea.

Kettunen rullasi ruutua eteenpäin: ”Tapio Suominen syntyi uudelleen”, kertoo Helsingin Sanomat. Kettunen klikkasi auki. Tapiolla on kuulemma mielenterveysongelmia, ja mieheltä on kuulemma karannut twiitti jos toinenkin. Kettunen oli utelias, vaikka sosiaalipornoa vastustikin. Olihan hän jo työkseen kouluttanut monia sosiaalisen median käyttöön ja rakentanut monille teknisiä kokonaisuuksia sen hallintaan. Oli kyllä tältä kerran elämässäni tavatulta urheiluselostajalta karannut muutakin kuin sosiaalisen median päivitys, päivitteli Kettunen Tapion viestejä luettuaan mutta sulki selaimen sitten. Eivät tämän Tapsan asiat Kettuselle sen enempää kuuluneet, tuskin edes kiinnostivat. Hämmästeli hän silti, sillä kellä tahansa voi näköjään naksahtaa nupissa.

Niin voisi kai Kettusellakin. Sitäköhän se Sanna oli meinannut? Tai Katriina? Tai vaikkapa äiti, tiedä tuota sitten. Kaikkihan ne hyvää tarkoittivat, sitä ei käy kiistäminen. Kummallisen pihalla olivat vaan ajatuksineen, ei Kettusella alkoholin kanssa ongelmia ollut eikä ihmisten. Rahan ja asenteiden ehkä oli ongelmaa, sillä kovin mielipiteellinen oli Kettunenkin. Mies, jolla olivat välineet ja mahdollisuus kirjoittaa, oli kontakteja. Voisi kirjoittaa muuallekin kuin omaan blogiinsa. 

Vaan, Kettunen taisi olla vähän kuin Väinämöinen konsanaan. Oma blogi oli ainoa paikka, joka Kettusen kirjoituksia mukisematta julkaisi, siis jos palvelintila- ja nettimaksut olisi maksettu. Sanottavaa oli kuin Tapsalla konsanaan, sisältö taisi tänä päivänä olla samanmoista. Yhtään Tapsaa väheksymättä, onneksi Kettusella itsellään oli joku tai jotkut hillitsemässä niitä kirjoituksia. Tapsan tarkoitusperistä Kettunen ei tiennyt mutta Kettusen mietteitä ei ainakaan Glen kirjoittanut, tuskin Le Coqin Albertkaan, eikä ainakaan Olvin osakkeenomistajat, jotka tuon jälkimmäisen mielipiteet nykyään omistivat.

Kettunen hörppäsi tölkkinsä tyhjäksi ja heitti sen roskikseen. Panttiahan tuosta mokomasta ei saanut kun oli ilman suomalaisia veroja tänne tuotukin. Kettunen voisi kirjoittaa blogin, mutta se taitaisi karata lapasesta kuin Tapsan mopo, sillä Kettusen mieltä ohjaili vitutus verottajaa kohtaan, ahdistus rahanpuutteeseen ja epäusko Suomen valtion kykyyn huolehtia niistä kansalaisista, jotka eivät pystyisi itsestään huolehtimaan. Sellaisista, joihin Kettunen oli luisumassa. Köyhäksi. Vaan, ei ollut vielä tarpeeksi köyhä. Mokoma kaljuuntuva äijän kuvatus kun sätki ja yritti pärjätä. 

Ei sellaiselle apua herunutkaan. Oli vääränlainen, liian hyväosainen. Liian nöyrä, vaikka mielipiteellinen olikin. Kettunen oli sitä paitsi amatööri, aivan liian vähän alkoholin saloihin tutustunut, tolkuissaan oli vielä. Mielipiteellisyydestään ja poliittisesta turhautumisestaan huolimatta, ei ollut syrjäytynyt. Ei ollut enää nuorikaan, eikä vielä vanha. Oli keski-ikäinen ja keskiluokkainen, omillaan sätkivä. Tai oli ollut vielä hetki sitten. Nöyrä työmuurahainen. Ei sellaisesta ollut trendikästä olla huolissaan. Jäsenkirjankin omasi. Ei sen äänestä kannattanut kamppailla, sehän oli varma äänestäjä.

Onneksi ei ollut vaaleja tulossa. Kettusen ei tehnyt mieli äänestää mitään eikä ketään. Viallinen se oli Kettunenkin, väärin toiminut ja yskähtelevä koneiston palanen, joka joutaisi vaihtoon. Rattaiden hampaat olivat tylsyneet ja voitelukin unohtunut aikapäiviä sitten. Vaan tukkeessa se oli yhteiskunnan koneisto muutenkin, samaa virttynyttä vinyyliä jauhoi yhä edelleen, jota oli jauhanut jo liian pitkään.

Kettuselta oli syntymäisillään blogikirjoitus, mielipide. Sen Facebook-jako, jaTwitter-linkitys. Google Plussaa Kettunen ei käyttänyt, LinkedIn:iin se ei kuulunut. Second Life, ei se sinnekään kuuluisi, vaikka mies itse oli mielestään uuden elämän ansainnut. Tai no, pitihän tästä elämästäkin ne hyvät palaset ottaa mukaan. Pitäisiköhän sittenkin vain elää tätä yhtä ja samaa elämää, ei olisi Kettusesta kaksoiselämään, jollei ollut Leskis-Juicestakaan. Se nyt taisi kuitenkin elää sen yhden, juuri kuten halusi. Niin taisi Kettusenkin olla syytä tehdä. Elää niin kuin halusi.

Tällä hetkellä oli kuitenkin syytä elää niin kuin käskettiin. Saapuneessa tekstiviestissä luki: ”Reippailepa kulta kaupalle, ja osta ne juustot sinne salaattiin! Rahaa löydät yöpöydän laatikosta, sulla kuitenkaan ole. Wallu mukaan, tekee teille hyvää! Ne roskat veks, ennen kuin kotona olen. Mamma hakee Epun, soiteltiin. Nähdään illalla!”  

Mikäs siinä, vaihtoehtojakaan ei ole, ja parempikin ettei Tapsan tauti Kettusen kohdalta ehtinyt julkisuuteen. Kone kiinni, ja ulos, totesi mies itselleen.