Tänään jatketaan kirjan luvulla 2. Tätä tänne tuupatessa en ole lukenut sitä vielä uudelleen läpi. Veikkaisin, että tässä kirjoittelin sitä, kuinka herkästi lapset meitä tulkitsevat, ja mitä kaikkea heidän ei todellakaan tarvitsisi joutua tulkitsemaan. Katsotaan mitä olen mieltä, kun olen lukenut.

Artikkelikuva: Photo by michael lorenzo from FreeImages

2. Tunteiden tulkit

– Ikkä. Ikkä… Ikkä ukkuu! Pois! Ikkä ukkuu!

Kettunen havahtui unestaan, riipaistiin pois Väinämöisen kovistelusta. Ei ollut Väinämöinen kurkussa, oli jotain paljon konkreettisempaa, joka läiski ja mätki isää poskelle. Oli muuten Väinämöistä nuorempi ja tärkeämpikin. Väinämöinen oli mennyttä elämää, tai ainakin sitä, mitä Kettunen yritti taakseen jättää. Sitä, joka väsyneen miehen uniin kuitenkin toistuvasti tunkeutui todentuntuisesti, vääjäämättä ja Kettusta hiostaen. Työt, joita ei enää ole. 

Hiki oli taas, leffauusinta ja professorin näköinen mies oli vaihtunut johonkin visailuun, jota juonsi tekopirteä mutta jotenkin tympääntyneen oloinen nainen. Väinämöisen haamukin hälveni mutta pysyi elävänä ajatuksissa. Oliko se Väinämöinen, josta tämä alamäki alkoi, vuosia sitten?

– Ikkä ukkuu, ikkä ei tousui. Pippi.
– Joo, joo Eppu. Iskä nukkuu, samoin Elmerin pitäisi nukkua. Eikä iskällä ole housuja, kun iskä kävi just suihkussa.

Kettunen nousi sohvalta, ravisteli itseään irti Väinämöisen ikeestä, sen minkä kykeni ja koetti keskittyä siihen, mikä oli konkreettista: Alastoman isänsä sohvalta löytäneeseen tomeraan Elmeri-poikaan, joka ei ollut vielä kovin halukas nukkumaan öitä omassa huoneessaan, ja hiippaili useasti isän ja äidin väliin viereiseen huoneeseen. Nyt oli varmaan televisio tai äänekäs kuorsaus houkutellut ohi makuuhuoneen, nykimään isää ylös sohvalta. 

Siinä se roikkui Kettusen peukalossa koko voimallaan, uneliaana sekin, nykien isäänsä mukaansa ja komentaen nukkumaan. Nukkumapaikka oli Elmerin mielestä vain äidin vieressä, oli sitten kyseessä hän, isä, mikä tahansa eloton tai elollinen olio, joka kotoa löytyi. Jos sitä lainalaisuutta meni jokin rikkomaan, oli Elmerin maailma vinossa. Ei siinä, niin se oli Kettusen omakin. Sen hän oli havainnut, että Katriina sitä maailmaa nykyisin pystyssä piti, millä ihmeellä, siitä Kettunen ei varma ollut. Siitä hän sen sijaan oli, että Elmeri oli sen maailman aurinko, ollut pian pari vuotta. 

Siitä hänkin virtaa sai, enemmän ja vähemmän, mutta sai kuitenkin. Sen auringon läsnä ollessa ei ollut syytä eikä mahdollisuutta synkistellä, eikä oikein vaipua niihinkään ajatuksiin, joita Väinämöinen edusti. Vastakkain olivat menneisyys, ja tulevaisuus, Kettunen itse leijui niiden välissä. 

Elmeri oli eittämättä Kettusen elämän suurin saavutus. Asia, tai no, ihminen, jonka vuoksi muita ihmisiä ja asioita jaksoi katsoa positiivisesti. Kaikkea, mikä Elmerin kautta, läpi tai vieressä liittyi jotenkin Kettuseen. Siis elämää. Ja tulevaisuutta. Kaikkea. Sen myötä jaksoi yrittää. Yrittäminen. Tuskaisaa. Sehän tämän ahdingon oli luonutkin: Yrittäminen. Taas ne ajatukset ravaavat sitä saatanan samaa ympyrää.

– Vittu, vitun, vitun vittu! Perkele!
– Peekele!

Se vihlaisi korvaa. Heleä pikkupojan ääni jalkojen juuresta, joka repäisi uudelleen todellisuuteen. Ei muistunut mieleen, mikä kiroilutti, nyt vain nolotti niin, että omia korvia kuumotti. Hävetti, että siinä se oli resuinen, alaston isän irvikuva opettamassa kaiken imevälle pojalleen elämän lakeja, ja keskeisiä suomalaiskansallisia sanoja kotimaisen nykykulttuurin kovasta ytimestä. Tekemässä kello 1.36 yöllä sitä, mitä ikinä ei tehdä pitänyt.

Ei lohduttanut sekään, että samainen sana, tai ainakin sen sukuinen oli lipsahtanut tekopirteän visailujuontajan suusta juuri äsken. Se ei haitannut Kettusta, hän ei ajatellut ikinä olevansa siveellisyyden äänitorvi, vaikka yritti toki olla moraalisesti kunnioitettava vanhempi. Jälleen ropisisi miinuspisteitä Kettusen jo ennestään varsin laihaan pistepussiin. Onneksi Katriina taisi pysyä unessa, muttei Eppukaan taida isäänsä kovin korkealle näillä esityksin pisteyttää, vaikka peekele hänestä hauskalta kuulostaakin. 

Kettunen kaappasi pojan kainaloonsa, ja halasi lujaa, kuiskasi sitten Elmerin korvaan, että menisimme nukkumaan. Muodollisen kysymyksenkin esitti siitä, menisikö Elmeri omaan sänkyynsä vai äidin viereen, saaden täysin odotetun vastauksen. Painajaisistaan jo toistamiseen herätetty hikinen mies tunsi sen mitä halusi. Pyyteetöntä rakkautta ja lämpöä koko kehon läpi kantaessaan pientä poikaansa sinne, minne tämä halusi mennä. 

Juuri tässä Kettunen eli hetkessä, täysin sitä, mitä hänen pitäisikin elää, jos vain suinkin osaisi. Yritti parhaansa, ainahan hän yritti ja yritti. Onnistumiset olivat yrittämisissä mitä milloinkin, mutta Elmeri ei niistä moittinut, isä oli pojalleen yhtä tärkeä kuin poika isälleen rakas. Siinä ne kulkivat makuuhuoneeseen, kiinni toisissaan, kiinni hetkessä, kiinni elämässä. Vain toinen vaipui uneen, ja vain toinen löysi halauksen saattelemana paikan äitinsä pehmoisesta kainalosta. Toinen sai osakseen mulkaisun ja murahduksen, jota oli vieläkin syytä väistää. Karkuun ei sentään juossut, kaivoi vaatekaapistaan kalsarit ja ensimmäisen paidan, mikä käteensä pimeässä osui. 

Sinne jäivät, poika ja äiti, isä ei. Isän päässä vaelsi Väinämöinen, liian todentuntuisena ja hereillä pitävänä. Vaelsi tai laahusti. Laahusti, kuten Kettunen, paita yllään ja kalsarit kädessään takaisin kohti olohuoneen sohvaa. Siellä oli kaverina edes se visailutyttö, voisihan sitä kääntyä sohvalle sen ja viltin kainaloon, kenties.

Päästyään sohvalle, huomaa Kettunen visailujuontajankin kadonneen. Jopa sellaiset tytöt olivat näköjään niin viisaita, että menivät nukkumaan ennen kahta yöllä. Hyvä heille. Ei löytynyt naapurikanavaltakaan, ei blondia eikä tummaa. Nukkumaan olivat tosiaan menneet, ja miksipä eivät olisi. Eihän niillä olisi seuranaan kuin tällainen karvainen, uneton Kettunen tai jollain lailla Kettusen kaltainen yhteiskunnan hylkiö. Rivot ja seksistiset ajatukset mielessään, vastaamassa mistä ja mihin väliin niitä tikkuja tulisi siirtää, jotta luvusta saataisiin mahdollisimman suuri. 

Ei olisi Kettunen mitään järjellistä jaksanutkaan ajatella. Sanoista suuri numerokaan ei tullut mieleen muuta kuin velkamäärä, joka sekin oli käsittelemätön möhkäle unettoman miehen päässä. Konkreettiseksi sen toi kuitti- ja perintäkirjepino. Sekin näkyi sohvalle asti työnurkkauksesta. Ei se enää ollut edes pino. Yhtä sekaisin oli kuin Kettusen pää: Röykkiö siellä, kasa täällä ja nippu tuolla, kaikki vailla varsinaista yhteyttä mihinkään, käsittelemättömänä odottamassa jotakin ihmettä. Ihmettä, jota ei ikinä tulisi. Jotakin olisi noillekin yritettävä tehdä. Hiljaisuus. Jumalauta, sieltä se taas tuli: Yrittäminen. Sillähän nuo kirotun velkarästit olivat syntyneetkin. Yrittämisellä. Sillä, että yrittää. Yrittää selviytyä. Yrittää sinnitellä ja jaksaa. Yrittää elättää perheensä, itsensä ja työntekijänsä. Jumalauta, yrittää.

 Yrittää kantaa osansa yhteisiin seteleihin, ottaa yhteiskuntavastuuta kannettavakseen. Ottaa sitä omalla riskillä jumalauta enemmän kuin laki sallii, kantaa huolta yksilöstä ja yhteisöstä enemmän kuin se huolestuneen oloinen siloposki televisiossa tietääkään. Ei siis se kadonnut visailuneitonen, vaan se sellainen huolestunut vastuunkantoa toitottava mies, joka tv-uutisissa on jo vuosikaudet pyörinyt. Pitäisi muka yrittäjän asialla puolueensa olla, paskat se on. EK:n käsikassara ja isojen poikien sätkynukke. Pienen yrittäjän asioista se ei mitään tunnu ymmärtävän. 

Yksi asia tai ehkä kaksi sitä kuitenkin yhdistää Kettuseen. Huolestuneisuus tulevaisuudesta. Siitä Kettunen ei ollut varma ettäkö omastaan vai yhteisestä mutta huolissaan olivat molemmat. Kumpainenkin oli tavallaan yrittänyt toimessaan auttaa hyvinvointivaltiota. Kettunen oli epäonnistunut, ja joutunut toimestaan jo luopumaan. Se toinen sai toimessaan jostain kumman syystä jatkaa, vaikka kavereineen vaikeutti yrittämistä, minkä kerkesi, ainakin Kettusen mielestä. Päivästä toiseen puhui hyvinvointivaltiosta ja vastuunkannosta ja näytti huolestuneelta. Ei tosin yhtä huolestuneelta ja väsyneeltä kuin Kettunen, eikä yhtä väsyneeltä kuin se toisen värinen kansakoulunopettaja Pohjanmaalta, josta se nyt Kettusen muistin mukaan oli. Sen värinen oli kuin Kettunenkin itse, muttei sekään Kettusen mielestä työstä ja hyvinvoinnista ollut huolissaan, kunhan puhui. Ei ainakaan Kettusen. 

Kettunen oli, niin omasta kuin yhteisistäkin, oli vaan epäonnistunut pitämään niistä huolta. Ei auttanut kukaan, oli kyllä auttavinaan, muttei auttanut. Tai ne, jotka auttoivat, eivät osanneet. Halusivat kyllä mutteivät kyenneet. Kykenemättömiä olivat Kettusta auttamaan, vaikka pyyteettömästi yrittivätkin. Kykenemättömiä olivat ministeritkin valtiota auttamaan, vaikka sanomisiensa mukaan pyyteettömästi yrittivät ja unettomia öitä valtakunnan asioita hoitaessaan viettivät. Korostivat vastuullisuutta ja harmaan talouden kitkemistä. 

Kettusessa ei ollut harmaata kuin mieli ja pukeutumistyyli. Mieli oli ennen ollut tulipunainen ja tahto palava. Selviytyä, auttaa, suoriutua, kehittää, olla nopeampi, parempi ja tehokkaampi. Tuottavan yhteiskunnan tuottava osa, kansantalouden tulopuolen tuottaja, se Kettusen piti olla. Sen vuoksi ainakin, että nämä huolestuneet puhuvat päät voisivat huolissaan euroja jakaa vielä vähempiosaisille. Kreikkaan, Kemijärvelle, Kokkolaan, ja mitä näitä nyt oli, kriisialueita. Syyriaan ja Siilinjärvelle vai minne lie. 

Vaan ei ollut enää, Kettunen oli jotain muuta, mitä oli, sitä ei tiennyt itsekään. Itse itsensä työllistänyt, yrittänyt, sitä oli. Itsensä oli myös kriisiin ajanut. Yhteiskuntavastuuta oli kantanut, taakaksi asti ja kivikkoon kolahtanut. Eivät ne olleet hänelle apupakettia kasaamassa. Itse oli pärjättävä, suotta syyttää lamaa, jota ei kuulemma ole. On vain taantuma, ja sekään ei lamaksi käänny, kun kaikki tekisivät työtä ja veronsa maksaisivat. Kettunen maksoi, niin kauan kuin jaksoi, suinkin kykeni. Oli saanut verovirkailijaltakin puhelimitse luennon siitä, miten Kettunen firmoineen oli vain välikäsi, joka niitä maksuja valtion taskuun tilittäisi. Eihän se sen virkaansa suorittavan naisen vika sekään ollut, mutta itse pirulta se luurissa kuulosti, ja Kettunen räjähti. 

Saatana, hän oli sille Isolle Pirulle rahaa kantanut, tulevaa, tullutta, lainattua ja vähän varastettuakin. Ei kun, ei sentään, ei varastettua. Tai ainakaan sitä ei pitänyt verovirkailijalle tunnustaa. Perkele. Tunnustettua tuli. Ei auta kun jatkaa tilitystään, ei verojen kun ei ollut varoja, vaan poliittisten näkemysten, joita riitti, ja kokemusten siitä, mikä tässä maassa oli pielessä ja kuka oli todellinen vähäosainen. Ja siitä kuinka ne perkeleet väärin perustein lapioivat rahaa vääriltä ihmisiltä väärien ihmisten taskuun. Ei kai niille lapio enää riittäisikään jos edes rekka. 

Minä en, helvetti soikoon, ole mikään välikäsi. Minulle riittäisi kun lusikalla saisi itselleen, toisella pojalleen. Kolmas lusikallinen työntekijälle voisi olla liikaa vaadittu. Mutta jumalauta, te nyhdätte ja väännätte, rahaa niistäkin saatana, mitä Väinämöinen ei eläkkeistään aikanaan maksanut. Ei tämä mikään Sampo ole, eikä minun nimeni ole Björn. Olen vain Petteri, pelkkä paljas Kettunen, saatana! Tyhjästä on perkeleen paha nyhjäistä, ja yhtä paha on verottajan. Luulisi senkin voivan paremmin, jos on Petterillä töitä ja on Tuomaksella töitä. Palkan olen sille aina maksanut, pienemmät taskut sillä on kun valtiolla, niin oli Kettunen virkailijaa ojentanut.

Sielultaan ja tunteeltaan, ajatuksiltaan, Petteri Kettunen oli tulipunainen, kallis ja nopea. Ihan aito Ferrari oli. Sanottavaa ja tehtävää oli paljon, ja se tuli viipymättä ja rouheasti ulos. Tunteella, täynnä tulta ja jämerää luonnetta, suoraa toimintaa, sellainen oli Kettunen sisuksiltaan. Toiminnaltaan ja ulosanniltaan hän oli kuitenkin hillitty, harmaa ja varovainen, jonka tulipunaisuus oli täysin peitelty ja painunut unholaan harmaantuneen mielen taakse. Graniitin harmaa, aivan kuten oli Dressmannin puku ja Kettusen Skoda. Tylsä ja tavallinen, nöyrä ja halpa, sellainen Kettunen oli. 

Asiakkaille, Väinämöiselle ja muille, piti olla aina mieliksi, vaikka niistä olisi mitä mieltä hyvänsä. Jokainen euro oli ollut aina Kettuselle tarpeen, samoin kunnalle ja valtiolle, jossa Kettunen asui. Halvalla ja pyyteettömästi työnsä oli tehnyt, laadukkaastikin mielestään, ja vuosien varrella veronsa kantanut. Sitten tuli tämä taantuma, lama, joka ei pitänyt Suomeen asti ulottua, niin sanoi se silloin iloinen, nykyään huolestunutta esittävä pääministeri.

Pääministeri ei ole lamaantunut vieläkään, taantunut ehkä kun samaa paskaa suustaan suoltaa uutislähetyksestä toiseen. Se vitutti Kettusta. Yhteiskunta oli mätä, sitä piti parantaa, mutta Kettusen mielestä eri keinoin kuin mitä tämä vastuunkannon irvikuva kavereineen ja vähemmän kavereineen esitti, väriin katsomatta. 

Kettunen kiehui taas ajatuksissaan, tulipunaisena. Ei nukkunut, mutta havahtui harmauteensa. Hän, jos kuka, oli lamaantunut velkataakkansa ja sekavien ajatustensa alla. Ei tahtonut niistä tolkkua saada itsekään, vaikka kuinka yritti, tuossa juoksunopeudessa heikompaa hirvitti. Kettustakin, hän ei ollut pelkästään harmaa ja nöyrä. Hän oli heikko ja nöyryytetty. Se sattui, tuntui pahalta. Tuntui se varmasti muistakin, Katriinasta ainakin, ja Elmeri ei edes osannut kertoa, miltä hänestä tuntui. 

Toivottavasti Kettunen ei kuitenkaan ollut ehtinyt tuhota kumpaakaan. Yrityksensä oli tuhonnut, tuhoaisi kohta itsensäkin, jos ei jotain tolkkua ottanut maailmanparannukseensa. Tuhota pitäisi tuo perintäkirjepinokin, laskut ja ulosottolaput. Velka ei siinä poistuisi eikä yrittäjyydelle epäoikeudenmukaisen maailman taakka. Tiedä sitä, poistaisiko mikään. Tuhotun, tai tuhoutuneen yrittäjän, tulisi kuitenkin jotain yrittää, yhä edelleen. Selvitä veloistaan, selvitä eteenpäin, selvitä. Tai ainakin selvittää: tunteensa, tilanteensa ja elämänsä. 

Puhua pitäisi, toimia pitäisi. Ei vain ollut ketään kuka kuuntelisi. Vanhukset eivät ymmärrä tai ovat jo kuunnelleet tarpeeksi. Katriina nukkuu ja Elmeri ei osaisi ottaa kantaa. Kuuntelisi se isää kyllä, mutta maailman paino ei sitä vielä musertaisi. Ymmärtäisikin yhtä paljon kuin tuo jaloissa isännän tyhjää katsetta ja äheltämistä pää kallellaan kummasteleva koira. Tai mistä Kettunen tiesi, ehkä tuo luonnonläheinen kaksikko ymmärsi häntä eniten, ja kyseenalaisti vähiten. 

Jospa minä niille puhuisin, harjoittelisin anteeksipyyntöä ja nöyryyttä. En äksyilisi, ja latelisi räväköiksi puettuja latteuksia. Katsoisin vain peiliin, olisin nöyrä ja aloittaisin alusta. Niille minä ainakin kelpaan, niitä varten olen olemassa, tuota koiraa, tuota poikaa. Niille minä veroni maksan, ja niiden elämän rakennan. Tai siis, sen sokkelin rakennan, jolle poika saa itse rakentaa. Raudoituksenkin taidan tehdä, jos vaan osaan. Miten sen teen, en tiedä. Nyt se perusta on hutera, ja uppoaa suohon kuin tuleva sairaala. Jotenkin se pitäisi vahvistaa, mutta millä. Joltain minun on kysyttävä neuvoja, vaan keneltä. Kuka sitä tällaista edes kuuntelisi, epäonnistujaa? Pari vuotta olen lähimmäisilleni taloudellista tuskaa, poliittisen tilanteen epäoikeudenmukaisuutta, yrittämisen vaikeutta ja verottajan kohtuuttomuutta vuodattanut. Ne ihmiset, jotka olivat ennen lähellä, eivät enää jaksaneet, etäisempiä olivat nyt. Ymmärsivätkö edes Kettusen ahdistusta ja siitä kumpuavaa tuskaa, mieshän oli duunarisuvun musta lammas. Yrittäjä, joka vakuutti olevansa duunari ja demari. Insinöörismies, joltakin käsittämättömältä alalta, ei päivääkään oikeita töitä takana ellei paperitehtaalle laadittua opinnäytetyötä ja työharjoittelua vuosituhannen taitteessa sellaiseksi voinut laskea. 

Suku oli jo työnnetty niin täyteen sitä yrittäjyyden ankeutta, että sinne sitä ei enempää mahtunut. Sitä paitsi, isäukko oli antanut kaksi elämänohjetta Kettuselle aikanaan saunan lauteilla. Ensimmäistä hän oli noudattanut huonolla menestyksellä, toisesta ei ollut edes piitannut. Ukkokin oli työväenaktiivi, ei tohtinut Kettusen firmaan sijoittaa. Auttoi kyllä Kettusen perhettä, ja muisti mainita aina sopivassa käänteessä, että mihin sitä yrittäjä joutuisikaan, ellei työntekijä sitä rahoittaisi. 

Isäukolta ei tohtinut Kettunen mitään pyytää, se oli osansa tehnyt. Niin oli Kettusen äitikin, Elmerin mamma, ikuinen murehtija, sellainen sähköjänis. Mamma oli eläkesäästönsä sijoittanut Kettuseen ja olisi tahtonut sijoittaa vieläkin enemmän, niin huolissaan oli. Kumpaankaan vanhukseen ei sopinut enempää tuskaa kaataa, ja muutakin sukua kohtaan tuli olla nöyrä. 

Vaimonsa toimistotyöntekijän palkalla eleli Kettunen nytkin, ja Katriina oli tätä kurjuutta jo riittävän monet kerrat kuunnellut, katselikin liian läheltä. Vaikka Petteri-kulta vielä olikin, yhtään lisää ei Kettusen mielestä vaimonkaan laariin sopinut eikä Katriinan palkalla velkarästejä makseltaisi. 

Katriinan vanhemmatkaan eivät rahassa kylpeneet, vaikka yrittäjiä olivatkin. Appiukkonsa kanssa Kettunen oli hyvissä väleissä, ja Sakarin kanssa pari kertaa kuussa maailma parantui saunan lauteilla kummasti. Appiukollekaan ei vaan voinut firman tilanteesta kertoa, ei siitä että se oli pakko lopettaa. Ei siksi, ettei Sakari Mäkelä sitä ymmärtäisi ja hyväksyisi, tyttärenpojan aikaan saanut mies kelpasi aika moneen, kunhan oli ihmisiksi ja rehti Katriinalle. 

Aika vaan ei ole kypsä kertoa appiukollekaan, eikä neuvoja kysellä. Kettunen ei ollut nimittäin lainkaan valmis kohtaamaan kuvittelemaansa anopin palauteryöppyä siitä, miten kelvoton vävyn retale heillä olikaan, kun ei verojaan maksa ja yritystään saa pysymään pystyssä kuin kymmenisen vuotta, toisin kuin he, nelinkertaisen määrän, jo 70-luvulta lähtien. Tokkopa tuollainen vävy anopin mielestä on kelvollinen perhettäänkään elättämään.

 Siinä mielessä anopin kuvitteellinen mielipide oli oikeassa, että eihän Kettunen elättänytkään, vaan Katriina Mäkelä. Niin, tai Kettunen se vaimokin oli, mutta anoppi puhui siitä joko meidän Katriinana, tai Mäkelän Katriinana. Kettunen se ei vahingossakaan ollut anopille, vaikka vuosia oli jo nimenvaihdosta kulunut. Kettunen oli Kettunen, tai vävyn retale, mutta ei se Kettusta häirinnyt, ei anoppi miehestäänkään etunimellä puhunut. Sakarikin oli Mäkelä vaan, ei sitä nyt Sakariksi saati Sakeksi tai millään hellittelynimellä suinkaan vielä neljäkymmenvuotisen yhteiselon kohdalla voinut kutsua, joten ei Kettusella kiire ollut.

 Jos tuo Petteriksi saati Petskuksi rupeaisi kutsumaan, niin maailma olisi loppunut ja viimeinenkin Kettusen tuntemista lainalaisuuksista olisi kumottu. Piti maailmassa sentään olla jotain tuttua, vaikkei sitä turvalliseksi voinutkaan sanoa. Turvallisuuden nimissä oli reilumpaa olla kertomatta appiukollekaan kaikkea, ettei anoppi kokisi jääneensä mistään vääryydellä paitsioon, siinähän sitä kusessa oltaisiin.

Paitsio, siinähän se, silloin peli vihelletään poikki! Voisiko joku vanhoista futiskavereista kuunnella? Taitaa jokunen puulaakia vielä pelaillakin, Kettunen on niistä puuhista jättäytynyt firman ongelmien kasauduttua ja Elmerin synnyttyä. Muutamaa on tavannut keskustan kuppilassa käydessään mutta aiheena ei kyllä ole ollut kansantalous eikä Kettusen talous vaan illan matsi tai kuningaslaji ylipäätään. 

Tokkopa niistäkään kuuntelijoiksi olisi, ja ymmärtäisivät Kettusen vähintään yhtä väärin kuin anoppi konsanaan. Miksipä ne epäonnistujan horinoita kuuntelisivatkaan, tottuneita menestyjiä kukin tahollaan ja muihin ei ollut tullut yhteyttä pidettyä sitä vähääkään. Ei Kettunenkaan silloin aikanaan mikään epäonnistuja ollut, melkoinen maaliruisku oikeastaan, yhtä itsevarma kuin yrityksensä kanssakin. Onnistuminen luo onnistumista, menestyminen menestystä, niin hän urheilusta tiesi. 

Sen tiesi bisneksestäkin, mutta oli nyt joutunut kokemaan sen toisen puolen. Virheratkaisut ja epäonnistumisetkin osaavat kasautua. Jos eivät muualle, niin pöydille, laatikoihin, pöydän alle ja pusseihin, kaappiin piiloon, sinne kasautuvat, laskut, kuitit ja kaikki konkreettinen, loput vastaamattomiin puheluihin. Eniten ne kasaantuvat kuitenkin Kettusen päähän, hereillä pitäväksi ajatusten sumaksi ja vaihtoehdottomuuden tuskaksi, jota Kettunen ei osaa avata eivätkä osaa Kettusen läheisetkään, tunteiden tulkit. Osaavatko tulkitakaan, kun ei Kettunen heille kaikkea kerro, kun ei voi, ei tohdi heitä rasittaa. Sitä paitsi, Kettusen tuska kuuluu hänelle itselleen, oli se sitten oma syy tai sattumien summa, hallituksen tekemisten tai tekemättä jättämisten syytä. 

Joku muukin tässä oli syyssä, kuin Kettunen itse, kunhan tietäisi kuka. Sille Kettusella olisi paljon asiaa. Olisi myös sille ministerille, jota Kettuseen yhdisti vain ne kaksi asiaa: huoli ja ikä. Sekään tuskin Kettusta kuuntelisi, saati tulkitsisi, ainakaan oikein, vaikka sille nykyään voi Radio Novaan soittaakin. Ei kai sinnekään aamuyöstä voi soittaa. Ainoa ohjelma, jonne tähän aikaan voisi soittaa, olisi Pekka Saurin Yölinja, ja sekin on Kettusen tietojen mukaan loppunut jo vuosikymmen sitten. Eikä Kettunen sinnekään kehtaisi soittaa, vaikka sieltä saattaisi se ainut kuuntelija löytyäkin, ymmärtäjää ei kai sieltäkään.