Tämä luku oli näköjään otsikoitu Jack. Luultavasti puhumme viskistä. Niin kirjan päähenkilö Kettunen kuin tosielämän kirjoittaja Leinonenkin tykkää kyllä viskistä. Monesta muustakin, kuin luvussa mainituista englantilaisista herrasmiehistä. Muistini mukaan se oli jo tässä luvussa. Se fraasi on lainattu myös tosielämän tapahtumasta.

Artikkelikuva: Photo by Omid Armin

3. Jack 

Kettunen tuhahti. Television chat-ohjelma sen kuin jatkui, ja piti jotain ihmeellistä linkutusta. Siellä avautuivat teinit, eivät Kettusen kaltaiset keski-ikäiset, ainakaan toivottavasti. Sinnekään hän ei voinut alentua, eikä sieltä ymmärrystä heruisi. Hän ei ymmärrä cheekeistä tai robineista saati teinien rakkauselämän huolista mitään, sitä paitsi se osa-alue oli yksi niistä harvoista, joka Kettusella oli edes kutakuinkin kunnossa. Eikä kai tuo Katriina häntä elättäisi, ellei olisi, uskoi Kettunen. 

Silti, ei siitäkään voinut olla varma. Mistään ei voinut. Oikeastaan, siitä voi, että tuo ohjelma olisi joka tapauksessa väärä foorumi Kettusen murheille eikä siinä edes pääsisi juttelemaan naiselle saati voittamaan rahaa, kuten edellisessä, jonka oli televisiosta havainnut ennen törmäämistään anoppiin ja pääministeriin. Kenestäkään mieleen tulleesta ei ollut kuuntelijaksi, ymmärtäjäksi vielä vähemmän ja lopuille Kettunen ei kehdannut puhua. Hän koki olevansa rikollinen, ja tietyissä piireissä petturi. Ainoastaan ihan lähimpiään, luottohenkilöitään ei ollut pettänyt eikä petä, mutta voivatko hekään siihen luottaa, tällainen epäonnistuja kun on kyseessä. 

Kettunen katsoi itseään. Samainen risuparta, joka oli tuijottanut peilistä pari tuntia aiemmin. Vielä vähän väsyneempänä, metrin mittaiset silmäpussit ainakin, peilautuivat olohuoneen ikkunasta. T-paita, vuosia sitten ostettu, turistirysästä, Rodos siinä luki, ja joskus se oli ollut valkoinen. Se päällänsä, ei muuta. Kädessänsä piteli pitkiä kalsareita, nekin todella kaukaa menneisyydestä. Sellaisia, jota ei jalkaan oikeastaan ikinä laittaisi, sellaiset nyt vain olivat käteen tarttuneet, kuuluisat kalsarin siniset. 

Sitä värimääritelmää ei Kettusen kodin ulkopuolella kai tunnettu eikä tarvinnutkaan, mutta se määritteli tarkoin, minkä väriset kalsarit olivat. Väri oli paljon mukavampi kuin itse housut, epämiellyttävät jalassa, mutta siinä ne nyt olivat, äidin joululahjat, joita ei ole tohtinut menemään heittää. 

Hyvähän ne oli olla siitäkin syystä, että anoppi, ei äiti, muisti aina kysyä oliko vävyn retaleella kalsarit jalassa, pitkät mallit, ettei vaan kylmä tulisi. Kiitettävää huolenpitoa kieltämättä, vävyhän ei pukeutua osaisikaan. Alasti kulki kotonaan, alasti nukkui myös anoppilassa. Siihen asti, kunnes anoppi kerran yllätti aamulla sängystä ja kyseli mummin kultaa. Kauhea oli herätys, eikä helpottanut se, että Elmeriä tiedusteli. Kettusen miehuus meni siinä, jos sitä nyt anopin silmissä liiemmälti oli ollutkaan. Nykyisin sitä ei ole Kettusen omissakaan. Kettunen tutkiskeli itseään ja tuhahteli edelleen, vilkaisi siihen ainoaan, jonka häntä oli pakko kuunnella ja ajatteli: Hittojako sinäkin siinä saatana, yhtä hyödytön olet kuin mulkku, joka sinua kantaa. Kerran olet jotain hyödyllistä tehnyt, muutoin väärissä paikoissa kolkutellut. Olisi edes sinusta jotain iloa, mutta siinä vain roikut, ajatteli.

– Petteri, perkele!
– Nimeni on, sen toisen kuvittelisin joksikin muuksi.
– Saatanan tyhjänpäiväinen viisastelija! Herätit sitten Elmerin, keskellä yötä! kirosi täällä asuva nainen voimakkaasti.

Ääni oli Katriinan, ja voimakkuus vähintään kohdallaan, kuten äidillään konsanaan. Sävy oli kiukkuisempi kuin aikoihin ja kohta olisi odotettavissa jotain lentävää. Onneksi makuuhuoneen irtaimistoon ei kuulunut mitään kovin painavaa saati terävää. Edellisen kerran kun Kettunen oli erehtynyt vertaamaan vaimoaan ja anoppiaan, oli saanut väistellä juustohöylää.

– No vastahan minä sen sinne toin, joskus vajaa tunti sitten. Hyvin nukkui. Sinua en tohtinut häiritä, olet niin kireällä että.
– Kireällä ja kireällä. Itse olet niin saatanan löysä paska, että jonkunhan tässä huushollissa on oltava kireälläkin. On sellaisia vaiheita, ja tasapaino pitää säilyttää, kuten herra on itse sanonut!
– Mitä halvatun vaiheita? Enkä näe täällä yhtään herraa, yhden perkeleen narrin vain.
– No nimenomaan! Täällä haluttais nukkua, jos et ole huomannut.
– No enpä ole, en. Nukkua haluaisin itsekin, mutten pysty, tuskastui Petteri.
– Siinäpä se, et pysty, et sitten mihinkään! Äläkä viitsi aloittaa mitään puolustuspuhetta, en kestä kuunnella kuitenkaan kuinka vaikeaa herralla on. Haluan jumalauta nukkua edes yhden yön kunnolla, jotta jaksan mennä töihin aamulla!

– Narrilla, kulta, narrilla. Herroja täällä ei ole.
– Nyt jumalauta Kettunen turpa rullalle! Tiedät millainen olen väsyneenä!
– Valitettavasti, mutta mitä…

– Et mitään. Et kerta kaikkiaan mitään. Jumalauta, puoleen vuoteen et mitään. Olet vaan saatana herroiksi! kihisi Katriina kiukkuisena.

Siihen loppui se dialogi, mietti Kettunen. Ovesta lensi tyyny, ei peittoa. Ovi paukkui kiinni niin, että olohuoneessa seisova jalkalamppu taisi väpättää villimpään tahtiin kuin itkemään heränneen Elmerin alahuuli. Itkuisena se kuulosti Katriinakin sänkyyn menevän tunnekuohun vallassa. Kettusen teki mieli tapansa mukaan ottaa viimeinen sana, mutta nielaisi sen ja sai suljetuksi ammottavan suuaukkonsa. Mies kirosi vain mielessään, harmaa mieli oli alkanut punertaa, tällä kertaa kiukusta. 

Kettunen yritti parhaansa, mutta parempaan ei pystynyt, oli kuin kujalle jätetty rakkikoira, tosin harvalla rakilla olisi sohvaa minne mennä, tyynyn kera. Munasillaan sinne ei kuulemma ollut asiaa, senkin oli Katriina ehtinyt vuodatuksessaan tähdentää, ja itkunsa seasta käski television viimein vaientaa, heitä häiritsemästä. Nukkuakin kuulemma voisin, sanoi minulle, elleivät valot palaisi ympäri kämppää. Mutta nyt olin Kettunen, en Petteri, enkä kulta varsinkaan. 

Äitinsä tytär oli tuo. Mokannut olin taas eikä tarvinnut sängystä ja syleilystä unelmoida loppuyönäkään. Ei tänäänkään. Ei voinut olla varma, oliko sekään osa-alue sittenkään kunnossa.

Kettunen veteli epämiellyttävät kalsarit jalkaansa ja väisteli epämiellyttävät ajatuksensa tuonnemmaksi, käveli baarikaapille, etsien sieltä tuttaviaan, jotka voisivat kuunnella. Kaivoi, ja kolisteli, kilisteli ja tutki. Ei ollut kotosalla yhdysvaltalaisia, ei brittiläisiä eikä skotteja juurikaan. Johnnie Walker oli kävellyt tiehensä aikoja sitten kaiken värisistä etiketeistään. Jim Beam oli yhtä lailla kateissa, lienee Jussin seuraksi lähtenyt. Jack oli jättänyt jostakin syystä rippeet pullon pohjalle, ne voisi huitaista tästä suoraan. Eipä ollut näistäkään brittiläisen imperiumin herrasmiehistä Kettusen kuuntelijaksi ja muita miehiä hän ei uskonut pullosta löytävänsä, pullonhengen ehkä, jos vitutukseensa riittämiin joisi. 

Kellonajan ja viikonpäivän huomioiden on turha hakea lohtua paikallisesta räkälästäkään, kiinni se menisi kuitenkin, ennen kuin Kettunen sinne kävelisi. Sieltä nyt ei sinänsä uskaltaisi perheellinen tai perheetönkään mies lohtua hakea muuta kuin pullon tai lasin kautta, keski-ikäinen Kettunen oli väliinputoaja sielläkin. Ei nuori aikuinen, eikä vielä osa-aikaeläkkeellä oleva tehdastyöläinen tai sellaisen äiti, jonka iskuyrityksen kohteeksi Kettunen oli aikoinaan joutunut. Väinämöisen tuttavia oli varmaan, iältään ainakin. Voisivat ne nuottiviivastot ja rytmitkin stemmata heillä paremmin, saattaisi olla kiinnostunut Väinämöisen kirjastakin se. Siis siitä, jota nyt on iloisesti seitsemän vuotta tilattu maksamattomalla tilauslomakkeella. Perkele, asiakkaat ovat, ja viskikin tekee oharit. Vähän antaa makuja, muttei kuitenkaan jää mestoille.

Kettunen on vannoutunut laatuviskien ystävä, ja yrittää kokea niitä niin paljon kuin mahdollista, inhimillisesti. Viime aikoina hänelle tosin on maistunut kirkas viina, eikä sen tarvitse olla kossuakaan, kunhan on kirkasta. Kukaan muu sitä ei ole huomannut, tai ei ainakaan ole huomauttanut, kuin Katriina. Hyvä, että näin on. Kettunen oli luvannut, ettei juo kossua enää tänä vuonna. Tosin, lupasi eilen. Lupasi kuitenkin, ja tiesi pitävänsä lupauksensa, kerrankin etukäteen. Vuotta oli jäljellä tämä vuorokausi, talossa ei kossua ollut, eikä Kettusen omalla tilillä ollut edes kossuun rahaa. Luottokortti oli jo kuoletettu maksamattomien laskujen takia, itse asiassa pankki oli jo käräjäoikeuden kautta siitäkin Kettusta lähestynyt. Moni muukin taho, ja monesta syystä oli, mitä nyt jokunen Kettusen mielestä syyttä pientä yksityisyrittäjää vainosi. 

Muuta kirkasta oli, mutta Kettunen arveli lupauksensa koskeneen myös niitä ja oli neuvotellut siihenkin jo poikkeusluvan että Virontuonteja saisi nautiskella vieraiden läsnä ollessa illemmalla. Kasvisuutebooli ei olisi silloin kiellettyjen listalla. Vähän turhan höveli Katriina oli, mutta olkoon, voisikohan niitä rajoja vielä venyttää? 

Herrasmiehet olivat Kettusen tavoin kadoksissa, mutta kunnon viskihän ei ollut kirkasta. Suosikkinaan pitämä Laphroaig oli sekin Kettusen kaapista loppunut eikä nautintoihin ollut nykyisin varaa enää kuin haaveissa. Yksinäisen miehen yön pelastukseksi ja ajatusten kuuntelijaksi löytyi, jos nyt ei herrasmies, niin ainakin laatuviski, single malt The Glenlivet. Pojan kummisedältä varpajaislahjaksi saatu pullo, jota oli pari vuotta hienossa laatikossaan säilytetty, koskemattomana: Ison asian tai pahan päivän varalle kaiketi. Nyt oli sen vuoro toimia ystävänä, ja kuunnella, antajansa tavoin, luopua korkistaan. 

Tässä kaksintaistelussa The Glenlivet kohtasi The Kettusen. Jälkimmäinen oli varma voitostaan, jälkimmäinen oli mies. Jos ensimmäinen olisi jotain osannut sanoa, olisi ollut paljon epävarmempi jälkimmäisestä ja kehottanut vastustajaansa Katriinan kainaloon, pullo kun oli kuulevinaan kutsun, Kettunen ei. Ei kuullut kuin pullon kutsun, kutsun keskusteluun, aamuyön kestävään otteluun, josta pullo ei voinut paeta. Kettusella oli kuuntelija, joka ei kävele pois kuin Walker, ei puhu kuin anoppi, eikä murehdi kuin äiti. Kuuntelija, jolle voi paljastaa sisuksensa kuormittamatta sitä kuin Katriinaa. Kuuntelija, joka ei vaadi isää mihinkään eikä isäntää minnekään. Kuuntelija, joka ei ehdi loppumaan kesken, kuten Jack Daniel’s.