Ihmisen siedettävissä -kirjoituksen kaikki 24 lukua on nyt julkaistu blogissa. Päähenkilö Kettunen sai tunnustuksensa tehdyksi, konkurssinsa kutakuinkin läpikäydyksi ja päätyi monessakin mielessä uuden alun äärelle. Kiitos, että olette olleet niitä tekstejä lukemassa ja toivottavasti olette viihtyneet niiden parissa. Toistaiseksi ”kirjallinen tuotanto” on niin ohut ja kapea, että nyt blogin päivittäiset julkaisut täällä FB-sivuston puolella päättyvät….

Tähän taitaa päättyä tämä ”kirja”, vuorokausihan mahtuu 24 tuntiin. Uskokaa tai älkää, pääsin niihin kauan luvattuihin tunnustuksiin lopulta, ja olen päässyt niihin tosielämässänikin. Ei tuossa hullussa tekstissä varmaan edelleenkään ole päätä eikä häntää, eikä se jokaiselle lukijalle avaudu. Sen kirjoittaminen oli minulle kuitenkin tie henkisen suon yli, nykyiseen elämääni. Jossa 10-vuotinen yrittäjähistoria näyttäytyy kuin näyttäytyykin…

Joskus, loppua kohden, todellisuus iskee kasvoille. Niin se taitaa tehdä fiktiivisessa itseironisessa kirjoituksessakin. En kyllä suoralta kädeltä muista, millainen todellisuus tässä on kuviteltu mutta henkistä ristiinnaulitsemista pelkäsin itse tuolloin ja siitä laitoin Kettusenkin kärsimään. Artikkelikuva: Photo by m s from FreeImages 23 Todellisuus Petteri Kettunen kaateli kasvisuuteboolit, vodkaa kolalla jokaisen lasiin. Sakari Mäkelä ei saanut…

Kertakäyttöistä. Mikälie, en tiedä. Kun seitsemään vuoteen ei lue tekstiään, ei vaan muista. Monikin asia elämässä. Vaikka pitäisi olla monikäyttöistä. Niin syvällisiä tuskin olen tätä kirjoittaessani pohtinut. Ainoa, mitä keksin muistellessani, on se, että joskus kahvikupit ovat vääränmoisia… Kahvi on kahvi, pahvimukistakin! Ja haakukastakin kävivät nämä muoviset vielä tämän kirjoituksen aikaan. Artikkelikuva: Photo by Alicia…

Jaa-a… Alkoholiongelma. Tekisi mieli lukea luku läpi, ja pohjustaa vasta sitten. Mutta en lue. Joten vedetään pelkällä tekstillä. Artikkelikuva: Photo by Inga Galkinaite from FreeImages 21 Alkoholiongelma Pöytä notkui tarjottavia, joita ainakin makaronisalaatin ja mozarella-salaatin muodossa oli aivan liikaa. Tämän havainnoi myös Tapani Kettunen täyttäessään lautastaan.– Olette tainneet varautua isompiinkin juhliin?– No, älä nyt, pitäähän…

Eläkkeelle suuntaavan puheissa ja politiikassa, niistä käytävissä kahvipöytäkeskusteluissa paukkuu aina. Niin kai tässäkin sitten. No, omaan eläkkeeseen on vielä aikaa… voi olla muutama muutospommi, tsunami ja puhdas pöytä nähty ennen sitä. Riippuu kenen vinkkelistä katsoo. Ehkä tässä saattoi olla muunkin pommin pudotuksesta kyse. Artikkelikuva: Photo by Stacy Brumley from FreeImages 20 Eläkepommi Tapsa-pappakin oli ennättänyt…

Jaahas, jaahas. Edellisessä luvussa lie jo salaatti tarjoiltu ja nyt pitäisi löytää raamit. Millehän lie. Todennäköisesti niin Kettusen (kuin tosielämän Leinosenkin) elämälleen. Yleensä. Pitäisi pysyä laatikossaan. Tai jotain… ettei pursua yli. Mene ja tiedä, luetaan teksti. Artikkelikuva: Photo by Dimitris Kritsotakis from FreeImages 19 Raamit Kettunen käveli uudelleen pöydän ääreen ja katseli salaatteja, ja muita…

Salaatti, sanoo tuo otsikko. Taisi olla elämä tuolloin aika salaattina. Mutta tuohon aikaan oli tämän tästä tapana tehdä makaronisalaatti, johon tuli kinkun rippeet tai jos niitä ei enää vuoden viimeisenä ollut, niin jotain muuta. Veikkaan, että makaronisalaatti tässäkin kuljettaa aattoiltaa kohti yötä, jos tässä jotain on tosi elämästä poimittu. Ja tunnustan, hyvin todennäköisesti meillä oli…

Luku 17 raapustuksessani on Amorphis. Ei mitään muistikuvaa, miten tämä liittyy tarinan kuljetukseen kokonaisuudessa, mutta tässä varmaan tuli kuvioihin mukaan rummut. Oma poikani sai yksiltä ystäviltä leikkirummut joululahjaksi… toiset ystävät olivat varmaan menossa tuolloin ko. bändin keikalle. Ja itse kuuntelin tuolloin paljon. Jotenkin ne seikat on kai tähän kirjoitettu, kun yhden päivän romaanin tapahtumia kuljetetaan…

Tunnustusten rumputuli ja teurasjäte. Voi herranjestas, mulla on mennyt lujaa, kun tuollaisin sanoin Kettusen elämää kirjoittelen. Tiesin, että ennen pitkää oli kaikki koko karmeudessaan avattava kaikille, vaikkei rohkeus riittäisikään. Olen kohtuullisen huono ihminen pyytämään apua, itsehän sitä selvitä pitää. Aina olen kuitenkin apua saanut, kun suunsa on auki saanut. No, ainakin jostain suunnasta. Joka tapauksessa,…

Viidestoista luku… nyt päässäni soi Juicen 15. yö. Se tuskin liittyy tähän tekstiin mitenkään. Suunnan näyttäjä. Ensin pohdin ettei mitään hajua… Oletettavasti olen kuitenkin ottanut tähän lukuun taas mukaan lapsen. Eihän omalle lapselleen voi olla epäonnistuja. Onnistumisia tässä varmaan haetaan. Veikkaan, että Kettuselle suunnan näyttäjä on Elmeri, eli päähenkilön poika. Jossain vaiheessa tohkeissani kirjoitin tätä…

Häpeällisiä kohtaamisia. Vaikka tuolloin ”kirjaa” kirjoittaessani olin toki jo rehellisesti konkurssini ja epäonnistumiseni myöntänyt yllättävänkin moniin suuntiin, kaikkiin läheisiinkään suuntiin en pystynyt sitä myöntämään. Olin epäonnistuja, en ollut päässyt siitä vielä yli. En nähnyt vielä niitä onnistumisia, tai sitä, mitä kaikkea tästä voisi ammentaa. Joillekin ihmisille oli vain kirotun vaikea avautua, joillekin ei halunnut avautua….