Oltaisiinkohan nyt jossain ensimmäisen kolmanneksen lopussa ”kirjan tekeleestä”. Vastuunkantajan kaarimalja… Onkohan tässä jatkettu politiikan ruotimista vai sairaalaan joutumista? Sitä, kuinka hyvässä jamassa Suomessa kaikesta huolimatta olemme, mutta mihin kehitys voisi johtaa? Silti, tässä luvussa on tiettävästi paljon sitä tuskaa kuinka pieni ei aina tule kuulluksi, vaikka kuinka huutaisi. Ja toisia se ei kiinnosta. Näin muistelisin. Täytyy tässä olla myös sitä, että omassa elämässäni sairaalakin on tullut tutuksi, ja eipä se siellä makailukaan kiinnosta. Katson luettuani, osuiko muisteluni oikeaan.

Artikkelikuva: Photo by Afonso Lima from FreeImages

8. Vastuunkantajan kaarimalja

Kettunen tallusteli hitaasti takaisin sohvalle Jaffa-pullo kädessään. Appelsiinin sokerinen maku tasasi edes hieman oikkuilevaa elimistöä ja hapanta oloa, viskillä ja vatsahapoilla marinoitua ihmiskehoa. Kettusen tyhjennysharjoitukset ja reviirinmerkkaus oli ottanut koville ja olo tuntui tyhjältä. Suihkulle oli jälleen ollut käyttöä. Luulisi olevan puhdas mies, mietti, mutta todellisuudessa nenä oli täynnä pahoja hajuja ja päässä esiintyi lähinnä aistiharhoja. 

Televisio sai pauhata omiaan, jääköön tuohon. Parempi sekin kuin hiljaisuus, ei pääse kaikki ajatukset kylään. Tulee sieltä jossain vaiheessa aamupäivällä kai Sydämen asialla, voisin katsella vaikka vanhoja autoja, tuumi Kettunen. Sitä ennen olisi syytä tehdä ehkä jotain, kuten vaikka pukeutua. Mutta kerkeäähän tässä vielä. 

Kettunen katseli ikkunasta ulos, pimeätä oli vielä, eikä se tainnut tänään valostuakaan, ainakaan jos sitä uutisnaista oli uskominen. Ulkona pimeydessä loisti punaiset sydämenmuotoiset valot. Tuossa pimeydessä nuo Katriinan kutsumat kaamosvalot saivat Kettusen mielestä asumuksen näyttämään halvalta bordellilta, mutta sitä ei tohtinut Katriinalle sanoa, olihan hän itse antanut luvan noihin valoihin. Sitä paitsi, miksi punaisen ja sydämen pitäisi aina liittyä rakkauteen, intohimoon saati seksiin tai etenkään bordelliin. 

Väsy painoi Kettusta. Voi olla, että bordelli tuli mieleen jostain ihan muusta. Niin tai näin, mieshuoraksi Kettunen oli ainakin ruma, ja halpa. Ei sillä, että Kettunen maksullisten naisten, saati miesten, taksoista mitään olisi tietänyt, tiesi vain että rahan puutteessa olisi valmis tekemään mitä vain. Ja oli niitä asiakkaita ennenkin nuoleskeltu rahaa vastaan, mitäs uutta tuossa nyt olisi. Sitä paitsi, olihan se Katriinakin kehottanut ottamaan itseään niskasta kiinni, ja katselemaan rohkeasti uusia ammatteja, aloittamaan alusta avoimin mielin, ja luottamaan itseensä. Sillä samalla hullulla itseluottamuksella, joka hänen ikiomalla tulipunaisella leijonallaan kuulemma oli. Mutta jokin tässä yhtälössä nyt insinööri Kettusta häiritsi. Miten helvetissä selkärangaton tuurijuoppo, jolla on vielä löysä munakin, voisi itseluottamusta uhkuen ruveta maksulliseksi mieheksi? Siinä sitä olisi miehelle pähkäiltävää, eikä otetta saanut niistäkään ajatuksista. 

Outoa piipitystä rupesi kuulumaan. Ei näkynyt kännykkää missään, ei herätyskelloakaan. Palovaroitinko se oli? Tiedä siitä, Kettunen ei saanut itseään ylös.

– No, mikäs täällä on hätänä?
– Siis missä? pelästyi Kettunen, koska uskoi olevansa yksin.
– No, teillä Kettunen. Te sitä nappia olitte painaneet, nämä teidän naapurinne näyttävät nukkuvan täyttä päätä, täsmensi huoneeseen tullut nainen.
– Siis tarkalleen ottaen, mitä nappia? kysyi hämmentynyt Kettunen.
– Tuota soittokelloa, osoitti nainen ja kuittasi hälytyksen. – Mikä teillä mahtoi olla soiton aiheena?

Kettunen mietti hetken, viitsisikö vastata, koska juuri nyt hän ei tuntunut ymmärtävän mistään mitään. Hetki sitten mies oli yrjönnyt kyykyssä vessassa, käynyt suihkussa ja muistaakseen pohtinut niitä punaisia valoja ja bordellia.

– Tuota, tarkalleen ottaen, en nyt ihan tiedä missä minä olen, ja miksi. En varmaankaan siellä, missä kuvittelen olevani, sanoi Kettunen, katsellessaan vasempaan käteensä sijoitettua kanyyliä ja siitä lähtevää letkua, joka päätyi kahteen tippapulloon telineessä.
– No, ette te tajuttomana tänne tulleet, mutta muisti tietysti voi pätkiä. Olette täällä sairaalassa ja olette antibioottitiputuksessa ja nesteytyksessä. Minä olen nimeltäni Sanna. Olen sairaanhoitajana tämän huoneen potilaille tänä aamuna.
– Sairaalassa? En kai minä niin paljoa ole juonut, että tiputukseen… eikä kai sitä toista vaivaa antibiooteilla hoideta, ymmärtääkseni siihen on jotain muita pillereitä. Eikä minulla ole aikaa olla sairaalassa, yrittäjän aika on rahaa.
– Sairaalassa nyt olette kuitenkin, ja teidän vaivaanne nyt hoidetaan antibiooteilla. Pysykää nyt vain rauhallisena, teillä on syytä olla kaikki maailman aika.
– Vaan kun ei ole! Asioita pitää hoitaa. Ne nimittäin ovat sen verran levällään ja sekaisin että siinä ei yksi lerpattaja haittaa. Meikäläinen lähtee nyt!
– Anteeksi kuinka?
– Sanoin, että minulla on muutakin tekemistä kuin makoilla paikallaan, ei Katriina hyvällä katso, eikä asiakkaat jos tyhjänpanttina makoilen! intti Kettunen. – En ole sairas, ja jos en kerran tänne ryypännyt itseäni, niin se, että ei ota eteen ei tässä tilanteessa nyt haittaa.
– Siitä minulla ei ole mitään tietoa, emmekä me sitä keskimmäistä täällä ole hoitamassa. Jalassanne se teidän sairautenne on, mutta eivät ne paukamat siinä keskimmäisessä kasva, olkaa huoleti, valaisi Sanna. – Alkoholin käyttöänne voisitte silti vähentää ja pukeutua jo tähän aikaan päivästä. Ette te mikään erikoinen näky ole, mitä tässä ammatissa ei olisi jo ehtinyt nähdä!
– Saatana, vittuilevatkin vielä, verovaroin maksetussa bordellissa… ei kun sairaalassa, mikä tämä nyt oli. Aamupalakin maistui jo kertaalleen syödyltä, ja nälkä on, muttei mene alas, ärisi Kettunen.
– Se nyt ei suoranaisesti ole minun vikani, että ryypiskelette niin, ettei elimistönne ota ruokaa vastaan. Voi hyvinkin olla, että söitte sen jo kertaalleen, en kiinnostu siitäkään. Kun potilaalle ei kunnan subventoima täyshoitola kelpaa, ja hän käyttää veronmaksajan oikeuttaan valittaa, niin siitä vaan. On ne verot maksettu tai ei, nautit sinäkin tästä Kettunen. Vielä toistaiseksi tässä maassa veroilla kustannettaviin palveluihin kuuluu sairaala, ei bordellia. Minä olen vain hoitaja, en mikään, enkä kukaan muu. Joten tämäkin potilas tässä käyttäytyy ihmisiksi, ja hyväksyy asemansa.
– En minä sillä, Sanna. Sannahan se nimesi oli? Joo, niin vissiin… no, mutta siis, Sanna. Miten sinä niistä veroista tiedät?
– Katsos, potilas, tämä on visioiden ja kehityshankkeiden tulos, pitäisihän sinun yrittäjänä tietää. Me terveydenhuollossa tiedämme kaiken. Aivan kaiken. Veronmaksaja on työmuurahainen, potilas on hyödytön työmuurahainen.
– No, hyödytön olo tässä tosiaan on, toimeton, viraton ja toimimaton. Edelleen minua kuitenkin häiritsee se, että mitä helvettiä sairaala minun veroistani tietää?
– Kuten sanoin, kaiken. Petteri M. Kettusella, sotu se ja se, siis teillä. Teillä on Alv-rästejä 8 753 euroa plus korot ja muita veroluonteisia maksuja maksamatta 16 983 euroa. Sentteihin asti en nyt jaksa mennä. Liitännäistietojärjestelmistä näemme, että teillä on myös eläkevakuutuksia maksamatta, luottoja hoitamatta ja niin edelleen. Maksamattomalla autollakin ajelette eikä toimistonne vuokrat ole maksettu saati kirjanpitonne kunnossa.
– Ei helvetti, miten…? puhisi täysin ymmällään oleva mies.
– Älä minulta kysy miten, mutta tiedättehän te ohjelmistosuunnittelijana. Jossakinhan se ero näkyy. Se minkä Viro teki 10 miljoonalla, meillä maksoi sellaiset pari miljardia. Pitäähän sen tietojärjestelmän tietää sen verran enemmän, valaisi Sanna tiedon määrää.
– No, mutta pitääkö ne verovelat tulla vastaan sairaalan petissäkin, tuskaili Kettunen.
– Kyllä niiden pitää tulla. Seuraavassa vaiheessa palvelun laatu integroidaan korreloimaan maksettuja veroja, sitä kuinka hyödyllinen olette valtiolle. Maksamillanne veroilla, siis niillä maksamattomilla veroilla, en odottaisi tuota puolikasta paahtoleipää kummempaa aamupalaa. Kuten sanottua, se saattaa olla jo kertaalleen syöty.

Kettusen teki pahaa. Sairaalassakaan eivät ihmiset enää ole tasa-arvoisia, heidätkin arvotettiin hyödyllisyytensä mukaan. Potilas ei ollut ihminen, vaan pisteytetty järjestelmän osa. Loppuun saakka priorisoituja, visioiden ja missioiden pelinappuloita, yhteiskuntavastuunkantajia ja hankkeiden numeroita: niitä olivat, kelle milloinkin. Maanantaina kaupunginjohtajalle, tiistaina konsultille, keskiviikkona johtokunnalle, torstaina eduskunnalle, pidemmälle ei tohtinut ajatella, kenelle olivat ja mitä. 

Hoitoa ja palvelua sai, jos oli hyvinvointivaltiolle tarpeen. Ellei ollut, ei ollut tarpeen hoitaakaan. Kettunen ei ymmärtänyt oloaan, ei tilannettaan. Ei tällä hetkellä edes yrittänyt. Katseli ympärilleen, näkemättä juuri mitään. Näki kliinisen, vaaleansinisen sairaalahuoneen ja hoitajan, Sannan hahmon. Hahmon, joka ei näyttänyt enää ollenkaan yhtä houkuttelevalta eikä paikka kiihottavalta. Verottaja ja velat olivat ulottuneet tännekin, ja järjestelmä tiesi Kettusesta aivan liikaa. Asiaa piti korjata mutta suusta ei tullut sanoja eikä päästä ratkaisuja. Oli vain oksettavan paha olla. Kettunen etsi apua Sannasta.
– Sanna. Sanna… hoitaja!
– Tässähän minä, en edes ovesta ehtinyt, kääntyi kärttyisäksi muuttunut hoitaja ovelta ympäri.
– Anteeksi, en minä pahalla. Mutta onko täällä niitä pahvisia kippoja, niitä kaarimaljoja?
– Tietenkin on, huokaisi Sanna.
– No, et viittis… tarvisin.

Kettunen pidätteli oksennusta, toivoen että tuo hoitaja voisi liikkua edes hivenen nopeammin, mutta ei voinut. Ei Sannalla mikään kiire ollut, hän oli täällä töissä, suorittamassa ruutuaan. Vastuunkantovaltion sairaanhoito ei ollut enää kutsumus, se oli leipätyö. Palkan siitä sai, jos sattui hoitamaan vastuunkantokykyistä veronmaksajaa.
– Tässähän tämä, olkaa hyvä. Älkää kuitenkaan unohtako, että tämä on viimeisiä kertoja kun saatte näitä ilmaiseksi.

Kettunen puhalsi pahviseen maljaan ja pyyhki suutaan ja rinnuksiaan, kämmenselkään ja sairaalan paidan hihaan, välittämättä enää juuri mistään. Järjestelmä ei välittänyt hänestä, ei hän järjestelmästä. Sanna hänestä ei välittänyt, tuskin kukaan mukaan. Verottajan vasikoita, tietovuotajia tai urkkijoita taitavat olla tässäkin laitoksessa. Tovin ryittyään, intoutui kuitenkin tiedustelemaan, että miten niin pahviset oksennuskipot olivat vielä tällaiselle hylkiölle ilmaisia.
– Yksinkertaista. Perin yksinkertaisesta syystä, kuulkaa Kettunen. Te, ja teidän kaltaisenne ohjelmistosuunnittelijat, intoutui Sanna.

Kettunen keskeytti tottuneen nopeasti.
– Ei minulla saati firmallani ole mitään tekemistä terveydenhuollon järjestelmien kanssa.
– Selityksiä sitä kuulee aina kaikkialta. Poliitikko tai ohjelmistotoimittaja, kunnan tai eduskunnan, pieni taikka suuri, selittää se osaa aina, torppasi Sanna Kettusen alkuunsa.
– Ei kun ihan oikeasti. En minä ole suunnitellut tänne mitään, ja jos minulla olisi 1,8 miljardin suunnitelma kustannusarvioineen ja -laskelmineen, emme me keskustelisi tässä. Olisin siellä bordellissa juomassa viskiä, ja vaivani, mikä lieneekään, hoidettaisiin kerralla kuntoon, ilman saivarteluja.
– Siinäpä se, kun ei sinulla Kettunen ole. Tarkoitin vain sanoa, että ei ole kellään muullakaan. Kuten kaikki ohjelmistot, hintalappu paisuu, työ ei valmistu tai jos valmistuu, se valmistuu puolittaisena kaksikymmentä vuotta myöhässä. Se on niin keskeneräinen, ettei sen tietokannoissa olevaa dataa voida vielä hyödyntää, ja NSA:n pelko on nostanut kaikenlaiset suojavaltuutetut takajaloilleen. Tämän ansiosta järjestelmää ei voida ottaa käyttöön, ja teillekään ei voida antaa ansaitsemaanne hoitoa, vaan joudumme edelleen sosialidemokratian ja solidaarisuuden sekä joidenkin muiden menneiden vuosikymmenten kukkahattutätiarvojen mukaan takaamaan teille tarvitsemanne hoidon. Joudumme, vaikkette siitä maksa kuin murusia, ja nekin teidän tapauksessa perinnän kautta.

Kettunen halusi jo hinnalla millä hyvänsä keskeyttää vuolaan selityksen sairaanhoidon tulevaisuudesta. Häntä ahdisti, teki uudelleen pahaa. Tuota sontaa hän oli joutunut vuosikaudet suoltamaan asiakkailleen ja kärsimään ohjelmistoalan maineesta tuolta osin. Sannan asian ytimen hän oli kuitenkin oivaltanut kipeätä tekevän pahasti ja vankistanut käsitystään pahoinvointiyhteiskunnasta ja sen sairaasta osasta, pahoinvoivasta Kettusesta.
– Kerro nyt jo ihmeessä, mitä minä täällä oikein teen. En edes muista saapuneeni sairaalaan, ei minua mikään vaivaakaan.
– Kyllä teitä vaivaa, teitä vaivaa Tapsan tauti. Ei tappava, mutta akuutti ja oireileva.
– Mikä se sellainen on? tiedusteli Kettunen. – Voiko siihen kuolla? Kiireinen yrittäjä ei voi joka vuosi olla sairaalassa.

Sanna kuitenkin poistui huoneesta, vedoten akuutimpaan hoitotarpeeseen viereisessä huoneessa. Kettusen tilanne selviäisi kuulemma lääkärin kiertäessä. Nyt piti hätäisen miehenkin vain kiltisti odottaa. Harvoin oli mies ollut näin ällikällä lyöty. Olo oli huono, muisti ilmeisesti mennyt ja mieli oli levoton. Lisäksi miestä vaivasi tuntematon tauti, jolla oli kotoisa nimi, Tapsan tauti.

Kettunen nosti itsensä istumaan ja tuijotti sairaalahuoneen oveen. Tänne hän ei aikonut jäädä, ei mitenkään. Katriina ei hyväksyisi toista peräkkäistä uutta vuotta sairaalassa, se oli jo lakia lukenut, että pitäisi miehen itsensä kunnossa pitää. Nytkin pitäisi kuulemma odottaa lääkäriä, ja odottaa tuomiota. Tietämättä missä oli ja miksi. Ei se semmoinen sopinut Kettuselle, ei ollut valmis teuraseläimeksi, niin lammas ei ollut.