Kymmenes luku, lottovoittajan kahvipaussi. Tän tiedän. Ja tästä luvusta jotain muistankin. Tässä on monta näkökulmaa. Yksi niistä on, että sitä toivoisi pikaratkaisua ongelmiinsa lottovoitoista. Noihin aikoihin vielä lottosin. Sen jälkeisinä vuosina olen vähentänyt. Ihan kokonaan en ole lopettanut. Tälle vuodelle olen laittanut 7 riviä lottoa, yhteensä… oisko ollu kolmella vai neljällä kierroksella. Vaan eipä ole konkurssivelat lyhentyneet lottokupongilla, kyllä ne on palkan ulosottopidätyksin tapahtuneet ne lyhenemiset. Toisaalta, en tiedä kaipaanko noita tosielämän keskusteluja lottokupongeista kahvihetkillä, joista innostus tähän tekstiosaan on tullut. Ehkä joo, ehkä en… kiitos, ja anteeksi esikuvalle.

Artikkelikuva: Photo by dimitris petridis from FreeImages

10 Lottovoittajan kahvipaussi

Aikaa oli taas kulunut tyhjyyteen, tyhjiin ajatuksiin, toimettomuuteen, sinisellä sohvalla löhötessä, totesi Kettunen vilkuillessaan digitaalista kelloa olohuoneen kirjahyllystä. Väsymys oli valtava ja tietoisuus puutteellinen. Katriina oli soittanut jo aikoja sitten ja tämä läävä olisi saatava ihmisasumuksen näköiseksi ennen iltaa, ja tässä hän istuu munasiltaan sohvalla, katsoen telkkaria katsomatta sitä. Pitäisi siivota, ensin nyt ne lasinsirut, sitten ehkä nuo paperit jonnekin. Koirakin tarvitsisi huomiota ja tekemistä, paukkuherkkä kun oli. Wallulla oli edessään yhtä karsea ilta kuin isännällä päivä. 

Siivouksen jälkeen olisi edessä pojan hakeminen hoidosta ja illan ruokatarjottavien valmistelu. Sinne lakitoimistoonkin piti vielä tänään soittaa, että olivatko ne välipäivinä allekirjoitetut paperit nyt oikeasti kunnossa ja homma selvä, ei noita kirjeitä ja lappuja tuosta muuten uskaltaisi hävittää. 

Mutta tee tässä nyt sitten mitään. Kun liikahdan, päätä kivistää. Ohimoita, ja takaraivoa jyskyttää. Jos nousen, oksettaa. Viski ei muuten maistu ollenkaan niin hyvälle ylös tullessaan kuin alas mennessään, mietti Kettunen opettavaisesti. Suuria viisauksia nämäkin mutta sen sentään tiedän. Sitä en tiedä, mistä tämä perhe elantonsa hankkii kun enää ei ole firmaa, josta sitä edes joskus tulisi. Katriinan palkka kun ei tule loputtomiin riittämään. 

Ajatus ahdisti Kettusta, hän oli kykenemätön elättämään perheensä. Katriina oli kehottanut asumistukia kysymään ja sossussakin käymään. Kansaneläkelaitokselta sentään kysyin mutta Katriina tienaa liikaa, vaikkei juuri mitään tienaakaan. Sosiaalitoimistossa pitäisi riisua itsensä täysin alasti, ja avata koko elämänsä ja antaa niitten tätien perehtyä kaikkeen mitä meillä ostetaan. Se olisi liian nöyryyttävää, ja tuskin sieltäkään apua saisi. Kai siinäkin on jokin siirtymäaika, karenssi. En jaksa edes ottaa selvää. Töitäkin voin hakea, mutta työtön korvausta saava työnhakija en voi olla, kun on se karenssi päällä. Tämäkin on varmaan sitä hallituksen yrittäjyyttä tukevaa politiikkaa. Kun et jumalauta ole kahdeksaa tuntia päivässä tekevä tehdastyöläinen, et ole mitään. Olet kaiken tukiverkon ulkopuolella. Puhuvat silpputyöstä, pätkätyöstä ja niin edelleen, mutteivät taida työstä mitään tietää. Ei ainakaan työtä tehneen yrittäjän ahdingosta. Kyllähän mietteliäs mies oli vähällä tottunut toimeen tulemaan mutta täysi rahattomuus ja vaimon elättinä oleminen oli yksi vaikeimmista asioista kokonaisuudessa sietää. 

Konkurssi ja yrityksen epäonnistuminen olivat vieneet mieheltä itsenäisyyden, luotto, ja täydellinen yhteiskuntakelpoisuus meni muuten vaan. Ja sitten on se yksi pelle, se joka toitottaa vastuunkantoa ja positiivisuutta illasta toiseen telkkarissa. Ole tässä ahdingossa nyt sitten positiivinen, ja pidä huolta hyvinvointivaltion selkärangasta. Sitten se positiivisuusheppu katoaa tv-ruuduista kun on jotain vaikeaa selitettävää. Ruutuun asetetaan se väsyneen näköinen kansakoulunopettaja kertomaan, että täytyy verottaa lisää. Jos sekään ei kiireiltään kerkeä, laitetaan se edeltäneen puoluetoveri kertomaan kuinka valtio ei voi puuttua yksityisten yritysten asioihin. Positiivisuus ei kuitenkaan siitäkään läpi paista, yhtä kärsineen näköinen mies on kuin Kettunenkin murheidensa kanssa.

Hallitus on seilannut eripuraisena ja päätöksentekokyvyttömänä niin kauan, että Suomi alkaa olla pahoinvointivaltio. Kettusella ainakin oli ikävä jo jopa Vanhasen Masan ykköstä. Sääti ja sähläsihän nekin, mutta silloin hallitus vielä jotain teki sen lisäksi. Tämä nykyinen ei osaa muuta kun palavereissa istua ja kokoustaa, pitää seminaareja ja visioida mutta päätöksiä ne eivät osaa tehdä. Ovat ihan yhtä onnettomia kuin Kettunen krapulapäissään eikä Kettusella edes ole konsulttia keneltä kysyisi tulevaisuuden näkymiä veronmaksajien varoilla. Jos osaisivat, niin eivät sittenkään tee. tai vähintäänkin kiistävät tekemisensä. Kettunen ei voi kiistää mitään, firma ja maksamattomat laskut kusivat kintuille, ainoa minkä Kettunen yrittää toistuvasti kiistää, on maksukyky, silloin kun käräjäoikeus sitä kyselee, miten Kettunen vastaa haasteeseen. 

Haaste, sitä riittää, Kettusella, mutta kyllä sitä olisi hallituksellakin. Duunareita potkitaan pellolle vailla minkäänlaista vastuuta, ruuvia kiristetään toisestakin päästä ja yrityksiä kaatuu enemmän kuin sateisena syksynä viljaa. Ei ole Suomikaan enää omavarainen, jos ei ole Kettunenkaan. Vaimon olemattomilla varoilla elelee. Kettusen vika, yhteiskunnan vika, jonkun vika kuitenkin on. Olkoon sitten vaikka sen yltiöpositiivisen ministerin kun ei osaa hallitustaan kurissa pitää. Sille huivikaulalle syydetään kyllä rahaa esseestä, jonka Kettunen kirjoittaisi muutaman viskipullon voimin ilmaiseksikin. Vastuu ja poliittinen vastuu on hieman eri asia, pohti Kettunen. Antoivat ne telakatkin mennä. Huutelevat sitten perästä, että kyllä tuetaan. Tehtaiden piiput lakkaavat tupruttamasta, kohta varmaan tälläkin kylällä.

Eihän sitä tässä maassa jumalauta mitään suorittavaa työtä tarvitakaan, johtajia ja konsultteja vaan, kaupungista toiseen ja maakuntaliitosta hallitukseen asti. Toisaalta, mitä konkreettista se Kettunenkaan oli tänään aikaiseksi saanut, ei mitään. Tässä se moitti hallitusta, ihan niin kuin hallitus olisi Kettusen pulaan jättänyt. Oli se kyllä, totesi heti perään, mutta tiedosti, ettei ole ainoa kansalainen, joka oli pulassa hallituksen vuoksi. Nahkurin orsia kai kaivattaisiin, mutta siitäkään miehestä ei Kettusen mielestä enää ole minkään ratkaisijaksi.

Kettusen päänsisäisen poliittisen epäjärjestyksen paatoksen keskeytti ovikello. Terävä sointi, täysin yllättäen suorastaan vinkui korvissa ja vihloi päässä. Jumalaton kuumotus iski läpi vartalon, eihän ketään pitänyt tähän aikaan olla tulossa, mitä se kello edes mahtoi olla. Kettunen ryntäsi kuitenkin pystyyn, ja koitti kiiruhtaa ovelle Wallun haukun saattelemana.
– Älä Wallu hauku siellä. Tunnethan sinä nyt minut! kuuli Kettunen oven läpi, ja totesi ovikellon soittajan olevan vain setämies, Markku. Joutilas eläkeläinen, joka tiesi myös veljenpoikansa olevan joutilas, tuli käymään päiväkahvilla.
– Ai se oot vaan sinä, totesi Kettunen, ja avasi oven.
– Hyvä helvetti sentään, murahti Markku Kettunen. – Mene nyt sisälle siitä, perkele.
– No menen, menen. En mä, muille sit olisi avannutkaan, jos se joku muu olisi ollut, vakuutteli Kettunen ja havaitsi Markun takana myös muita liikkujia taloyhtiön pihalla. – Hyvää vuodenvaihdetta teillekin, rouva! huuteli Kettunen, naapurioven luota tuijottavalle vanhalle rouvalle, jonka arveli olevan taloyhtiössä säännöllisesti käyvä Jehovan todistaja.
– No, älä nyt, murisi Markku Kettunen närkästyneenä. – Sisälle siitä, palellut vielä munasillas. Eikä ihmisille tuolla lailla…
– Älä viitti moralisoida. Parempihan noidenkin on nähdä lihallista elämää eikä kuvitteellisen Jumalan armoa! Ainakin tää on jotain todellisempaa, kun toi niitten jakama disinformaatio!
– Dis mikä? Mene nyt siitä jo, ei oviaukossa hilluta.
– Disinformaa… Äh, annetaan olla! mietti Kettunen itsekseen, ettei Markulle sivistyssanoja kannattanut rautalangasta vääntää. Markku-setä ei ollut sivistyssanojen mies, hyvä kun nyt edes urheiluseurojen lyhenteiden kirjaimet menivät oikein päin. Eikä aina haitannut vaikkei mennytkään. 

– Mut eivätpähän tuu heti tänne uskoaan jakamaan, Kettunen selosti peruuttaessaan oviaukosta, Markun seuratessa perässä ja sulkiessa oven.
– Tjaa, aloitti Markku, pitäen sitten pitkän tauon, kuten yleensä piti, ja jatkoi: – Vai niin, vai niin, puhui itsekseen, ikään kuin aloittaisi jotakin, kuitenkaan aloittamatta, riisui vain kenkiään ulkoeteiseen ja havahtui sitten.
– Vastako olet ylös noussut? Mitäs se nyt semmoinen elämä on? Eikö sinulla ole mitään tekemistä? Vieläkö sinä sinne viestintätoimistoon töitä teet? Olikos Elmeri eilen väsynyt kun kotiin tulitte?
– Ei täs nyt mitään ihmeempää, huuteli Kettunen jotain väliin katkaistakseen merkityksettömän oloisen kysymystulvan, ja yrittääkseen saada jonkunlaista taukoa aikaiseksi. – Joo, nousin vasta ylös, suihkusta tulin, valehteli Kettunen kaivaessaan vaatetta kaapeistaan.
– Mitäs se semmonen peli on, että tähän aikaan noustaan? Tjaa…

Kettunen oli jo vastaamassa sen kuuluisan tauon aikana, mutta kysymykset sen kuin jatkuivat Markun ehdittyä eteiskäytävän puolelle.
– Onkos se Wallu kotona, eikös se äsken haukkunut?
– On se, on se, kiirehti Kettunen väliin ja kurkkasi eteisen puolelle. – Tuolla se Epun huoneessa on suljettuna. Mut älä…
– Mitä se siellä? keskeytti Markku veljenpoikansa, ja oli avaamassa Elmerin huoneen ovea.
– Älä avaa sitä ovea! huusi Kettunen ja sai setänsä uskomaan. Miten kummassa sai, siitä ei ollut aavistustakaan. Yleensä setä teki, niin kuin setää huvitti, aivan kuten Kettunen itsekin.
– Tjaa. Miksi? Täytyyhän Wallun tervehtiä, tokaisi Markku. – Se on niin innoissaankin tuolla varmaan, hyppii ovea vastenkin. Avaan oven.
– No avaa, avaa. Mutta meet sit itte sinne sisäpuolelle! Wallua et tänne laske, ettei se häslää noissa lasin siruissa. 

Petteri Kettunen oli ravisteltu hereille ja tälle aamulle oli saatu jo kalsarit ja sukat jalkaan, farkut ja t-paitakin oli löydetty. Poliittinen analysointi ja aikaansaamattomuus olivat hukkuneet toimintapakkoon. Markku-sedän kahvihammasta kolotti, ja sinne se oli tupsahtanut Epun huoneeseen puhumaan pehmoisia koiralle, kun ei parempaakaan tekemistä keksinyt tässä vaiheessa päivää. Aamukahvit oli käynyt jo paikallisen ukkoköörin aamuparlamentissa juomassa, ja lounaansa oli epäilemättä ehtinyt syödä. Nyt oli rupatteluseuran ja jälkiruokakahvin tarpeessa, toisin kuin Kettunen, joka ei ollut vielä saanut pysymään mitään sisällään.
– Tules Wallu tänne, niin, tules tänne! Mennään kattomaan onko se isäntä jo saanut vaatteet päälleen ja kahvin kiehumaan. Nii. Siä se sitten olet hölmö koira, älä hypi, no mennääs nyt, tule vaan! höpötteli Markku seinän takana.
– No ette helvetissä tule! karjui Kettunen, ja otti nopeasti volyymitasoa alaspäin. – Tai siis saat sinä tulla mutta edelleenkään Wallu ei tule! painotti Kettunen.
– Ai mitä? Miksei tule, täytyyhän sen nyt makkaralle päästä.
– Voi perseen suti, mutisi Kettunen itsekseen ja juoksi Wallun ja keittiön väliin, nappasi koiraa niskasta ja retuutti kylpyhuoneen ovelle. – Mene sinä tonne, mitään väärää et ole tehnyt mutta saat nyt olla siellä. Isäntä menee nyt laittaa loput vaatteet päälle. Kettunen sulki oven ja palasi makuuhuoneeseen.
– Mitä sie sitä koiraa nyt tolviisiin, eihän se mitään? Eihän sitä nyt tonne tarvi, jos se vasten hyppii.

Kettunen puri voimakkaasti huultaan kuunnellessaan setänsä mietintöjä etsiessään villapaidastaan pään mentävää aukkoa.  Tällä välin Markku Kettunen oli ennättänyt mietintöineen eteisestä olohuoneen kautta avoimeen keittiöön, ja katselemaan muun muassa lintuja naapurin mummon lintulaudalla ja pyörähtämään ruokapöydän ääreen istumaan.
– Voi hyvä helvetti! huudahti setä.
– Tiedä sitä onko sellaista olemassa, aloitti Kettunen kyynisesti ja sivalsi takaisin äskeisestä viuhahdusepisodista. – Sitä pitäisi kysymän tuolta jehovalta, joka äsken lähti.
– Eikä kun tämä sotku täällä, hyvä helvetti sentään, Petteri!
– No sanoinhan minä! huuteli Kettunen ja virnisteli itsekseen sedän näkymättömissä.
– Tjaa mistä sanoit? tiedusteli setä.
– Siitä, että sitä koiraa ei saa laskea pois sieltä. Siihen yleensä on syynsä, jos se hurtta on jossain suljettuna. Niin kuin nyt näet, ei sitä sinne olis voinnu laskee, huuteli Kettunen paitansa sisältä, ja ajatteli mielessään, että tietenkin se piti taas tehdä näin, muttei sanonut mitään vaan käveli keittiöön ja avasi siivouskomeron etsiäkseen rikkalapiota.
– Minkäs helvetin takia täällä on rikkonainen kahvipannu, ja keittiö on kun täällä olisi pommi käynyt?
– Jos vaikka kävikin, yritti Kettunen väistellä.
– Etkös juuri sanonut, että olet vasta noussut?
– Sanoin, sanoin. Mitäs tekemistä sillä sen kanssa on, että mulla on kahvipannu lattialla? esitti Kettunen ivallisen vastakysymyksen hämätäkseen.
– Mistäs me nyt kahvia juodaan?
– No, kupista kenties? Vai onko muita ideoita?
– Tjaa. No, ei kun. Saatanan näsäviisas kolli! Milläs sä sitä kahvia keität? pääsi setä tilanteen tasalle.
– En keitäkään, on tossa murukahvia, sellaista pikakahvia. Keittää vaan vettä ensin.

Kettunen ei saanut Markulta vastausta, lähinnä vaan maailmanmenon ihmettelyä, ja huutia siitä kuinka huolimaton Petteri Kettunen olikaan kun tuolla tavoin kahvipannun särki. Setäkin muisti – ja muistutti, että taisi olla jo toinen pannu aika lyhyen ajan sisällä eikä niitä kannata noin vain rikkoa. Kahvipannuja on kuulemma vaikeaa löytää eikä niitä ilman keitintä saa kun kirpputoreilta. Niistäkään ei löydä oikeanlaista, kun ovat valmistajat olleet niin pahuksen ovelia, että vaikka olisi oikean merkkinen pannu, niin väärän muotoinen tai kokoinen se ainakin on. Eikä niitä siksikään kannata heitellä menemään, kun pari kymppiä maksaa ainakin, paitsi silloin kun setä itse oli ostanut seitsemällä eurolla ja kuulemma toimii vieläkin. Muttei sekään keitin niin hyvä ole, kuin se joka on ostettu yli 30 vuotta sitten tai sekään, mikä siinä välissä joskus mummon elinaikana ostettiin. Siltikään, ei niitä saisi niin huolimattomasti menemään heitellä, kalliita kun olivat. Maksavat enemmän kuin viikoittainen lottolappu.
– Oliko teidän porukkalapussa muuten mitään? kysäisi setämies.
– Tyhjää täynnä, poimi Kettunen oleellisen, ja vastasi kysymykseen, jatkaen ettei viime viikkoina lappuun ollut muutenkaan osunut mitään. – Turhaa rahan hukkaa se on ollut ainakin kuusi viikkoa, silloin siellä taisi olla viisi oikein lisänumeron kera.
– Sillähän sai jo paljon rahaa, pelaa monta kierrosta. Vielä enemmän olisi saanut, jos pelaisi järjestelmänä.

Kettunen nyökytteli ja toisteli ettei heillä serkkupojan kanssa ollut tapana pelata järjestelmäpeliä kun se oli viimeisimpien hinnan muutosten myötä pompannut niin kalliiksi. Ei ollut varaa Kettusella harrastaa vakioveikkaustakaan entiseen malliin ja muukin pelaaminen oli jäänyt takavuosista vähäisemmäksi. Siinä sivussa oli hieman kärsinyt urheilun seuraaminenkin, toisin kuin setämiehellä, joka kyllä tiesi, mikä oli jääkiekkoliigan sarjataulukon järjestys ja miltä sivulta se teksti-tv:stä löytyi. Se, että oliko HPK vai HKP, sillä ei ollut niin väliä. Mutta loton järjestelmillä oli.
– Kyllä se järjestelmänä kannattaa pelata. Se kahdeksan ristiä maksaa jokerin kanssa kympin. Nytkin kun osui kolme ja yksi lisänumero niin sillä tuli euron sijasta neljä. Ja kun se 32 olisi ollut 33, niin olisi ollut jo neljä plus yksi oikein. Sillä olisi ollut jo…
– Olisi ja olisi, keskeytti Kettunen. – Ainahan se likeltä liippaa, jos pelaajalta kysytään. Nytkään et sitten jääny kuin kuus euroa tappiolle, vai kuinka?
– No, eihän sitä niin lasketa! Keitäs jo sitä kahvia!
– En taida vieläkään keittää, tokaisi Kettunen ja vilkaisi vihjailevasti rikkalapioon, jota tyhjensi juuri roskikseen. – Otan tolla rikkaimurilla tosta vielä, ja laitan sitten sitä pikakahvia, jos kelpaa.
– Tjaa. Niin.

Kettunen käynnisti rikkaimurin ja siisti parhaansa mukaan keittiön lattiaa, ja huuteli metelin yli kysymyksen setämiehelleen, joka oli kahvin suhteen varsin periaatteellinen.
– Niin, että kelpaako?
– No, laita ny siit, sama se kai mitä sitä juo, kunhan on kahvia! huuteli Markku vastaukseksi ja hävisi pöydältä löytämänsä sanomalehden taa.

Kettunen sai imuroitua ja siivottua hieman pöytääkin. Hän kaivoi kaapista pikakahvipurkin ja kiehautti vettä.
– Markku, otas tosta kuppi! yritti saada setänsä huomion.
– Tjaa, onhan tässä jo.
– No mutta se on Katriinan aamuinen kuppi. Ota tuosta toi puhdas, ja mie laitan ton tiskiin. Itelleni kelpaa tuo aamuinenkin.
– Tjaa, sitä on kahvit jo juotu, tokaisi setä ja laittoi lehden syrjään.
– Itse asiassa, ei ole, on vain yritetty, hieman huonolla menestyksellä, sanoi Kettunen siivotessaan pöytää tarkemmin ja siirtäessään öisen kaverinsa samalla syrjään.
– Tjaa, sitä on oikein juopoteltu, keskellä viikkoa. Ilmankos sitä on vasta noustukin. Eihän se tuollanen ole mistään kotoisin.
– On tai ei mutta näinkin tuli tehtyä. Tekee joskus ihan hyvää, välillä huonoa, valaisi Kettunen olotilaansa.
– Se on kun noita tollasia viskejä juot, ihan olet kuin isäs. Hyvän päälle et mitään ymmärrä. Konjakkia se juoda pitää. Niin kuin myö Tapsan kanssa silloin bussissa. Isäs pudotti korkin ja siinä me sitä…
– Ite et ymmärrä viskeistä mitään. Se olis tuo vesi kuumaa jo, ootas kun kaadan, väisteli Kettunen viinanjuontikeskustelua.

Markku Kettunen katseli veljenpoikansa kätten vapinaa ja piteli kuppiaan kaukana itsestään, ikään kuin peläten kuuman veden kaatumista syliinsä ja oli tyytyväinen kun näin ei käynyt. Tarrasi Kettusen ojentamaan kahvipurkkiin ja tutkaili sitä tarkasti käsissään pyöritellen.
– Se taitaa kollilla olla krapula. Ei pitäisi leikkiä noitten viinojen kanssa keskellä viikkoa! Miten siä nyt silläviisiin, eikös se Katriina pidä sulla kuria? Tai Kirsti ainakin kun illalla tulevat. Vai onkos ne tulossa?
– Älä viitti. Kai se anoppi kurinpalautuksen antaa vävyn retaleelle, jos tietäisi. Katriina omansa piti jo. Viinaahan pitää juoda vain sivistyneesti, ja sittenkin vain valvonnan alla. 

Anopin valvonnan jätti Kettunen lauseestaan mainitsematta ja vastaamatta osaan setänsä uteluista, kun ei tiennyt mahtaisivatko Mäkelät olla tulossa uudenvuoden viettoon vai eivät.
– Se sitten Liverpoolkin hävisi. Ei se yks hyökkääjä niin kova ollutkaan kun on joukkue vastassa. Vaikka, hyvin se on kyllä pelannut. Mitens sitä tällästä käytetään?
– Siis mitä? hämmästeli Kettunen nopeita käänteitä. Miten anoppi, Liverpool ja minkään käyttö toisiinsa liittyi.
– No tätä kahvia, pahaa on kuitenkin, mutta…
– Siis laitat vaan sitä tonne kuuman veden sekaan ja sekoitat, ihan oman mieles mukaan. Kuumaa se on ja mustaa, vahvaakin siitä saa. Se täyttää kahvin kriteerit sulle ihan mainiosti!
– Niin, olikos se Elmeri väsyksissä eilen? Milläs Katriina on mennyt töihin, autoa ei ainakaan ollut pihassa? Ovatkos ne Mäkelät tulossa illalla? Onkos Tapsaa, isääs, näkynny, kun ei ole käynyt pariin päivään?

Kettunen hörppäsi kahvia, ei välittänyt vastata. Mietti johtuiko tuo nyt sitten kilpirauhasen liikatoiminnasta vai vajaatoiminnasta, kahvin puutteesta vai yliannostuksesta vai omasta krapulasta mutta ei hän pysynyt millään kysymyspatteristossa mukana. Siinä mielessä setämies poikkesi anopista, että kysymyksiin voi olla vastaamatta, se ei häirinnyt ketään. 

Hyvä niin, sillä siirtymä lottokupongin hinnasta Liverpooliin ja takaisin, käynti Saksassa ja Sami Hyypiässä, Litmasen pelaamattomuudessa ja paluu Luis Suárezin otteisiin muutaman päivän takaisessa tv-pelissä ja piipahtaminen näkymättömissä sukulaisissa oli niin nopea, ettei Kettunen kestänyt kyydissä. Se, miten Elmeri, anoppi tai koira tähän ajatuksenkulkuun liittyi, jäi Kettuselle hämäränpeittoon. Ei liittynyt kotimainen jääkiekkoliigakaan, vaikka siitäkin Markun puheissa jotain sanottiin, samoin tämän iltaisesta ilotulituksesta ja turhanpäiväisistä poliittisista puhujista. 

Kettunen ei jaksanut nyt innostua politiikasta, kuten yleensä, jääkiekkotapahtumista oli tällä hetkellä enemmän pihalla kuin lumiukko juhannusjuhlista ja jalkapallosta oli sedän kanssa puhuttu viikoittain. Päätti napata kiinni Elmeristä.
– Joo, siis oli se jätkä väsyksissä kun teiltä viikonloppuna lähettiin. Sehän oli eilen mun kanssa kotosalla, kun kipeä oli.
– Tjaa, aijaa. Vai niin, vai niin. No, mikäs Elmerillä?
– Se vähän kuumeili. Katottiin, että parempi pitää kotona. Kun eihän kipeetä lasta sais hoitoon viiäkkään.
– Onhan se niinkin juu, onhan se niinkin. Olikos siinä teidän lottolapussa mitään? Tjaa, miähän taisin kysyäkin jo. Meniks se Elmeri sitten hoitoon tänään? Ja Katriina töihin? lateli Markku Kettunen.
– Meni ne molemmat, ja juu, kysyit jo. Ei ollu mitään ei, ei edes sitä euron voittoa mikä sulla taisi lapussasi olla.
– Neljä euroa, Petteri, neljä euroa, systeemillä kato. Kun laittaa systeemin, niin kympillä…

Kettusen puhelimen sointi keskeytti lottosysteemeihin paluun. Nykyään puhelimeen voisi vastatakin.
– Haloo!
– Haloo, on sullakin tapa vastata puhelimeen.
– No, morjes vaan sullekin, näänhän minä luurista, kuka soittaa! Oli varmaan jotain asiaakin?
– Ollaanpas sitä äkäisiä, sanoi väsynyt ääni puhelimesta. Aattelin vaan, että oisit äiteelles keittäny aamukahvit näin kun yölöysistä heräsin. Mut ei sitten, jos kerran noin kiukkusia ollaan.
– Äh, ei mitään, senkun tuut, tuossa se sumpilla Markkukin istuu. Ei tässä joutomiehellä muutakaan, aamukahvilla minäkin.
– Mitään kahvia ole, jotain purkkimyrkkyä tämä on! huuteli Markku väliin.
– Jaa siel taitaa olla muitakin, kun taustalta jotain kuuluu? tiedusteli Kettusen äiti puhelimessa.
– No, helvetti, työ sitten kuuntelette kaikki minua yhtä paljon, ja siekään et vissii hereillä ole. Just sanoin että Markku tossa istuu kahvilla!
– Mä olen jo tässä kaupalla, peliautomaatilla itse asiassa kun ei nukkua osannu.
– Sukuvika kun suksi ei luista, tuhahti Kettunen.
– Tuonko tosta paistopisteeltä jotain, sämpylää tai jotain leivonnaista?
– Tuo ny mitä tuot, en miä Markullekaan ole mitään muistanu tarjota, totesi Kettunen äidilleen kävellessään luuri korvallaan jääkaapille. – On tääl näköjää Katriinan tekemää pannukakkua eiliseltä mut pelkkää paljasta kahvia mie olen sillekin juottanu.
– Purkkimyrkkyä! tähdennettiin taustalta voimakkaasti.
– Mä tuon jotain, kun tulen kohta, huikkasi äiti, ja lopetti puhelun.

Kettunen istahti takaisin pöydän ääreen ja ojensi lautasta Markulle.
– Ota siitä pannukakkua, tuos on hilloakin päälle, opasti Kettunen avatessaan purkkia.
– Ne on ne saksalaiset hillot niin kamalia, että niitä voi syödä, tiesi Markku-setä.
– Ei taida tossa olla mitään saksalaista, taitaa olla äiskän tekemää.
– Tjaa, Marjattako sieltä soitti?
– No joo, nyt sitten kysyt. Huutelet tonne väliin jotain purkkimyrkyistä etkä tiedä kelle huutelet!
– No jos se yölöysistä ja heräämisestä puhuu, niin Marjattahan sen täytyy olla!
– Ihailtavaa tuo sun logiikkas. Täl paikkakunnallahan kukaan muu ei käy vuorotöissä, saati, että mä en tunne ketään, joka voisi olla nyt heräämäisillään yövuoron jälkeen. Äkkiseltään tulee mieleen kymmenkunta vuorotyötä tekevää tuttua, jotka saattaisivat soittaa. Mut joo, äiskä se oli. Otatko muuten lisää kahvia? kyseli Kettunen havaittuaan omansa jäähtyneen tyystin.
– Tjaa, no, kaada vaan. Eihän tämä hyvää ole mutta juohan tätä ennemmin kuin selkäänsä ottaa, totesi Markku ja ojensi kuppiaan. – Miten se Marjatta muuten, joko se sinne eläkkeelle pääsee milloin? Kaupassa sen näin yks päivä, mutten muista mitä se sanoi.

Kettunen kertoi setämiehelleen minkä tiesi ja muisti, välittämättä vaivata sen enempää muistiaan kuin Markkua suuremmilla yksityiskohdilla. Totesi vain, että sieltä se äiti oli kohta tulossa, että voisi Markku siltäkin tiedustella.