Toiset siivoavat jouluna laatikoita tai kaappeja. Minä eksyin Google Drive -tilaani.

Vuodenvaihteessa 2013/14 aloin kirjoittaa ajatuksistani tekstiä. Kuten nyt seitsemän vuotta myöhemmin tiedetään, ei minusta ole kirjailijaa tullut enkä ole julkaissut kirjaa. Olen julkaissut vain blogitekstejä ja Facebook-päivityksiä, opinnäytetyön ja epämääräisiä perhevalokuvia. Siinä välissä on yrittäjätautaisesta, konkurssiin ajautuneesta insinööristä tullut tradenomi, projektityöntekijä, projektipäällikkö ja nykyiseltä ammatiltaan datainsinööri. Yhden lapsen isästä on tullut kolmen lapsen isä, ja koiria on kaksi. Elämä on vienyt ja sitä on viety eteenpäin. Ja se on kieltämättä ollut ihmisen siedettävissä.

Elämä ei ole koskaan ollut hiuskarvan varassa, niin hurjaa elämää en ole uskaltanut elää. Mutta jotenkin, vuosina 2012-13 tuntui, vaikka olin kohtuullisen tuore isä, että tuo firman kanssa epäonnistuminen, taloudellisten huolten kasautuminen ynnä muu konkurssiin liittyvä otti aika koville. Realistisesti ajatellen, ei elämä yhden pikkufirman kaatumiseen kariudu – näin jälkikäteen nähden se on päinvastoin kasvattanut kovasti. Vaikka konkurssivelkoja on vieläkin maksettavana. Mutta tuolloin päälle osuessaan kesällä 2013 se tuntui musertavalta. Epäonnistuminen jossakin, jota olit itse rakentanut. Koin pettäneeni itseni, yhteistyökumppanini, asiakkaani, työntekijäni. Heille minulla ei ollut tarjota kuin kylmää tyhjyyttä, itseni mukaanlukien. Koin pettäneeni oman perheeni – heille ei ollut tarjota kuin kasvavaa epävarmuutta. Epävarmuutta, jossa olin tähän saakka keplotellut lähinnä itse, tarjoten kuitenkin edes jotain toimeentulovarmuutta perheelle. Nyt minulla ei ollut tarjota edes sitä. Jo tässä vaiheessa olin joutunut lainaamaan rahaa elämiseen niin vanhemmiltani kuin muiltakin sukulaisiltani. Siinä se oli yrittämisen auvo ja firman piikin terävyys. Tämä yrittäjä oli tyystin tyhjänpäällä ja sitä elätti taloudellisesti työssäkäyvät sukulaiset. Lainattu raha, josta juuri mitään ei ole maksettu takaisin, toisin kuin virallisille velkojille. Ei ole rahkeet vielä seitsemässä vuodessakaan niin suuriksi kasvaneet. Tämä epäonnistuminen, riittämättömyys, pettymys – se tuntui silloin niin suurelta. Näen nyt, olen nähnyt jo pitkään, että pientähän se oli.

Kirjoittaminen – huvikseen kirjoittaminen – on ollut minulle aina luontevin tapa ilmaista itseäni. Laulaa en osaa, tutut sen tietävät. Soittaakaan en osaa, ja näytellä en vain kehtaa. Piirustustaidot on samaa tasoa nokkahuilunsoiton kanssa, niin itseilmaisun muodoksi on aina jäänyt puhuminen ja kirjoittaminen. Firman ajatutuminen pikkuhiljaa kuralle, ja loppua kohti vauhdilla päin betoniseinää oli kuitenkin niin kova kolaus omalle ylpeydelle, että se oli käsiteltävä jollakin tapaa. Melko tarkalleen seitsemän vuotta sitten, joulun jälkeen, aloin kirjoittaa tekstiä, joka sai nimen ”Ihmisen siedettävissä”. Kuten totesin, kirjaa siitä ei tullut. Olkoon hyvä tai huono asia niin, minulle se oli välttämätön ulostulo. Ei yksi yhteen totuuden kanssa muttei ihan joka kohdastaan vinoutunutkaan. Kirjoitin kaksi kuukautta, opiskelujen ohella. Höyryämällä, intoamalla. Puskin pettymyksen ulos itsestäni, aidosti aloittaakseni jotain uutta. Toki, olin jo paennut tyhjyyden tuskaa varmistamalla itselleni opiskelupaikan ja rakentamassa sitä kautta uutta tulemistani. Kotisohvalle en olisi tuolloin voinut jäädä, enkä uskonut, että epäonnistunut pikkufirman pyörittäjä pääsisi 10 vuotta vanhalla tutkinnolla mihinkään koodarin hommiin töihin… Pelkkä opiskelu ja sen kautta uusiin töihin ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Joten tukeuduin tuttuun tapaan. Kirjoittamiseen ja itseironiaan. Itselleen pitää uskaltaa irvailla aina ja nauraa vielä useammin. Joten jos siinä jotain tölvii, niin eniten itseään, herätelläkseen itsensä. Tiesin heti, viimeistään tekstin valmistuttua, että minulle se toimi! Tuona jouluna 2013 olin lukenut yhden Kari Hotakaisen teoksen sekä kuunnellut paljon Juha Vuorista. Siis ennen kuin ensimmäiset lauseet ”kirjaani” kirjoitin. Se joko näkyy tai on näkymättä.

Minulle on sanottu, että sinusta pitäisi tulla kirjailija. Olen sanojille toistuvasti todennut, että ”todennetusti ei pidä.” Nyt vuoden 2020 taittuessa vuoteen 2021 aion esittää siitä todistusaineiston. Julkaisen ”Ihmisen siedettävissä”-tekstit täällä (virheineen) suurin piirtein kappale per päivä tahtia. Ehkä selitysten kanssa, ehkä ilman niitä. Tekstin on aikanaan lukeneet vain vaimoni, vanhempani ja muutama kaveri. Kovin laajalle tämä ei ole vuosien saatossa levinnyt, ja itse en ole sitä sitten vuoden 2014 edes lukenut. Luen sen nyt samalla kun julkaisen teille, sellaisenaan. Mutta tosiaan, pala kerrallaan. Ehkä olen kuitenkin niin laiska, että ajastetusti, tässä blogissa. Koska enhän minä täällä päivittäin käy. Hetken päästä odotettavissa tekstin alustus, ja ”kirjan” ensimmäinen kappale.

Mukavaa vuoden vaihtumista ja alkavaa vuotta 2021. Pysykää terveinä – ja järjissänne! (Vaikka tekstejäni lukisittekin!)