Tämän luvun olin otsikoinut aattoaamun hiljaisuudeksi. Idea oli kypsynyt kauan, todellinen aloittaminen kirjoittamiseen lähti liikkeelle jostain joulun ja uudenvuoden välistä. Päätin tuolloin, että kirjoitan kaikki tapahtumat yhteen vuorokauteen, ja olkoon se uuden vuoden aatto. Mutta ei tämänkään kappaleen sisällöstä etukäteen tarkkaa muistikuvaa vuosien takaa ole. Paitsi ehkä se, että hiljaisuus on hyvä paukkeen edellä. Tähän tekstiinkin on sisäänkirjoitettu koira Kettusen perheelle, joka on lie yhtä paukkuherkkä kuin meidän oman perheen koira. Joten, ehkä aattoaamun hiljaisuus on hyväksi myös Kettuselle. Hiljaisuus lienee myös paikka mietiskelylle…

Artikkelikuva: Photo by xAi Shonato from FreeImages

7. Aattoaamun hiljaisuus

Sohvalla istui myrtynyt tyhjäkatseinen mies. Istui munasillaan, vaikkei saisi. Oli käynyt suihkussa aika monennen kerran tänään: Ottanut jääkylmän suihkun pitääkseen itsensä hereillä, ja päätynyt sohvalle istumaan täyteen tyhjyyteen. Kelasi mielessään kulunutta tuntia, joka oli loppunut kuin seinään. Poikaa ei ollut tänä aamuna näkynyt tai ei Kettunen ainakaan ollut huomannut. Kai Eppu siinä oli pyörinyt, ainahan se pyöri. Tai toivottavasti ei pyörinyt, tämä aamu oli jotakin epäsopivaa nähtävää parivuotiaalle. 

Tätä sontaako hän lapselleen tarjosi. Tai Katriinalle, mikä senkin oli vienyt, ja vielä niin pahapäisenä. Kaikki keskustelut tuntuvat menevän päin helvettiä. Eihän Kettusella enää ollut mitään muuta kuin ne, Katriina ja Elmeri. Firmaa ei ollut, rahaa ei ollut, luottoa ei ollut. Ei mainetta, ei mammonaa. Edellistä oli joskus pienessä määrin tullut, katoavaista sekin. Jälkimmäistä oli viime vuosiin asti ollut sentään sen verran, että laskut oli tullut maksetuksi ja säädyllisesti eletyksi. Kunniakas, tai ainakin kunnianhimoinen yrittäjä oli ollut. Hivenen outolintu, mutta pidetty kuitenkin, luotettava ammattilainen oli ollut. Kuulemma huumorintajuinenkin, jos Katriinaa uskoi, eikä anoppia. 

Enää ei ollut. Ei irronnut huumoria, ei edes sarkasmia. Ei anopista, ei insinööreistä, ei yrittäjästä saati yrittämisestä. Ei ollut kuin murheita ja puutosta, pielessä olevia asioita, joiden kokonaisuudesta ei meinannut saada mitään otetta. Firmalla rupesi menemään päin helvettiä reilut pari vuotta sitten, sitä ennen meni lujaa. Kettusellakin meni lujaa, töitä painettiin ja niitä oli, tilauksia tulvi enemmän kuin niitä ehti vastaan ottaa. Yhteistyökumppanit visioineen olivat inspiroivia ja innostavia, loivat uskoa Kettuseen, ja Kettunen loihti lihaa luiden ympärille. Visioista ja suunnitelmista syntyi tuotteita ja palveluita, nettisivustoja ja verkkokauppoja. Syntyi niin hurjaan tahtiin, että yrittäjän vapaus oli voimissaan: oli vapaus valita aloittaako työnsä kolmelta aamulla, vai lopettaako silloin.

 Oli Kettunen poikamiehenäkin painanut pitkää päivää, eikä helmikuun työtuntikirjanpito 326 tunnilla häntä hirvittänyt. Katriinaa se hirvitti, Petteriä kun näki kotona kuulemma liian harvoin ja silloinkin sai katsoa vain sivuprofiilia miehestään tietokoneella tai varovasti huhuilla mahtaisiko tämä tänä yönä ehtiä nukkumaan. Mitä, tuossako kohtaa se alkoi jo mennä pieleen, noin kauan sitten?

Kaiketi se Eppu oli tässä ollut, missä välissä lienee äitinsä kanssa poistunut. Ainakaan Kettunen ei tietoisesti muista valinneensa telkkarista Pikku Kakkosta silmilleen. Elmeri sitä kai oli odottanut, ennen kuin äiti oli napannut ja vienyt hoitopaikkaan. Niin Kettunen talossa vallitsevasta hiljaisuudesta päätteli, ja tähän aikaan pojan pitäisi olla hoidossa ja vaimon menossa bussilla töihin. Hyvä näin, nyt on Sylvesterin ja Silvon nimipäivä, kertoi joku muovailuvaha-animaatio telkkarissa. Kettunen ei sillä tiedolla mitään tekisi, pian olisi Elmerin nimipäivä, sillä olisi merkitystä. Kettunen vaihtoi kanavaa, odotti aamun tv-uutisia. Jostainhan se pitäisi saada tämäkin päivä alkuun.

Uutisia odotellessaan Kettunen vaipui taustaäänien saattelemana jälleen ajatuksiinsa. Hänellä ei ollut kuin Elmeri ja Katriina. Itkuisena ja huomaamatta oli ovesta poistunut, toisen oli vienyt mukanaan. Surullisina lähtivät, surullinen oli vihaiselta näyttänyt Kettunenkin. Auttaahan se Katriina vain yritti, ja siksihän se niin saatanasti sattui, kun hän oli se hoivattava ja heikko.

 Hän, jonka piti olla perheen pää, oli musertumaisillaan, eikä osannut edes kiitollisuuttaan osoittaa noille tärkeille ihmisille. Kiukutteli ja äksyili vain, aivan kuin ne olisivat Kettusen rahat vieneet. Viattomia sijaiskärsijöitä olivat, muttei Kettunen sitäkään tiennyt, kenen tässä tulisi kärsiä. Sen tiesi, ettei Elmerin, eikä Katriinankaan, mutta kyllä hänkin oli jo osansa kärsinyt. Konkurssiin asettamisesta oli jo kuukausia aikaa, ja posti sen kuin kantaa perintäkirjeitä ja haasteita käräjäoikeuteen. Ei niitä jaksaisi. 

Eilen sentään oli mukava käydä Elmerin kanssa postilaatikolla ja noutaa sieltä etuajassa saapunut onnittelukortti pojalle. Muuta postia ei edes ollut, pelkästään se kortti. Voi sitä pienen pojan riemua, kun isä lueskeli korttia ja pikkumies ymmärsi huomionosoitusten olevan hänelle. Se oli eilisen hetki, jolloin murhe ei painanut Kettustakaan, suu oli varmaan yhtä maireassa hymyssä kuin kortin kohteella, kun isä katseli iloista poikaansa. Siinä oli kuumeilut tipotiessään, ja tuntui että tuo terve poika olisi aivan hyvin voinut aamulla lähteä hoitoon, mutta onneksi ei lähtenyt. Se oli vienyt Kettusen murehtimisesta elämään nykyisyyttä, olemaan pojan kanssa. Se tuntui hauskalta, silloinkin kun molemmat olivat kauttaaltaan lapsenkakassa niin sanotun ylivuodon takia. 

Kettunen ei ollut mikään lapsenhoidon asiantuntija, pikemminkin melkoinen poropeukalo. Apua ei kuitenkaan pyytänyt, ei kuulunut tapoihin. Nautti joka hetkestä, ratkoi ongelmansa itse, tunsi itsensä supermieheksi, jota poika palvoi. Samalla kadehti äitejä. Kadehti Katriinaa, omaa äitiään, jopa anoppiaan. Ihaili. Järkyttävä ajatus, ihailla nyt anoppiaan tai äitiään, mutta pakkohan niitä oli. Osansa nekin oli tehneet aikanaan, että tuollainen Elmeri oli Kettusen maailmassa. Muttei halunnut tulla kenenkään kaltaiseksi, ei miehestä ole äidiksi. Isyys, oikeinhoidettuna se oli haasteellisempaa kuin yrittäjyys, mutta antoisampaa se oli. Ei siitä kukaan rahalla maksanut, mutta vähissä olivat puoleentoista viime vuoteen olleet yrittäjyydestäkin maksajat. 

Uutisten tunnusmusiikki repi todellisuuteen. Tyhjä se sohva oli edelleen. Poissa oli Elmeri, poissa oli Katriina. Wallustakaan ei näkynyt jälkeäkään, vaan eipä tuota viitsisi nyt kutsua siihen edes touhottamaan, häiritsisi vielä uutisiin paneutumista. Voisipa vielä masentaakin, jos sekään ei enää tulisi Kettusen kutsusta, niin turha äijä taisi olla, ettei koirakaan viitsisi vaivautua.

Mustaan jakkupukuun pukeutunut nainen toivotti hyvää huomenta. Se kertoi, ettei kuntaliitoksia syntyisi Suomessa vuoden vaihtuessa. Joku asiantuntija mainitsi, että helpot kuntaliitokset oli jo toteutettu aikanaan PARAS-hankkeen aikana. Paras ja paras, mietti Kettunen. Reisille meni sekin kuntarakenneuudistus, ja niin tuntuu menevän nykyinenkin. 

Politiikka kivisti Kettusen päätä, ei hän jaksanut keskittyä. Olo oli levoton ja rauhaton, räjähdysherkkä, kuten uutiskuvissa näytetty raakaöljyjunan palo Pohjois-Dakotassa. Sateiseksi sanoi uutisnainen säätilaa. Sekään ei jaksanut Kettusta kiinnostaa, aloillaan oli nyt vaikea pysyä. Teki pahaa, oksetti. Pyörrytti. Jälleen hikoilutti. Kettunen ponnahti pystyyn ja piteli kättään suun edessä rynnätessään puhumaan norjaa vessanpöntölle.