Yhdeksänteen lukuun olin otsikoinut jotain sirpaleista… niin, se oli fiilis konkurssista, omien tavoitteiden kariutumisesta ja tulevaisuudesta, jossa sillä hetkellä kun konkurssi tuli eteen ja pitkään sen jälkeenkin, varmaa oli vain epävarmuus. Todellisuudessa, olin päättänyt, että jotain tarvitsee tehdä, mitä ikinä se onkaan, vaikka tulevaisuudesta en voi tietää. Veikkaan, että tässä luvussa olisi jo jotain menneisyyden siivoamista, uuden alun kokoamista. Mene ja tiedä, kun en todellakaan muista.

Artikkelikuva: Photo by Stefan Wagner from FreeImages

9. Sirpaleita löytämässä

Mies löysi itsensä lattialta, sohvansa edestä. Tippunut oli, riuhtoessaan ja huitoessaan kättään ja olematonta tippaletkua. Varmuuden vuoksi oli kuitenkin tarkistettava, ettei ole sairaalassa ollut eikä löydy neulanpistoja mistään. Todettuaan, ettei löydy, ja että on hereillä, Kettunen ryhtyi kokoamaan itseään. Sekaisin ja palasina tuntui olevan koko ukko.

Ihmiset vainoavat, unet vainoavat, sairaalassakin tietävät että köyhä on, kunniaton veroja maksamaton. Nukkuminen nyt saa riittää, onhan päiväkin saatava käyntiin. Televisiossa taisi mennä jo seuraavat uutiset. Joka tapauksessa, kertaalleen nähdyiltä ne vaikuttivat. Se tuntui lohdulliselta. Tuttua ja turvallista, todellisuutta. Kettunen pelkäsi, että unet muuttuvat todeksi. Hän tunsi itsensä yhteiskunnan petturiksi kun ei ollut rahaa kyennyt sille maksamaan. Petti myös Tuomaksen kun ei saanut kauppaa ja toteutuksia aikaiseksi niin, että olisi tämän voinut töissä pitää. Petti hänet myös siinä, että palkanmaksu jäi palkkaturvan varaan ja eläkemaksutkin ovat ties kuinka paljon myöhässä. Ansiokasta työtä raatanut mies jäi pulaan Kettusen epäonnistumisten vuoksi.

Kettunen mietti noustessaan sohvalle, oliko jättänyt ketään muuta pulaan konkurssin tehtyään ja tehtävissään epäonnistuttuaan. Oli varmaan, joitain asiakkaita ainakin, joiden tehtäviä ei pystynyt enää yrityksestä irrottautuneena suorittamaan. Varmaan jokusen yhteistyökumppaninkin, jos asiaa pohtisi syvällisemmin. Sellaisiin Kettunen ei nyt kyennyt, syvällisiin pohdintoihin. Sitä paitsi, yhteistyökumppaneita, niitä olisi Suomen maa pullollaan. Sellaisia pienyrittäjiä, juuri aloittaneita rajattoman itseluottamuksen idealisteja, kuten Kettunen oli kymmenen vuotta sitten. Mies, joka uskoi kykyihinsä, tunsi itsensä ja tiesi voimansa. Uskoi selviytyvänsä kaikesta, ja vastasi jokaiseen puheluun kyllä ja sähköpostiin, että heti huomiseksi. Vieläpä teki sen, eikä nähnyt mitään syytä olla tekemättä niin kymmeniä kertoja kuukaudessa, vuodesta toiseen. 

Ei tee enää. Paloi loppuun, teki tyhjää ja tyhmää työtä, eikä sisällöllisestä työstäkään kukaan maksanut. Kunhan lupailivat ja kauniita puhuivat. Puhukoon nyt jollekin muulle, Kettunen ei enää kuule, eikä heidän ongelmiaan ratko. Kettunen on persaukinen, rahan perässä sinne tänne säntäävä ja kyyniseksi muuttunut ex-yrittäjä, joka pelkää puheluita ja viestejä sekä vieroksuu työtä entisestä elämästään. Ehkä siinä joku kärsii, joku muukin kuin Kettunen. Etsiköön omat ratkaisunsa, niin se on Kettusenkin tehtävä. Eikä niitä montaa pulaan jäänyt, asiakkaita ainakaan. Valtio ja vakuutusyhtiö jäivät mutta ne nyhtävät omansa aikanaan, jos Kettusesta nyt enää töihin on.

Pitäisi olla, edes kotitöihin, oli Katriina hänelle tähdentänyt syksyn aikana moneen kertaan. Ellet pääse töihin, joista joku maksaa, teet jotain hyödyllistä, kuten siivoat täällä. Näin oli Katriinan ukaasi kuulunut, sillä hän ei enää kehtaisi valehdella saati kertoa, ettei hänen miehensä missään töissä ole. Elmerikin kannattaisi ottaa päivähoidosta pois, Kettusen kanssa kotiin hoitoon, mutta eihän siitä mitään tulisi. Tottahan toki viralliset tahot tiesivät, ettei yritystä ole. Puoliviralliset, kuten päivähoito, uskoi Kettusen työskentelevän freelancerina tai jonkin osuuskunnan kautta. Niin väitettiin osalle virattomiakin, joiden ei haluttu tietävän koko totuutta. Yhtenä päivänä Kettunen halusi olla koti-isä, toisena ei.  Hän halusi olla yrittäjä tai edes työtä tekevä ihminen. Yhteiskunnan elättäjä eikä elätti, kuten koki olevansa, ja saman tien kiisti. Sekin johtui siitä, ettei yhteiskunta Kettusta elättänyt, Katriina elätti.

Katriinan mielestä hänen miehellään oli pahemman luokan identiteettikriisi ja kykenemättömyys hyväksyä tosiasioita. Saattoipa tuo olla oikeassakin, pohti Kettunen, katsellessaan olohuoneen ja työnurkkauksensa kaaosta. Konkurssiin hakemisesta oli kulunut jo kauan, olkoonkin että virallisesti prosessi oli vielä kesken. Silti, se täysin järjestelemätön kuitti- ja paperikaaos lojui lattialla ja hyllyissä, ei siitä tolkkua kukaan ottaisi kuitenkaan. Miksi näin, sitä ei tiennyt Kettunenkaan, oli vain lupaillut Katriinalle, että kaaos selvitetään heti kun konkurssi on saatu päätökseen. Toivoi, että se päätös olisi ollut nopeampi, mutta oli samaan aikaan tyytyväinen verukkeesta, jonka myötä asiaan ei tarvinnut puuttua. Niin tai näin oikeassa Katriina oli. Ne pitäisi selvittää, käydä läpi, säilöä tai tuhota. 

Ainakaan tuolla välistä pilkottavalla Robin Hoodin mainoksella, arvatenkin lokakuulta, ei tekisi mitään. Tuskin niillä muillakaan papereilla, jokaisella velkojalla oli jo tarkka tieto Kettusen veloista muutenkin. Kirjanpidollisesti ja säilytysvelvollisuuden kannalta jokin niistä alkuperäislaskuista voisi olla tarpeen, mutta muuten tuo järkyttävä paperikasa oli täysin tarpeeton. Silti se siinä lojui, oli kertynyt parilta vuodelta. 

Joskus sitä oli pöyhitty, ja jotain etsitty, kun oli tullut konkurssiuhkan sisältänyt maksuvaatimus tai haaste käräjäoikeuteen, ja jostain oli nyhdetty rahaa. Muuten tuosta kasasta ei tiedä kukaan mitään, avattuja ja avaamattomia kirjeitä ja muita papereita, arvoituksia kaikki tyynni. Aiemmin niitä oli peitelty kyläileviltä sukulaisilta ja kavereilta pahvilaatikoihin ja laatikostoon, sijoitettu milloin minnekin väliaikaisesti pois näkyvistä mutta firman viimeisenä toimintavuotena ne eivät olleet enää piiloon mahtuneet, ei sen jälkeen kun vuokrattu toimisto oli jouduttu antamaan pois maksurästien vuoksi. 

Katriina, järjestyksen nainen, oli toistuvasti ollut käärmeissään Kettuselle sekaisesta asunnosta ja huonosti hoidetuista asioista mutta uskonut kiltisti miehensä jokaisen lupauksen. Rehellisyyden nimissä Kettunen ei uskonut Katriinan uskovan vakuutteluitaan mutta tyytyi siihen että vaimo uskotteli niin. Lupauksille olisi varmaan oltava jotain katettakin, enemmän kuin menneen firman tilillä tai ainakin kykyä lunastaa ne. Pelkästään menneeseen hyvään ja aiempiin tekoihin ei uskaltaisi enää luottaa.

Siinä se oli, päivän ensimmäinen järkevä päätös. Järjestykseen tuota kaaosta ei saisi, mutta saisi sen ainakin aidosti pois näkyvistä. Sitten olisin lunastanut jotakin, jollekin, mietiskeli Kettunen. Ehkä sille tärkeimmälle, Katriinalle. Vai oliko Elmeri nyt se tärkeämpi, mutta kuitenkin. Ainakaan noita kahta en pulaan jättäisi, jos jonkun olen matkan varrella jättänytkin. Suurimman osan olen hoitanut tyylillä, kaikista ei voi tyylipisteitä jaella. Mikään entinen sidosryhmistäni ei kai niin suuressa pulassa ole, etteivätkö ne apua löytäisi jostakin muualta. Asiat hoituu aikanaan, kunhan niitä jostain päästä alkaa hoitaa, totesi tarmonpuuskan saanut murehtija, ja syöksähti ylös sohvalta.

Uusi elämä oli aloitettava nyt, ihan vanhan vuoden loppumetreillä. Se oli tehtävä nyt, ettei Kettunen taas unohtuisi ajatuksiinsa tai jäisi murehtimaan menneitä. Jotain oli osattava jättää taakse, jotta voi mennä eteenpäin. Hän ei ollut enää yrittäjä, ei hänen tarvinnut sellaista esittää. Mutta isä hän oli, samoin hän oli aviomies. Niistä rooleista, niiden velvoitteista ja lupauksista olisi nyt ensimmäisenä selviydyttävä. Sen pohjalle olisi hyvä rakentaa sitten jotain muutakin, uutta tai vanhaa. Sellaista se Katriinakin kai oli tarkoittanut, kun oli todennut, että hänelle on aivan sama, saanko töitä tai tuonko taloon rahaa, kunhan olen mies, ja elän, tuumaili Kettunen. Tästä hetkestä tämä mies elää: Epulle, Katriinalle, elämälle! Näin sen täytyi olla! Paitsi ettei ollut. Vessa kutsui taas Petteri Kettusta.

Pöntön äärellä vietetty aika uuvutti miestä. Vähintään puolet hyvistä aikeista unohtui nousuhumalan kääntyessä kohti krapulaa vain valkoisen Idon kuunnellessa isäntänsä tuskaa, joka syöksyi suusta ulos. Kettunen ei ollut niitä hellyydenkaipuisimpia miehiä, mutta pönttö tuntui jotenkin epämiellyttävältä halailtavalta, kylmältä ja tunteettomalta kuin Kettusen elämä. Jotain hellyyttä hän nyt halusi, ja Sanna oli jäänyt hänen mieleensä. Kuivan asiallinen, Kettusen tilannetta kriittisesti analysoiva hoitaja. Vaikka mielikuvitusnainen olikin eikä Kettusta arvostanut, auttoi silti, mitään pyytämättä. Hänen luotaan Kettunen oli itsensä pois repinyt, saanut pari positiivista aikomusta ja tarpeen vuodattaa tuntojaan Idolle. Sen voisi vaihtaa Sannaan vaikka heti, olisi kysyttävääkin. 

Jäivät ne tietojärjestelmät ja Kettusen osuus niihin vaivaamaan, mutta ennen kaikkea Tapsan tauti. Kettunen oli kohtuullisen sivistynyt mies, mutta moisesta ei ollut kuullutkaan. Entä jos se oli jokin vihje, kuten unet voivat olla? Ehkä Kettunen vaan kerta kaikkiaan ajatteli liikaa, eivät ne sekavat unet voineet mikään vihje olla kuin siitä korkeintaan, että Kettusen elämä on sekaisin. Sen tajuamiseen Kettunenkaan ei vihjeitä tarvinnut. Sen näkee sokea mies otsallaankin, oli kuullut joskus sanottavan. Kettusen mielestä sokea mies ei nähnyt, ei otsalla eikä millään muullakaan. Aivan, kuten rahaton Kettunen ei maksanut, ei rahalla eikä millään muullakaan. Sitä vaan ei tuntunut systeemi tajuavan.

Puhelin soi. Kettunen ryhdistäytyi, ja palasi olohuoneeseen työpöytänsä luo vastaamaan puhelimeen. Ei ennättänyt, vaan joutui soittamaan takaisin päin.
– No, viskisieppo, oliko tyyny hyvin? kuului luurista.
– En ole aivan varma, vittuiletko?
– En minäkään, mutta olisit sen ansainnut kyllä.
– Niin vittuilun vai tyynyn, kulta?
– Mieti sitä. Voin odotella vastausta.
– Älä viitsi, taidan tietää. Tuota niin, oliko sulla asiaakin?
– Miten niin, mahtaako pisnesmies pitää itteään kovinkin kiireisenä? Eikä tääkään mene edes sun laskusta, minähän tämänkin nykyään maksan.
– Joo joo. Kai sulla jotain oli kun soitit? Jos nyt jotain raporttia tarvit, niin hengissä olen, sairaalassa kävin, bordellista haaveilin ja panematta jäi. Ei ollut likviditeetti kunnossa eivätkä krediitit riitä. Tietojärjestelmät tietävät kaiken ja Kettusella on uusi tauti. Sen lisäksi uutisissa oli joku räjähdys, ja kuten tiedämme kunta- ja palvelurakenne on perseestä. Lisäksi, perseeni on edelleen paljas, ja teen läheistä tuttavuutta meidän wc-istuimen kanssa, joka muuten edelleen on irrallista mallia, huomasin. Halusitko kulta tietää vielä jotain muuta vauhdikkaasta aamustani?

Pitkä hiljaisuus puhelimessa sai Kettusen vilkuilemaan näyttöä, ja katsomaan että linja oli yhä auki, siinä kulki puhelun kesto. Hän päätti jatkaa.
– Kulta, oletko siellä?
– Joo, olen minä. Jäin vaan odottamaan miten tuo lennokkuus jatkuu. En Petteri ymmärrä, miten voin rakastaa sinua niin paljon kuin rakastan. Samat piirteet sinussa ärsyttävät. Puhut kuin ruuneperi, mutta saat kilon paskakasankin vaikuttamaan ruusukimpulta. Osaat olla ärsyttävänäkin hauska. Mutta, sairaalaan et kyllä mene, viime kerta riitti! ohjeisti Katriina miestään hyvin selkeäsanaisesti artikuloiden.
– Kiitos, kiitos, vain vaatimattomuuteni voittaa, aloitti Kettunen jargoninsa.
– Ole hiljaa. Älä oleta, että aamuisella käytökselläsi enempää kehuja saisit. Et ole ansainnut noitakaan, mutta olet minulle rakas!
– Anteeksi.
– Mitä?
– Niin, että anteeksi.
– Mistä?
– No siitä, että olen sinulle rakas. Hemmetin pöljä! Aamuisesta tietenkin! Vai sitäkö mun pitäis anteeks pyytää, että olen olemassa, perkele! Sitä en pyydä. Väärin olen tehnyt, monta asiaa, myös sinulle, mutta yritän… Siis perkele, koitan, en yritä… ei kun… no, jotain, vittu en mä tiedä. Kuule kun tietäisit, missä minäkin olen tänään seikkaillut, niin et ihmettelisi yhtään.
– Et aamun jälkeen ainakaan kovin kaukana, vein auton.
– Jaa, niin. No, niin, no. En mä kyl varmaan ajokunnossa tänä vuonna olekaan.
– Ehket, mut jossain muussa kunnossa saat olla!
– Jaa, missäs kunnossa rouva tarkoittaa? tiedusteli Kettunen vihjailevasti.
– Siivouskunnossa! romutti Katriina haaveet nopeasti. – Jollet muista, niin sun puolen sukua, meidän porukat ja Mirva sekä Taina töistä ovat ainakin tulossa uutta vuotta vastaanottamaan. Siel ois iltaan mennessä syytä olla merkittävästi siistimpää kuin aamulla lähtiessäni.

Kettunen huokaa. Hän jo niin toivoi, että Katriina olisi täysin leppynyt ja vihjailisi jotain muuta, mutta siivoukset sillä vain oli mielessä. Orjaleiri, mietti Kettunen, muttei tohtinut siitä mitään ääneen sanoa. Hänen asemassaan oli syytä kerrankin olla nöyrä ja hiljaa.

– Joo, joo. Ei ole päässyt unohtumaan. Ihanko lusmuksi minua luulet?
– Sinusta ei aina tiedä, miksi pitäisi luulla. Mun ikioma leijonani on ollu pelkkä lammas viime aikoina.
– Älä viitti. Teuraaksi tässä muutenkin ollaan jo matkalla. Teillä tuntuu olevan ihan pirun kiireistä toimistolla kun on kesken päivää aikaa vittuilla?
– On täällä töitäkin, mutta jonkun se on sinustakin huolehdittava, lampaani. Ja oli mulla asiaakin. Se Wallu on siellä Epun huoneeseen suljettuna, ettei ressukka tassujaan tallo niihin lasinsirpaleisiin. Laske se sieltä ulos, mutta katsokin, että keittiö on ensin kunnolla imuroitu! Nyt täytyy mennä, nähdään illalla. Moikka!
– Minäkin rakastan sinua! yritti Kettunen ehtiä jo katkenneeseen puheluun. 

Moikka vaan itsellesi, tuumasi syvän huokauksen kera. Niistä kahvipannun palasista se kai sitten olisi aloitettava ennen kuin kokonaan unohtuvat. Kettunen istuutui silti sohvalle, ei tässä tärinässä kannattanut hätäillä. Ensin oli saatava elimistö tasapainoon, mielenhallinta ja kehon lihaksia liikutteleva toiminta voisi tulla vasta sitten kyseeseen.