Tässä vaiheessa ”kirjani” alkaa olla kutakuinkin puolivälissä, kaiketi. Olettehan pysyneet mukana? Huomautan, että kirjoitan nämä kaikki ennakkotekstit samaan aikaan, käytännössä otsikon perusteella. Ei todellakaan ole tarkkaa muistikuvaa juuri mistään, miltä kannalta mitäkin olen käsitellyt. Jotkut luvut tekevät poikkeuksen. Tämä on yksi niistä. Minulla oli tunne, että firmani, ja sen myötä minäkin olen täysin turha. Turhuus, joka on saatava pois pyörimästä. Aivan sama, vaikka siitä maksaisi tapporahaa. Saisikohan sen tappaa itse… firmansa? Toisaalta, tunsin myös luopuneeni turhaa. Uskoin tekemisiini. Jälkiviisaana toki voin sanoa, että onneksi kierre tuli katkaistua. Tätä kirjoittaessa silloin, oli ”teoksen” nimi vielä ”Tapporaha”. Ikäänkuin firmani olisi ollut vaarallinen susi, joka syö luvatta toisten laumasta.

Artikkelikuva: Photo by Dariusz Bargiel from FreeImages

12 Turhuuden tapporaha

Äidin kanssa jutellessa oli mennyt jo melkoinen tovi, viinamoralisointi oli päästy jo ohittamaan ja sämpylät oli saatu syötyä. Toistaiseksi olivat pysyneet sisälläkin. Äiti oli vähentänyt läksytystään ja tyytynyt poikansa vastauksiin, kuulustelu oli saanut keskustelun sävyt ja luottamuksen takaisin. Kettunen oli kertonut äidilleen, miten konkurssiprosessi oli viime päivinä ottanut askelia kohti loppuaan ja asiat saattoivat olla selviytymässä. Avautui kuitenkin äidilleen samalla että tämän taloudellisesta tuesta ja Katriinan töissä olemisesta huolimatta oli aika hiljaista monella rintamalla ja laskuja makseltiin silloin kun oli mahdollista. 

Ainakaan tavoiteltu muutto ylihintaiseksi koetusta vuokra-asunnosta omistusasuntoon ei onnistuisi lähivuosina, hyvä kun nyt onnistuisi tuon auton pitämään hallussaan ja tulevat laskut maksamaan. Kertyneistä veloista, ja niiden lyhentämisestä ei Kettusella ollut vielä mitään käsitystä, työrintamalla kun oli ihan täyttä tyhjyyttä. Kettunen ei haluaisi tehdä pimeänä niitäkään vähäisiä töitä, joita kenties olisi tarjolla, sillä verottajan kanssa oli ihan riittämiin selvittävää ilman uusiakin sotkuja. 

Äiti oli pääosin kuunnellut, mutta oli jälleen murehtinut kertyneiden velkojen suuruutta ja päivitellyt, miten tässä oli näin päässyt käymään. Kettunen oli rauhoitellut, että niukkuudesta huolimatta oli vuotamaton katto pään päällä ja kaupasta voisi yhdenkin palkalla ostaa ihan kelvollista ruokaa, kunhan katsoi mitä osti ja milloin. Mistään kriittisestä ei tarvinnut tinkiä mutta eipä sitä juuri mitään luksustakaan ollut saatavissa. Äiti kauhisteli kerta toisensa perään summia, jotka Kettunen kertoi eri tahoille velkaa olevansa. Kettunen yritti rauhoitella tätä ja vakuutti, että hän on jo tottunut tulemaan toimeen vähällä, ja että Elmeriltä ei puuttunut koskaan mitään. Vaikka siltäkin oli jouduttu jo lainaamaan, pieneltä pojalta, hänelle kuuluvia lahjarahoja. Siitä Marjatta Routa ei ollut kovin mielissään, ja oli todennut että hänen lahjoittamansa rahat kuuluivat Elmerille eivätkä Petterin tarpeisiin.

Ulkoa kuulunut pamaus havahdutti, ja keskeytti Marjatan aluillaan olleen paasauksen ja Kettusen valmistautumisen puolustuspuheenvuoroon. Joku lähinaapurustossa oli aloittanut uuden vuoden vastaanottamisen ja pamahdus teki Wallusta saman tien valppaan ja säikyn pikkukoiran. Sen paukkuherkkyys havahdutti ja toisaalta pakotti Kettusen antamaan huomiota koiralleen ja olemaan huomioimatta äitiään.
– No mitä meidän metsästyshauva. Muuten loistava linnunajaja, ja noutaja mutta pirun huono metsällä kun pauketta ei kestä.
– Ei kai Wallun tarvitsekaan, ette te metsästystä kai oo ruvenneet harrastamaan?
– Eipä tietenkään. Tarkotin vaan, että Wallun rotu ois tarkotettu metsästykseen eikä sen pitäis olla näin arka. On vaan. Samapa tuo. Tänä vuonna kokeillaan toista kertaa noita luontaistuotteita. Jotain mielihyvähormonin tuotantoa lisäävää ainetta niissä on. Ehkä se vähän helpottaa Wallua.
– On se, kun pitää koirille nappeja syöttää. On se kyl niinkin, ettei sitä sais tähän aikaan paukutella. Tule Wallu tänne, tule.
– Annetaan sen nyt olla vaan, ikään kuin mitään pamausta ei olisi ollutkaan, ohjeisti Kettunen äitiään.

Samalla Kettunen havahtui siihen, miksi äiti oli rauhoittunut eikä ollut ollenkaan niin hyökkäävä mielipiteissään.
– Mahdoitkohan kuulla muuten puoliakaan, mitä puhuin, ennen tuota pamausta? kyseli Kettunen saamatta vastausta. Äiti oli keskittynyt television tarjontaan, keskittyen idoliinsa.
– Böö! huusi Kettunen tavoitellessaan äitinsä huomiota.
– Täh, mitä? Älä häiritse! komensi Marjatta Routa ja katsoi poikaansa. – Mahdoitko jotakin tärkeääkin puhua sitten?
– No, en sitten niin mitään. Silloin ennen Wallua vaan selitin tätä tilannetta sulle juurta jaksain ja ihmettelinkin kun en saanut sen suurempia kommentteja vähään aikaan. Vaan tais se Wallukin pelästyä tuota enemmän kuin paukkua, ivasi Kettunen.
– Älä nyt, Jari on niin ihana. Itekin sanoit että se osaa laulaa.
– Missä mielenhäiriössä olen sellaisia puhunut? Sanoin silloin, että yllätyin siitä, että se osasi jotain laulaakin, kun jouduin Katriinan kanssa kattelemaan ”Vain elämää” aikanaan. Mutta, että kansansankari oikein on! Voi vittu, mitä liioittelua noissa ohjelmien nimissä nykyään esitetään. Oikea supermies. Naisten mies. Eikun…

Sihinä ja suhina vaativat Kettusta olemaan hiljaa ja solvaamatta äidin suosikkilaulajaa. Kettunen ymmärsi yskän, ja sanoi menevänsä Elmerin huoneen puolelle soittamaan puhelun, nappasi puhelimen käteensä ja taputti Wallua selkään.
– Koita poika kestää mamman kanssa, mie ymmärrän jos käy korviin.

Petteri Kettunen selasi puhelimestaan vastattujen puheluiden luetteloa ja löysi kaipaamansa numeron Asianajotoimisto Kelo & Nikkilään. Ei sitä sinne tallennettu ollut, mutta tuossa joulun jälkeen olivat sieltä soitelleet kun Kettunen oli unohtanut tapaamisen heidän kanssaan. Oli käynyt vielä samana päivänä, viime perjantaina, allekirjoittamansa nimensä pesäluetteloon. Kettusta oli kuitenkin jäänyt sittemmin vaivaamaan, että olihan kaikki kunnossa konkurssin suhteen ja voisiko hän oikeasti hävittää noita papereita. Numero valituksi, ja luurin kuvaa kehiin.
– Anu Nikkilä, vastattiin luurista tovin odottelun jälkeen.
– Kettusen Petteri täällä, päivää vaan, ryki Kettunen puhelimeen.
– Päivää.
– Niistä viime viikkosista konkurssipapereista soittelen… Sitä vaan meinasin, että onkos se homma nyt kunnossa, paketissa?
– Niin, tuota, kenen kanssa minulla olikaan kunnia puhua?
– Petteri Kettunen. Siitä Kettunet Ky:n konkurssista.
– Aivan, aivan. En vain äsken kuullut kunnolla, todettiin vastapuolelta asialliseen sävyyn.
– Heh. Ei mikään ihme. Taisin enemmän yskiä kuin puhua äsken, pahoitteli Kettunen. – Mutta siis siitä konkurssista vaan kyselin, että onko se nyt sitten siinä?
– Joo, siis ei…

Kettunen jo hieman hermostui puhelimen toisessa päässä, huolestui hiljaisuuteen. Avaus kuulosti siltä niin kuin hommassa olisi jotain pahemminkin pielessä. Hiljaisuus onneksi loppui verrattain lyhyeen.
– Siis ei siinä sen kummempaa kuin perjantainakaan. Kuten sanoin, niin tämähän oli meidän välillä tässä, ja homma on selvä, sillä konkurssipesä on todettu varattomaksi. Se on sitten sitä myöden selvä.
– Ja nekö sitten menee ulosottoon sitä mukaa kun jotain tienaan? Ja sinne on nyt huomioitu kaikki mitä tarvitseekin? tiedusteli Kettunen.
– Kyllä, kyllä aivan. Juuri, kuten perjantaina sanoinkin. Sitä mukaa kun alat jotain tienata, niin päältä viedään tietty määrä pois. Valitettavasti ne tässä yhtiömuodossa seuraa sinua aika tiukasti mukana.
– Joo, tiedetään. Olisi pitänyt jotain muuta tehdä…
– En ota siihen kantaa mutta onhan tämä ihan tavallinen, tyypillinen tarina, jossa velat ovat pääosin kertyneet viimeisen vuoden aikana. Ei tämä nyt niin toivottomalta näytä, ihan ihmisen siedettävissä ja maksettavissa nämä summat ovat.
– No, kyllä ne omasta katsontakannasta melkoisen suurelta näyttävät. Eikä niistä töistäkään kauheasti tietoa ole.
– Kunhan tämä tilanne tästä vakiintuu niin, haet sitä velkajärjestelyä sitten.
– Niin no, täytyy se sitten katsoa. Mutta niin, olihan tämä nyt sitten tässä?
– Meidän osalta kyllä. Valtiolta tulee vielä kirje tästä meidän palvelusta, mehän saamme valtiolta sen tuhannen euron tapporahan tästä, sinulle tulee sitten aikanaan se kysely palvelustamme. Pakkohan siihen ei ole vastata.
– Tapporaha. Kuinka osuva ilmaisu, yritti Kettunen naurahtaa. – Tai no, eihän sekään teidän vika ole. Kiitosta vaan. Tämä selvä!
– Kiitos teille, ja parempaa alkavaa vuotta!

Puhelu loppui muodollisuuteen ja varsin lyhyeen. Kettunen oli ollut kyllä varsin tyytyväinen lakitoimistoon ja sen palveluun, sillä aidosti se oli ihmisläheistä mutta ilmeisesti asia oli toimiston osalta käsitelty siltä osin kuin valtio siitä maksaa. Takaisinkaan ei viitsisi soittaa, vaikka varsinainen asia jäi konkreettisesti kysymättä. No, kyllä ne paperit saa kohta luvan lähteä kuitenkin. 

Ajatukset jäivät pyörimään tapporahassa kun Kettunen tuijotteli tovin ulos ikkunasta taloyhtiön parkkipaikalle. Ei seisonut Kettusen velkaista Skodaa siellä, se oli Katriinan käytössä. Ei seisonut mitään muutakaan, paitsi ikuisuuden seissyt naapurin papan Honda. Kaikki muut taloyhtiön asukkaat olivat joissain toimissaan, ainakin ne keillä oli auto. Yläkerran mummoista ei ollut tarkkaa tietoa mitä päivisin tekivät vai tekivätkö mitään. Tuskin ainakaan murheitaan miettivät, kuten Kettunen. Tai jos miettivätkin, toivottavasti miettivät erilaisia asioita kuin Kettunen. 

Kettusta ärsytti. Mummoillakin oli enemmän virkaa kuin hänellä. Häneltä oli loppunut tekeminen Kettunetin kaatumiseen. Velkaa ja velvoitteita oli mutta oikeaa tuottavaa tekemistä ei ollut. Tai ei edes tekemistä. Tuottavuus niistä töistä oli jo pitkään ollut tipotiessään. Tekemisen puute, tarpeettomuuden tunne ahdisti. Jouten olokin kun vaatisi rahaa, ei olisi Kettusesta kuitenkaan kalamieheksi erämaamökille. Petteri Kettunen oli, ei ollut Pentti Linkola. Ei osannut elää niin luonnonläheisesti, ei osannut vain olla. Tekemistä kaipasi, tuloksellista tekemistä. 

Nytkin, velvoitteita ja vastuita olisi vino pino, käytännön läheinen ja käsin kosketeltavissa oleva pino. Olisi myös niitä aineettomia, abstrakteja vastuita, kuten isyys. Aviomiehisyys. Hauska sana. Aviomiehisyys, pohti Kettunen ja katseli ulos, pihamaalla tepastelevaa fasaania. Jumalauta, tuollakin linnulla oli elämässään enemmän virkaa kuin minulla nyt. Kaiken lisäksi, tuo fasaanikukko oli ylpeä itsestään, toisin kuin minä. Jollain lailla komeakin, toisin kuin minä olen, tuskin edes sisäisesti kaunis. Kettunen lysähti istumaan.
– Vai että tapporaha, mietti Kettunen itsekseen, tosin ääneen. – Maksetaankohan fasaanista tapporahaa? Tokkopa sentään.

Petteri Kettunen jatkoi mietteitään Elmerin huoneen puisessa tuolissa istuen, seuraten fasaanin liikkeitä ja lopulta tuijotellen naapuritalon valkoista tiiliseinää. Ei voinut mies käsittää, missä vaiheessa firmastaan oli tullut niin haitallinen, että siitä piti tapporaha maksaa. Haitallinen eläin. Kettunet Ky oli yhteiskunnalle haitaksi, syöpä, joka ei verojaan maksanut. Pitihän se pois tappaa, turha kuin olikin. Muodostuisiko Kettunenkin sellaiseksi, ketuistahan moista kai on joskus maksettu, ei kai Kettunen kaukana moisesta koiraeläimestä ollut. Onneksi ei asunut Pohjois-Koreassa, siellä varmaan olisi jo tapettu. Tosin, eipä siellä olisi tarvinnut suotta yrittääkään. Eikä taitaisi valtio tapporahaakaan maksaa. 

Oliko Kettunen menneine firmoineen tosiaan niin turha, että sen pois saamisesta kannatti jopa maksaa? Millä ne oikein meinasivat, että Kettunen perheineen pärjäisi ilman sitä firmaa? Sama se, vaikka antaisivat Kettusestakin tapporahan sitten, selviäisi yhteiskunta helpommalla. Jos Kettunen olisi niin kuin tuo fasaani, häntä saisi luvallisesti metsästää kai tähän aikaan vuodesta. 

Onneksi ei ollut mutta jollain lailla teuraseläimeltä tässä tuntui. Sitkeätä ja kuivaa olisi Kettunen, hyvin marinoitua ja nykyisellä hikoilullaan suolaistakin. Tiedä sitten maistuisiko kelleen mutta tuskin olisi kilohinnaltaan kallista. Ei taitaisi kelvata hienon ravintolan riista-annokseen. Kettunen muistutti ennemminkin kaupan tarjousjauhelihaa, sellaista jota anoppi ei suostuisi ostamaan ja syömään. Anoppi ostaisi vain sitä Snellmanin muka pakastamatonta. Kettunen olisi jo moneen kertaan sulanutta, jänteikästä ja uudelleenpakastettua. Tarjousjauhelihaa, suoraan elintarvikemuseosta, ei ole tarpeen ostaa, ilmaiseksi saisi jos joku huolisi, oranssilla lapulla nyt ainakin.

– Tästä tuotteesta on maksettu tapporaha. Sen tuottamiseen on käytetty epäeettisiä menetelmiä mutta se on täysin luonnonmukainen. Sitä on hiillostettu, grillattu, savustettu ja palvattu. On sitä riiputettu ja roikutettukin. Sitä ei ole tyhjiöpakattu, se on itsessään ihan tyhjiö. Liian suolainen ja kitkerän makuinen on. Tarkemmin ottaen tämä tuote on myyntikiellossa eikä sovellu käytettäväksi sellaisenaan. Mutta viekää se pois näkyvistämme, niin saatte kaupan päälle ilotulitepakkauksen! Vittu, vitun vitun, vittu! Perkele!

Elmerin huoneen oveen koputettiin, ja äiti astui saman tien kursailematta huoneeseen.
– Et vissiin enää puhelimessa ole kun tuollaisia puhut?
– No en vissiin, en ole. Perkele!
– No mikä nyt?

Kettunen nousi tuolista, väisti äitinsä ja siirtyi takaisin olohuoneen sohvalle. Sille siniselle, sille ainoalle, jonka syleilyssä oli tänään saanut olla rauhassa, kenenkään painostamatta. Olihan sekin kertaalleen pudottanut, ja pelotellut sairaanhoitaja-Sannalla mutta silti, sen nurkassa sai lojua rauhassa. Paitsi nyt. Marjatta Routa seurasi perässä ja istui sohvan divaaniosalle.

– Petteri, kerrohan nyt…
– Niin kuin mitä, mitä mun pitäisi kertoa? Ei mulla ole mitään tarinoita, ei todellisia eikä valheellisia. Vittu, vituiksi meni. Kaiken yritin jaksaa, otin riskiä. Suunnittelin, palkkasin, väänsin, ahersin. Olin mukana vapaaehtoisessa toiminnassa ja vittu kaikille näytin hymyilevää naamaa vaikka mulla ei ollut rahaa tehdä mitään! Ei ole ollut moneen vuoteen. Kaikki mitä on ollut, on ollut vaan väliaikaista lainaa. Jonkun muun rahoja olivat. Verottajan, vakuutusyhtiön, tilitoimiston, puhelinyhtiön… Perkele, jonkun muun olivat, jos tilille jotain tuli. Ja niin ovat saatana jatkossakin. Muuta kivaa en siitäkään saanut kun kokemuksia erilaisista persoonista ympäri Suomen maan, vastoin tahtoani puhua puhelimessa päivät pitkät ja etsiä ratkaisuja toisten ongelmiin. Ja saatana kun en osaa enää omianikaan ratkoa! Ja sitten on joku perkele sanomassa että viskiäkään ei kuulu juoda, häh…?

Marjatta tyynnytteli poikaansa ja katsoi hieman loukkaantuneena poispäin, yritti olla katsovinaan televisiota. Kettunen päätti jatkaa.
– No jokos se kansansankari lopetti määkymisensä tuolla kun on ohjelma taas vaihtunut? Joko sillä on ääni yhtä virttynyt kuin se vinyylinsä, mistä takavuosina lauloi. Perkele. On se kuitenkin jotain hyvää kehittänyt. Mummontossun, tai niin ainakin legenda väittää. Yhtään hyvää laulua siltä iteltään en ole kuullut. Ei sillä, että minäkään osaisin, saati sitä kuuntelisin. Ei taida oikeen tuo musiikillinen näkemys kohdata, eikä moni muukaan näkemys. Mutta mummontossusta, kiitos sille: merkittävämpi se on ollut teoista kuin yksikään sen laulu.
– Onko ne sitten viimeaikoina maistuneet? kysäisi äiti.
– No ei oo tullu viime aikoina hirveästi salmaria ja kermalikööriä vedettyä, oon vähän muita aineita harrastanu. Entäs ite, sinähän se kermalikööristä pidät?
– Siellä se kaapissa on vieläkin, mitä joen rannassa kesällä juotiin! totesi äiti närkästyneenä, jolle kaksi kaljaa kenen tahansa juomana oli jo juopottelua. Siinä olivat samanmoisia pyhimyksiä anopin kanssa mokomat.
– Kuule Petteri, sitä vaan meinasin kysyä, että mistä taposta ja rahasta sinä tuolla oikein puhuit? kysyi äiti vakavissaan.

Petteri hätkähti. Ei kai tuo nyt oikeasti kuvitellut että tässä ketään oltiin tappamassa. Eivät asiat niin huonosti olleet. Kettunen kelasi nopeasti aivojensa sopukoita siitä, mitä äiti tuolla mahtoi tarkoittaa ja miksi. Eihän hän nyt niin sekaisin ollut, eikä voinut olla tuokaan. Pehmoisia puhui monesti, mutta ei voinut olla niin tyhmä, että kuvitteli poikansa harkitsevan jonkun tappoa tai jotakin Eihän voinut, eihän?
– Petteri?
– Äiti. Mitä äiti? Juu, meinasin tässä kaataa karhun, siksi tuota Wallua metsälle meinasin.
– Tuo on lintukoira. Petteri onko kaikki hyvin?
– Ai onko? Helvetti soikoon, kaikki on paremmin kuin hyvin. Verokarhun meinasin kaataa, nälkään näännyttää kun ei ole sille sen vaatimia kymmenyksiä maksaa. Asianajajalle soitin, että paljon taposta saa. Rahaa. Äiti perkele, sä oot sekaisin!
– Enkä ole. Se on sinun oma asiasi, mitä teet mutta perheestäsi pidät poika huolen!
– Että mitä?! Äiti, helvetti sentään, mitä sä oikeen jauhat?
– Niin että Katriina sanoi, että minun pitää hakea Elmeri kun sinä olet kännissä. Olet kuulemma ollut pitkät tovit. Eikä sinulla ole siihen varaa! Onko kaikki varmasti kunnossa kun olet niin hiljainen ja vetäytyvä, poissaoleva. Kun enhän minä muuten, mutta kun Katriina…
– Niin, että vittu mitä? Äiti perkele! Mä en usko, että Katriina on paljoakaan mun juomisistani sulle puhunut. Ehkä enemmän kuin äidilleen, mutta ei sinunkaan tarvi sen kaltaiseksi ruveta. Siltä minä olen varttunut näitä perheestä huolehtimiskysymyksiä puoli vuotta. En sinulta. Sinun jos kenen pitäisi tietää, missä mennään ja mistä tullaan. Sossusta ei jumalauta mitään saada, tilillä ei mitään ole, ja sinutkin, Tapani ja muut maksukykyiset sukulaiset on jo tyhjiksi kupattu. Ihan saatanan kivaa on tämä yrittäjyys ollut, myönnetään. Mutta että älä saatana rupea perheuskollisuutta kyseenalaistamaan sinäkin, mokoma!  Tai sinähän sen kai tiedät! keuhkosi Kettunen.
– Nyt poika suuta pienemmälle! loukkaantui Marjatta Routa. – Se mitä minä olen tehnyt, on oma asiani ja se ei kuulu sinulle tässäkään vaiheessa!
– Sitä samaa meinaan minäkin! Omapahan on asiani jumalauta, ja osa omista asioistani ei kuulu sinullekaan, olet äiti tai mikä hyvänsä! Enkä tarvi luentoa siitä kuinka riippuvainen olen sinusta tai muista sukulaisista ollut. Tiedän sen riittävän hyvin, tarpeeksi kipeästi ilmankin! Olen jumalauta epäonnistuja, jonka miehisyydestä ei ole jäljellä kuin se alkuosa, avio. Mutta siitä pidän kiinni, ja pidän kiinni Elmeristä. Sitä ette saatana kukaan kyseenalaista! Noilla kahdella asialla ja viinanjuonnilla ei ole tekemistä keskenään. Tai on. Ne ovat ne kaksi jotka pitävät siitä viinasta jossakin määrin erossa!
– Siitä minun pitikin puhua. En aio elättää alkoholistia. Minun veroillani on riittävän monta juoppoa elätetty!
– Saatana sentään, äiti! Meikäläinen on vielä helvetin kaukana juoposta mutta kiitos aamupalasta ja hyvää matkaa!
– Ai minne? kysyi äimistynyt äiti, joka oli oikeasti vilpittömän huolissaan ja tarkoitti hyvää.

Kettunen oli noussut ylös sohvalta ja kävellyt jääkaapille, kolisteli siellä aikansa. Se oli poikkeuksellisen täynnä, siellä oli tarveaineet illan tarjottaville, jotka Kettusen tuli valmistaa iltaan mennessä. Kello oli jo hyvän tovin yli puolen päivän, ja vilpittömistä suunnitelmistaan huolimatta Kettusen aikaansaannosten saldo oli vielä jokseenkin mitätön.
– Mahtoiko jäädä nälkä, tuli äiti tiedustelemaan keittiön nurkalle.
– Ei mutta jano tuli sinua kuunnellessa, sivalsi Kettunen sihauttaessaan valkoisen alumiinitölkin virolaista olutta auki. – Tekee muuten yllättävän hyvää, juuri nyt.
– Ei luulisi vähiä varojaan kaljaan käyttävän.
– Alahan nyt laputtaa siitä jo! Tapsan tuomia nämäkin on, edelliseltä Tallinnan reissultansa, viittasi Kettunen isäukkoonsa. – Vuoden viidenneltä sellaiselta, vissiinkin, jos oikein muistan. Ei mun rahoilla kaljaa osteta, eikä kyllä piruuttaankaan tästä maasta, nykyisellä alkoholipolitiikalla… Vaan, etkös sie ollut menossa jonnekin jo? Olis tässä tehtävää, heitti Kettunen äitinsä käytännössä ulos.

Kauhean jupinan ja mutinan saattelemana tuo meni, Kettunen ei jaksanut välittää. Istahti työpöytänsä ääreen ja huuteli tervemenoa äidilleen, joka ilmoitti että hakee sitten Elmerin ajallaan, ja vannotti että Katriinan kertomat jutut olisi syytä olla tehtynä kun hän muutaman tunnin päästä saapuu Elmerin kanssa takaisin. Eipä Kettusella vieläkään ollut tarkkaa kuvaa tehtäväkentästään saati lupauksistaan mutta jotenkin nuo nyt olivat liittoutuneet häntä vastaan, selvästi. Hällä väliä, A. Le Coq maistui hyvältä ja helpotti oloa.