Eläkerahasto, sanoo luvun 11 tänään julkaistava otsikko. Tarkkaa käsittelytapaa ”kirjassani” en muista, että oliko tämä jokin turhien toiveiden sampo vai otinko tässä kantaa vapaaehtoiseen eläkesäästämiseen, joka kohdallani myöskin konkurssin myötä tyystin epäonnistui – ja johon turhauduin muuttuvien säännösten myötä muutenkin. Mutta eipä tässä mitään tulevaisuuden eläketurvaa ole onnistunut tuotakaan kautta konkurssivelkaisena rakentelemaan. Edellisen luvun mukaisella lottoamisella sitä ei saane. Jaa-a, luetaan nyt sitten, mitä tuolloin olen tässä pohtinut, ja miten asiaa voisi nykyisin hoitaa.

Artikkelikuva: Photo by StarLight from FreeImages

11. Eläkerahasto

Rupattelu pikakahvin ja pannukakun ääressä oli jatkunut jo tovin, Markun omasta eläkkeestä ja sen riittämättömyydestä, muista eläkkeelle jäämässä olevista sukulaisista tai Markun tuttavista, joita Petteri ei edes tuntenut. Samalla oli jälleen kummasteltu poliittisten päättäjien toimintaa niin valtakunnan kuin kunnankin tasolla eikä paljoakaan kehuttavaa ollut löydetty. Sedän ajatukset olivat jokseenkin mustavalkoisia mutta olivatpahan edes mielipiteitä Petterin omiin, toisaalta ja toisaalta pohdintoihin nähden. 

Olihan Petterilläkin mielipiteitä mutta hän oli tällä hetkellä aivan liian väsynyt niitä pohtimaan tai perustelemaan, nautti mieluummin siitä, että joku muu puhui. Kettusen suunnitelmissakin oli puhua suunsa puhtaaksi mutta sen aika ei ollut vielä. Tässä vaiheessa päivää oli vedettävä happea ja kuunneltava. Sikälikin oli onnekasta, että Markku oli tupsahtanut kahville eivätkä ajatukset pyörineet vain velkataakassa ja siinä, että Katriinan vanhemmille ei ollut tähän mennessä sanottu kertaakaan sanaa konkurssi. Oli vain mainittu, että yritystoimintaa on siirretty vähän taka-alalle, ja että Petteri etsisi palkkatöitä tai muuta tehtävää. Kirsti Mäkelällekin tämä oli mennyt koko syksyn mutkitta läpi, vaikka Kettunen oli toistuvasti varautunut jos vaikka minkälaisiin luentoihin yrittäjyydestä ja sen kannattavuudesta, ja siitä miten sitä piti hoitaa. 

Tokihan vuosien varrella oli tehty vaikka minkälaisia laskelmia, laskettu euroja ja prosentteja, mietitty katetuottoja ja karsittu kuluja. Eikä ne tiukemmat sopimukset ja jämäkkyyskään auttanut, ei tratta-laput eikä karhuamiset. Hyväähän ne tarkoittivat kaikki, omat vanhemmat ja appivanhemmat, mutta olisivat tulleet kokeilemaan käytännössä tätä liiketoimintaa Kettusen saappaissa. Eivät olleet suuret saappaat, mutta loppua kohden nekin olivat raskaat. 

Anoppi oli kuitenkin yllättänyt Kettusen, sanonut ymmärtävänsä, että yrittäjyys on raskasta puuhaa. Appiukkokin tiesi, ettei Kettunen yritystoimintaa enää pyörittänyt, siellä sitä oli Mäkelän saunan lauteilla pyöritelty kerran jos toisenkin. Tottahan toki, Sakari Mäkelä tiesi mistä on kysymys, oli Kettunen hänelle veloista muttei niiden suuruudesta maininnut. Vaan, sanaa konkurssi ei ole sanottu appiukollekaan, ettei joutuisi eriarvoiseen asemaan anopin kanssa. Siitä se sota syttyisi, jos Kirsti Sakarilta siltä kysyisi ja tämä tavanomaiseen yltiörauhalliseen tapaansa tuumaisi, että onhan hän tuon nyt jo tiennyt pitkän tovin. 

Eihän se ole kuin yksi sana: Konkurssi. Se vaan tuntuu niin kirotun vaikealta sanoa tietyille henkilöille. Todellisuus ja tilanne ovat toki muuttumattomat, sanoo sitä tai ei, mutta se painaa miehen mieltä. Joskus painaa enemmän kuin varsinaiset taloudelliset velvoitteet, joskus vähemmän. On selvää, että konkurssi vaikeuttaa myös arkirutiinien pyörittämistä ja omissa tavoitteissaan pysymistä mutta ennen kaikkea se hävettää. Se on epäonnistumista. On olemassa ihmisiä, joille Kettunen ei halua epäonnistumistaan myöntää, on se sitten itse aiheutettua tai olosuhteiden pakosta tapahtunutta. Kettusen tapauksessa se lienee molempia. 

Hienot visiot, suuret suunnitelmat olivat menneet täysin pieleen. Ne olivat vieneet rahaa ja aikaa, suunnattoman määrän työpanosta. Rahaa ne eivät tuoneet, vittuilua, epäluuloa, kyseenalaistamista ja lisätyötä kylläkin. Kettunen uskoi suunnitelmiinsa, kantoi yrittäjyyden riskin. Kantoi riskin konkretisoituneenakin loppuun asti, ja nyt on velkainen. Velka ja ennen kaikkea epäonnistuminen pitäisi myöntää itsensä lisäksi myös kaikille muille, ei vain osalle ihmisiä. Epäonnistujille ei kuitenkaan Kettusen mielestä suuremmin ole tilaa nyky-yhteiskunnassa. 

Tässä on viimeiset kuukaudet vielä konkurssin jälkeenkin etsitty onnistumisen eväitä ja uusia ideoita. Niitä vaan harvoin mahtuu jo muutamaan kertaan kolhittuun päähän, jonka ajatukset pyörivät vain samassa harmaudessa. Millä helvetillä nämä kaikki maksaa, millä elättää Katriina ja Eppu? Senkään vuoksi anopille ei ole viitsinyt konkurssista mitään mainita. Viime kerralla kun Katriina oli työtön, anoppi jaksoi tältä kysellä onko töitä löytynyt, päivittäin. Kun anoppi mennä vuosina kuuli, että Kettunenkin etsii töitä, oli kuvio sama, kysymykset tosin suunnattiin Katriinalle. 

Sikälikin ihmetytti suuresti, että firman asettaminen taka-alalle oli mennyt niin vaivattomasti läpi. Ehkä sillä anopilla sittenkin oli tilannetajua, ja anoppi, siinä missä vävykin olisivat valmiit sanalle konkurssi, ja voisivat mennä eteenpäin. Tai sitten eivät ole, ei Kettunen halunnut, että Mäkelät olisivat huolissaan heidän taloudellisesta pärjäämisestään. Jotta eivät olisi, oli heidät Kettusen mielestä pidettävä vain puolitietoisina. Eihän se niin ideologisen suoraselkäistä ollut kuin Kettunen olisi toivonut. 

Hän ei todellakaan ollut räiskyvä ja suorasanainen tulipunainen karjahteleva leijona, ei sellainen, joka pitäisi anopin aisoissa ja nauraisi tämän vitseille. Hän oli, tässäkin, se saatanan harmaa lammas, joka oli mieluummin hiljaa, ja taustalla, selviytyi vain hetkestä toiseen. Hän ei kaivannut huomiota, ei kysymyksiä, ei keskipisteenä olemista. Toisaalta, se oli myös uusi ja ihailtava tilanne mutta todellisen luonteen ja mielipiteiden vastainen. Kettunen oli vastuunpakoilija, häpeällinen yhteiskunnan petturi, veroja maksamaton veronmaksaja. Loiseläjä. Sieni. Sellainen joka kuppasi muilta voimavarat, joilla elää.
– Petteri, kaadatko sitä kahvia?
– Joko se taas loppui, vai enkö äsken kaatanut? havahtui Kettunen.

Oli aivan loistavaa, että setämies oli höpöttämässä lottokupongeista ja vakioveikkauksesta tai mistä nyt sitten puhuikaan. Piti edes hetken Kettusen irti ajatuksistaan vaikkei sekään ollut täysin onnistunut.
– Saihan sitä kahvia sentään lisää. Tjaa. Niin, sitä vaan sanoin, että kai se Marjatta on laskenut, että sen kannattaa siihen putkeen jäädä? Ja onko isäs laskenu omaansa? Meinaan kyllähän minullakin rahaa oli kun eläkkeelle jäin. Nyt saa pölyjä puhallella tililtä joka kuukausi. Lottovoitto pitäisi sattua, hivenen useammin, pohti setämies.
– Joo, niin saisi osua, huokaisi Kettunen. – Siinäpä se, kun ei osu! Suomessa ei voi näköjään menestyä kuin lottoamalla, perkele!
– Jos se olisi mullekin osunut, vaikka se eurojakin jättipotti niin kyllä minä olisin velkasi kuitanut.
– Kiitosta vaan, mutta ei ole kovin todennäköistä. Enköhän minä yritä kuitenkin töihin päästä. Vaikka, yhtä todennäköistä taitaa sekin olla tällä hetkellä. Sitä en tiedä pääsenkö minä eläkkeelle koskaan, jos tämä nykyinen meno Suomessa jatkuu. Eläkeikää nostetaan, kun on kuulemma työvoimapula. Näkis vaan. Ehkä jollain alalla, muttei millään, mitä miä osaan, tai mihin mun kannattais kouluttautua.
– Ootko hakennu?
– Oon mä, mutta ei niistä viel oo mitään. Kerkeehän tässä, se eläkeikä kun nousee kuitenkin mun ikäsillä. Mut ei kai porukoilla mitään hätää pitäis olla. Äiskä nyt ehkä eläkkeellä tippuu normipalkansaajan tuloille tai siis sellasille, mitä sinä töistäsi tänä päivänä saisit. Iskästä en tiedä. Eiköhän sekin ole laskelmansa tehnyt. Totesi vaan että valtiovallan pelleily eläkeiän ja reunaehtojen kanssa riittää, että hän lähtee vielä kun voi, kertoi Kettunen sen minkä tiesi.
– Niin, sille osa-aikaiselleko?
– Niin, niin. Eihän se nyt viel kokonaan pois pääsiskään. Eikä äiskäkään, ellei olisi näitä suurtyönantajien putkia, joita ei kuulemma olla pitäisi. Kun iäkkäämmät pitäisi saada pysymään töissä. Ja perskeles, tämmöset keski-ikäistyvät, jolla on jo kokemustakin, eivät meinaa töihin päästä! Nuori on kokematon, ei sitä voi töihin ottaa. Vähän vanhempi on suoraan koulunpenkiltä tullut, ei osaa vielä mitään, tai ainakaan sillä ei ole käytännön kokemusta. Mikäli johonkin pääseekin, niin ilmaiseksi harjoittelemaan. Kun on niin pirun trendikästä tehdä työelämäyhteistyötä, että valtiovalta kouluttaa oppilaitosten kautta yritykset siihen, että kaikkialla on riittävästi kertakäyttöistä ilmaistyövoimaa. Jos sitten vaikka saadaankin työ, niin ollaan muuten vaan väärän ikäisiä. Vaikkapa siksi, kun perkele voidaan vaikka lapsi tähän maailmaan pyöräyttää. Jos ei pyöräytetäkään, niin riski sille on kuitenkin olemassa. Sittemmin hoidetaan niitä lapsia, ne voivat sairastua. Riskialtis työntekijä sellainenkin, ja sitten on vielä yrittäjät. Siis tässä välissä ennen niitä liian vanhoja työntekijöitä, jotka ovat liian hyviä poislaskettaviksi ainakin juhlapuheissa tässä vuoden lopussa. Mitä sitten tulee meihin… anteeksi, niihin yrittäjiin, jotka näitä palkkaavat, niin…

Kettunen jatkoi paasaustaan setämiehelleen eikä malttanut keskeyttää vaikka kävi avaamassa oven äidilleen. Tunteikas avautuminen työn tärkeydestä, työllistymisen ja työllistämisen vaikeudesta ja kohtuuttomista veroista ei tauonnut. Kettunen oli lempiaiheessaan ja setämies kuunteli. Ei siinä keskeytynyt puheet ja ajatukset suotta koiran haukuntoihin tai ovikelloon. Kettusen äiti tuli ostoskoreineen eteiseen riisumaan ulkovaatteitaan naulakkoon ja tervehtimään Wallua, jonka laski ohi kulkiessaan pois vessasta. 

Kettunen itse kiirehti takaisin keittiön pöydän ääreen jatkaen puhettaan, ikään kuin peläten että setämiehen keskittymiskyky herpaantuu pahemman kerran, ellei hän ole tuijottamassa silmiin ja elävöittämässä tarinaansa kuin Hermunen takavuosina. Nyt voisi huoletta huitoakin kun kahvinkeitintä on mahdoton tiputtaa.
– Mitä se pastori Kettunen oikein täällä julistaa? kysyi äiti lopulta keskeyttäen tunteikkaan puheen nostellessaan koristaan sämpylöitä pöydälle ja nyökäten tervehdyksen Markulle.  – Minä kun luulin, että se pastori ja poliitikko puhuvat vasta puoliltaöin tuossa keskustassa, uuden vuoden tervehdyksessä, sivalsi äiti pojalleen.
– Perkele. Jo toinen nainen, joka minua pastoriksi tituleeraa tänään. Teologian opintoja saati työpaikkoja kyseiseltä alalta en olekaan vielä harkinnut. Tunnen paremmin sen kilpailevan organisaation, henkilökohtaisen helvetin ja muutaman siihen kuuluvan pirun.
– Ai mitä? tiedusteli äiti, hieman ulapalla olevana.
– Ei mitään, huokaisi Kettunen. – Kunhan vaan totesin. Katriina mua taisi tossa aamulla pastoriksi sanoa. Kuulemma jutut riittäisivät sille tasolle.
– Huolisivatko sinnekään, kun munasiltasi pelottelet, osallistui setämies keskusteluun ja hämmensi Marjattaa entisestään.

Kettunen naurahti ajatukselle, ja mietti hetken, että olisi kommentoimatta tuota heittoa tyystin, mutta katsoi parhaimmaksi saattaa äitinsä kartalle ja vastasi sedälleen.
– No en mä nyt siihen uskontokuntaan taitaisi kelvata muutenkaan, täytyisi ensin tulla heille oikeaoppiseksi. Eivätkä monet muutkaan taida tuolla maalliselle lihalle olla niin ymmärtäväisiä. Mutta saapahan sekin täti sitten anoa armoa ja suvaitsevaisuutta tällaiselle vääräuskoiselle lampaalle. Omat ovat ongelmansa, jos ei kestä nähdä karvasta alastonta miestä oviaukossa. Niin, ja äiskälle selkokielellä: tossa äsken avasin Markulle ovea munasillani, ja siinä joku mummo sattui katselemaan sisään.
– Mitä ihmettä sinä ilman vaatteita hillut tähän aikaan päivästä? kivahti äiti.
– Luullakseni saan itse päättää pukeutumiseni ja pukeutumisajankohtani jo tämän ikäisenä. Korjaa ihmeessä, jos olen väärässä! Enkä tarvi enempää pukeutumiskonsultteja muutenkaan, riittää jo anoppi, joka on huolissaan kalsareideni punttien pituudesta, oli pakkanen tai ei. Konsulteista pääsisi muuten takaisin tuohon työllisyyteen…
– Minua ei työllisyys enää kauaa kiinnosta. Uraputki vaihtuu eläkeputkeen, jos tuo tehdas ei kaadu ennen sitä.
– No sinä se oletkin siinä onnellisessa asemassa…
– Tiedä sitten onko sitä varaa eläkkeelle jäädä. Hyvin on ne minun eläkesäästöt huvenneet.
– Se on kato, jos valitsee sijoituskohteensa väärin. Tuotto-odotus on ollut aina huono, ja sijoituksen volatiliteetti korkealla, tuumasi Kettunen äidilleen.
– Vola mikä?, kuului pöydän toiselta puolelta.
– Ei mikään. Tarkoittaa vain, että meikäläinen on aika riskialtis sijoituskohde ja äiskä tarkoitti mulle lainaamiaan rahoja. Niitä, joilla meillä on pari vuotta jo eletty. Eikä äiskän rahat suinkaan ainoat ole. Enemmän mulla teille sukulaisille on velkaa kuin valtiolle.
– Minulle ei ole yhtään, kiirehti setämies. – Voisit kyllä olla, kyllä minulle raha kelpaisi.
– Kellepä ei, mullekin. Ainoo syy, miksi sulta ei ole lainattu, on se, että ei sulla ole, mistä lainata. Kaikki sukulaiset, joilla on, on kyllä röyhkeästi kupattu. Pitkää ikää ja hyviä hermoja toivoen tuon takaisinmaksun kanssa, tuhahti Petteri jokseenkin lakonisesti. – Rehellisesti en tiedä, tuleeko noita rahoja ikinä takaisin maksetuksi jos tässä maassa työllistymiskuviot on nykyisen kaltaiset. Ei tästä ihan äkkiä ole nousua tiedossa.
– Minä en ainakaan lisää lainaa enää! huudahti äiti.
– Perkele, äiti! Olenko pyytänytkään? Tai siis olen, silloin pari vuotta sitten, muutamankin kerran ja olen häpeissäni. Nyt olet jo lainannut sen minkä olet kyennyt. Äläkä edes aloita sitä, että ehkä sinulla on vielä joku säästö jossain. Jos onkin, en huoli.
– No, mutta niissä sun veloissa pelkkiin korkoihin…

Kettunen mulkaisi äitiänsä eikä sanonut hetkeen sanaakaan, löi nytkin nyrkkiä pöytään, veti henkeä, ja yritti ottaa rauhallisen sävyn puheeseensa. Häntä turhautti. Äiti oli lainannut rahaa kymmeniä tuhansia, varmaankin sen kaiken millä tämä perhe oli pari viime vuotta elänyt ennen Katriinan pääsyä nykyisiin töihinsä. Silti olisi halunnut lainata enemmän, auttaakseen poikansa jaloilleen uudelleen. Sanoi ponnekkaasti, ettei enää lainaisi mutta sortui kerta toisensa jälkeen murehtimaan poikansa velkoja ja miettimään pystyisikö lainaamaan vielä kerran lisää. 

Ei sitä voinut Kettunenkaan kiistää, että ne velat painoivat hänenkin mieltään rankasti mutta äidiltä lainaaminen ei ollut vaihtoehto. Äiti oli jäämässä eläkkeelle eikä tuo tuossa mikään lottovoittaja ollut. Pelkkä pitkän työuran tehnyt tehdasduunari, joka olisi kyllä omat rahansa ansainnut ihan omaan käyttöönsä. Kettunen pohdiskeli yhä, miten sanansa asettelisi, yritti jotain järkevää ja vähemmän tunteikasta sanoa.
– Äiti. Tämä on käyty jo monta kertaa läpi. Sinä olet elättänyt minua enemmän kuin tarpeeksi. En halua tästä enää keskustella.
– No, mutta, yritti äiti väliin.
– Ei nyt enää. Ei yhtään euroa! Korkeintaan toiseen suuntaan, jos jonnekin, euroja liikkuu.

Marjatan teki selvästi mieli sanoa jotain, mutta tämä tyytyi tilanteeseensa, tunsi poikansa. Setämiehen tuttu tyhjä mitään tarkoittamaton lausahdus katkaisi hetkeksi langenneen hiljaisuuden kun Markku tiedusteli itsekseen miettimiään asioita Marjatan eläkkeestä. Tämä vuoropuhelu jatkui tovin keskeytyen kysymykseen:
– Mistä ihmeestä te muuten tuota kahvia juotte, eihän täällä ole pannuakaan?
– Terävä huomio, äiti.
– Tällaista myrkkyä se on juottanut, käänteli Markku kahvimukia kädessään.
– Missä se kahvipannu on? tivasi äiti.
– Roskiksessahan tuo, virnisti Kettunen äidilleen. – Se on nyt pikakahvi vuorossa. Vesi on kuumaa, sen kuin otat.
– Vastahan minä muutama kuukausi sitten ostin teille uuden keittimen!
– Tossahan tuo keitin on, pannun minä vaan rikoin.
– Älä jätkä saivartele! Sitä pitäisi olla huolellisempi, kun kahvia keittää. Ei sitä ennen ollut varaa jatkuvasti pannuja rikkoa!
– Se viskipäissään täällä kompuroi, niin sellaistahan siitä syntyy, heitti setämies vettä myllyyn. – Kokonaisen pullon on tyhjentänyt viime yönäkin, kiusasi Markku.

Kettunen oli jokseenkin vaivautunut. Setämies vinoili tarkoituksella, tarkoittamatta pahaa, vaikka totuuksia tyhjänpäiväisellä tyylillään laukoikin. Äiti puolestaan otti asioita liiankin suoraviivaisesti ja edessä oli muutaman minuutin yksinpuhelu, jota Kettunen ei vaivautunut keskeyttämään. Siinä käytiin lävitse edesvastuuttomuus, huoli Elmerin ja Wallun turvallisuudesta, lasinsirujen siivouksen tärkeydestä ja alkoholin turhuudesta. Äidin mielestä viskin juonti oli turha tapa, eikä hän ymmärtänyt kuinka sitä pystyi edes juomaan. Ainakaan sitä ei olisi pitänyt juoda keskellä viikkoa, ja liikaa sitä on juotu jos kahvipannukin on tarvinnut mennä rikkomaan. Puheintensiteetin hieman laskettua, Kettunen tuikkasi väliin.

– Joko muuten mahdoit lopettaa? Olen aika selvillä vesillä siitä, miten lasinsirut siivotaan, ei ole ainuttakaan Wallun tassuissa, ja Eppu ei ole edes kotona. Lisäksi, kiitos kysymästä, minulla ei ole alkoholiongelmaa, ja vaikka olisikin, en sitäkään kehtaisi tunnustaa.
– No, kiinnostaisi vaan tietää, että onko kaikki hyvin, kun tavaroita rikotaan ja alasti hillutaan puolille päivin?
– Lopeta jo! Juon viinaa, kyllä. Olen vitun persaukinen ja se hävettää. Mutta kiitos kysymästä, kaikki on kunnossa. Avioelämästä sun ei tarvi tietää hevon kukkua, mutta ei sulta ole miniä lähtemässä eikä pojanpoikakaan katoamassa, kimpaantui Kettunen taas alta kahden sekunnin ja häipyi vessaan mitään sanomatta.

Marjatta ja Markku olivat molemmat hiljaa. Kettunen tunsi kuumottavan tuijotuksen niskassaan, pakeni omaa äitiään ja setäänsä suljettuun tilaan, yksinäisyyteen. Pakeni. Sitä oli tehnyt jo pari vuotta, paennut tai vähintään väistellyt todellisuutta. Entinen Petteri Kettunen kolkutteli takaraivossa, tietoisuus siitä, että tämä ei ollut aitoa, ei ainakaan sitä, mitä mies itse halusi olla. Jotain muuta halusi olla kuin tiuskiva kiukkupussi, joka puhisi itsekseen ja painui sikiöasentoon vessan nurkkaan elämää piiloon.

Koko tilanne tuntui täysin absurdilta. Pitäisihän Petterin äitinsä tuntea. Höpöttihän se paljon, puhui pehmoisia terävästi mutta tarkoitti teräviä pehmoisesti. Hyväntahtoinen oli, ja piti aikuisesta pojastaan ja tämän perheestä huolta. Asiakaan nyt muutamaa sekuntia myöhemmin ei ollut niin kovin suuri, mutta kun miehen mieltä ahdisti. Hänen piti olla se suoriutuja, selviytyjä. Tarkemmin sanottuna menestyjä, se piti olla, vaan eipä ollut enää aikoihin ollut. Toisten avun ja hyväntahtoisuuden varaan romahtaminen söi miestä sisältä päin yhä edelleen vaikka asian pitäisi mukamas olla jo helpottamassa. Tunteet ryöpsähtivät kerta toisensa jälkeen, asia jos toinenkin vitutti Kettusta. Punainen oli sinistä ja sininen punaista mutta väärän väristä kuitenkin. Huomenta ei voinut toivottaa, jos pitäisi sanoa päivää, ja päivääkään ei kannattanut sanoa väärään aikaan. 

Konkurssi, köyhtyminen ja krapula, kolme kovaa koota kiristivät kummasti kupolissa. Silti, yksikään niistä ei tainnut olla Kettusen ongelman ydin. Todennäköisesti se löytyisi helpollakin kun nousisi ylös ja vilkaisisi toiselle seinälle kohti peiliä mutta vitutukseensa oli helpompi tuijottaa valkoista ovea ja pohtia, miten tästäkin kunniakkaasti palaisi keittiön pöydän ääreen. Siitä ei pystynyt sanomaan, johtuiko kokovartalotärinä voimistuvasta krapulasta, suunnattomasta ahdistuksesta vai kenties vain oman käyttäytymisensä aiheuttamasta häpeästä. Kettunen päätti enempää ajattelematta nousta ylös lattialta, vetää pöntön vaikkei sitä käyttänytkään ja pesaista kätensä. Ainakaan pidempään täällä ei voisi uskottavasti aikaa viettää tekemättä itsestään täyttä pelleä. Kettunen käyttäytyi äitiään kohtaan, kuten olisi vieläkin teinipoika.

Hän käveli takaisin keittiöön ja oli jo valmistautunut pyytämään anteeksi ärähtämistään ja varsinkin paikalta poistumistaan, jota häpesi, vaikka juuri oli yrittänyt sitä verhoilla vessakäynniksi.
– Sinullehan se kiire vessaan tuli, totesi Markku. – Meinaako viski pyrkiä ylöspäin?

Joko setämies oli varsinainen pelimies, ja pelasti Petterin nolostumasta tai sitten oli vilpitön puusilmä. Niin tai näin, Petteri päätti tarttua tarjottuun täkyyn.
– Joo, ei tuo kahvi tainnut oikein vieläkään sisässä pysyä. Tuli vähän otettua viime yönä liikaa, Petteri totesi eräänlaisena myönnytyksenä äidilleen, ja katseli hieman hämmentyneenä, että tämä oli keittämässä kahvia.
– Mistä hemmetistä sie tuon taioit tällä välin? Tai siis, meidän keitinhän tuo on, se Katriinan vanha. Mutta enhän minäkään muistanut, että meillä edes tuo oli, saati että missä se sijaitsisi.
– No, äidit tietää asioita! totesi Marjatta. – Ainakin jos osaavat käyttää puhelinta.
– Älä nyt jumalauta pelottele, tuo lausahdushan on kuin Kirstin suusta. Äidit tietävät kaiken, miehet eivät mitään, kunnes kertovat kuinka asiat oikeasti ovat! Enkä jaksa nyt arvoituksia muutenkaan.
– Katriinalle vaan soitin. Sanoi, että tuoltahan se jääkaapin päällä olevasta kaapista löytyy tämä pikkukeitin. Valtuutti samalla minut pitämään huolen, että sinä siivoat ja syöt etkä juo. Eppua ei kuulemma tarvitse sinun hakea.
– Jaa. Ei se sit kertonut milloin on tulossa? Eikä määritellyt mitä en juo? Kahvia näemmä saan juoda. Mitäs se mahtoi muuta sanoa?

Marjatta virnisti pojalleen, ja antoi ymmärtää, että liika uteliaisuus olisi turhasta ja nyt olisi vain syytä istua alas ja nauttia pöydän antimista kunhan kahvi valmistuu. Kettusella olisi ollut paljonkin kyseltävää, hän ei liiemmin välittänyt kenenkään puuttuvan Katriinan ja hänen asioihinsa, ei sellaistenkaan, joiden kanssa oli erittäin läheisissä väleissä. Vaan, ellei äiti puhunut, silloin ei puhunut. Turha oli udella. Sen sijaan voi taas painautua kuunteluoppilaaksi ja olla tekevinään jotain näennäistä. Siinä ne keskenään jutustelivat vuorotyön rankasta luonteesta, eläkkeelle siirtymisestä ja eläkeläisten köyhtymisestä. 

Kauppojen peliautomaatit ja ruisleivän hinta vilahtelivat myös keskusteluissa. Kettusen mielestä toinen keskustelijoista ei ruisleivästä liiemmin perustanut ja toiselle sen hinnalla ei ainakaan nykyisellään ollut merkitystä. Mistä muusta keskustelivat, se ei painunut Kettusen mieleen. Se oli hetkellisesti tyhjä, ollakseen taas pian täynnä jäsentelemättömiä ajatusten irvikuvia.
– Tjaa, no minä taidan tästä lähteä, totesi Markku Kettunen
– On toi äiskä näköjään ostanu noita sämpylöitä sulle asti, ja tuleehan tuota kahvia sinullekin tuosta.
– En minä nyt enää, kyllä tuo purkkimyrkky jo riittää. Juokaa tyä Marjatan kanssa kahvit, minulla on mahakin niin täysi kun makkarakeittoa söin. Apteekissakin pitää vielä käydä.
– No, nythän siellä on kaikki ruokatuntilaiset. Ethän siä niitten kanssa ole ennenkään yhtä aikaa mennyt.
– Eikä ole, nyt kun heti menen niin vielä kerkeän ennen niitä. Käyn vielä kusella, ennenkuin lähden.
– Laske se Wallu vaan pois sieltä kun meet, huuteli Kettunen, setämies ei vastannut.

Äiti sen sijaan katsoi kummeksuen poikaansa, kaatoi kahvia molempien kuppiin ja voiteli itselleen sämpylää.
– Mitähän se sinäkin horiset? tiedusteli Kettuselta.
– Jaa, kuinka niin?
– No Walluhan on täällä, kerjäämässä minulta makkaraa. Laskin sen jo silloin vessasta kun tulin, jos et huomannut. Eikä tuo muistisikaan kummoinen ole, itsehän siellä äsken kävit eikä koira sinun kanssasi siellä ollut. Koitahan nyt poika vähän skarpata. Ei ihme, että se Katriina pyysi minua hakemaan Epun tänään. Paljonkos mahdoit oikein juoda?

Kettunen ei voinut peittää närkästykseen taipuvaista häpeäänsä.
– Älä ny viitti. Nääthän tuota itsekin, että paljon join. Mut äiti, ei tää oo jokapäiväistä.
– No pitää sitä nyt vähän olla huolissaan kun kuulemma uskovaisille huutelet ja ilman rihman kiertämää täällä hillut. Katriinakin sanoi, että jos minä voisin Elmerin hakea…
– Kyllä minä sen haen…
– Älä poika selitä, Katriinalla on autokin ja…
– Ei kun kävellen ajattelin hakea! meinasi Kettunen hermostua uudelleen mutta veti sanansa nopeasti takaisin. – Aivan sama mulle, sen kuin haet, onhan sulla se penkkikin autossa.

Keskeytyi se hermostuminen siihenkin, että setämies veti kenkiä jalkaansa ja ilmoitti aikovansa sinne apteekkiin.
– Muista nyt sitten illalla tulla, kattomaan Epun kanssa ilotulitusta. Voidaan tulla hakemaankin!
– Tjaa. No katotaan sitä nyt sitten.
– Ei kun tulet nyt vaan. Tääl on kaikki tarjottavat ostettu, ainakin ne mitä Katriinan kanssa eilen muistettiin. Tuu sie nyt ainakin syömään, muuten meillä on nakkeja ja perunasalaatteja koko tammikuuksi kun ei niistä Mäkelöistäkään tiedä ovatko ne tulossa. Yhet kaveritkin ilmoitti että ovat mahataudissa.
– No jos mie nyt siit tulen… Tjaa…. kunhan nyt ensin menen, pohdiskeli Markku.
– Tulet, tulet, tietenkin tulet. Niinku sanoin, haetaankin jos tarvis on.
– No joo, nyt meen ennenku ne muutkin on siellä apteekissa. Morjes!
– Morjes, morjes. Nähdään illalla! huuteli Kettunen setämiehensä perään ja komensi, ettei Wallu saisi karata ovesta ulos.

Ovi sulkeutui Markku Kettusen perästä ja yksi Kettunen ajatuksineen katosi keskustaan, ehkä apteekin uumeniin, jos muisti minne oli menossa. Toinen Kettunen jäi, ajatuksineen ja äiteineen. Äiti ei ollut enää vuosiin ollut Kettunen, oli porukoitten eron jälkeen nimeään vaihtanut. Tiedä sitten miksi, ei Petteri sitä ollut koskaan kysellyt. Eikä Tapani ainakaan ollut Kettusten nimeä tahrinut, liekö Marjatta itsekään. Kai se olisi sillä nimellä voinut kulkea, jos olisi halunnut. Vastahan Petteri sitä nimeä oli tahrinut päästämällä firman konkurssiin ja imemällä vanhempiensa rahoja omaan käyttöönsä ja firman epätoivoiseen pelastamiseen. Eihän se Kettunen mikään Virtanen tai Korhonen ollut mutta tuskin niin harvinainenkaan ettei niitä pienelle paikkakunnalle vieraitakin Kettusia sopinut. Niin tai näin, Routa tuo nykyisin oli. Niitä oli Suomessa julmetusti vähemmän, vaikeampaa oli kasvottomasti epäonnistua kuin Kettusena, pohti Kettunen.