Tästä alkaa varsinainen kirja, josta ei siis kirjaa tullut. Eikä minusta kirjailijaa. Pohjustus tähän jatkotarinaan löytyy edellisestä blogitekstistä. Tätä kirjoittaessani olin jo puhunut muutamalle lähipiirissäni niin paljon konkurssista, että puhuminen ei oikein yksistään ollut enää vaihtoehto. Vaikka ystäväni sanoin, ongelmista pitää puhua, koska ongelmat eivät kestä päivänvaloa. Mutta pyörin niin samaa kehää, etten osannut mitään uutta sanoa eikä ne harvat minua lie enää kuunnelleet. Joten rupesin kirjoittamaan.

Artikkelikuva: Photo by Ryan Aréstegui from FreeImages

IHMISEN SIEDETTÄVISSÄ

I Ahdistus ja pelot

Kukaan ei voi välttyä huolilta eikä kukaan voi väittää ettei koskaan ahdistaisi. Epämiellyttäviä tunteita ovat myös jännittäminen ja häpeä jostakin. Tunne siitä, ettei riitä. Siitä, että ahdistusta ja pelkojasi ei kukaan kuule saati kuuntele.

Peloista, epäonnistumista ja voimattomuudesta muodostuu paineita. Kroppasi tärisee, ja mielesi poukkoilee. Kukaan ei kuuntele, ei vieläkään. Paitsi joku epätodellinen, joka kestää kättesi tärinän ja huomaa katastrofiajatuksesi. Pelot ovat jäänteitä menneisyydestäsi mutta osaatko käsitellä niitä? 

Kuinka syvällä se ahdistus on, mistä se tulee? Tuleeko se eiliseltä, viime vuodelta, koko elämästäsi? Siitä mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä? Kenties. Vai tuleeko se sieltä, mitä tiedät joutuvasi tekemään vai tulevaisuudesta, josta selviämistä epäilet?

Kuuleeko kukaan muu kuin pullo, voiko valtiovaltaa huutaa apuun? Ellei se tule, kuka tulee kun paine kasvaa, ja yksilön korkki räjähtää auki? Stressi ja väsymys ovat aina läsnä. 

1. Väinämöinen
   

Aika on loppumaisillaan. Matti on jo poistunut paikalta, Peteäkään ei ole missään. Itse asiassa koko luokassa ei taida olla ketään. Hiki virtaa. Kysymyksiä on kuusi, ja vastattuna on vasta kolme, nekin todennäköisesti väärin. Päässä humisee, korvissa soi pujopartaisen harmaahapsen ääni, joka kertoo, että Kettusen Petterinkin olisi syytä jo lopetella. Taas kerran, kokea epäonnistuneensa luovuttaa koe valvojalle epäonnistuneena ja keskeneräisenä kädet hikisinä. 

Kettunen kurkottaa katseensa kelloradioon, joka osoittaa ajan olevan 0.13 aamuyöllä. Ei taaskaan kauaa nukuttu. Parempi ettei nukukaan, jos unet ovat näin sekavia. Ei sitä miehen ole tarvinnut yli kahteen vuosikymmeneen olla matematiikan kokeessa, ja silti niistä näkee painajaisia. 

Hiki tulee muutenkin kuin unessa. On tässä todellisuudessakin laskettu väärin, unohdettu vastata tai vastattu väärään asiaan. Uusivuosi. Vieraat. Tarjottavat. Loputtomat elämänparannuslupaukset. Nolla kolmetoista. Kossu. Ei jumalauta, ei tähän aikaan. Viinaa ehtisi nauttimaan myöhemminkin, olihan se uudenvuodenaatto. 

Ajatus laukkaa, unettomuudesta kellonaikaan, kellonajasta kossuun, kossusta emäntään, emännästä poikaan, pojasta töihin. Painajaiset eivät ole mukavia vieraita yöaikaan, mutta ei niitä oikein väistelläkään voi. Joskus ne ovat läsnä päivisinkin. Ne ovat uuvuttaneet Kettusen jo totaalisesti. Ei muista mies, milloin olisi nukkunut levollisesti. Ei vuoteen ainakaan, pähkäilee, mutta yrittää olla uhraamatta enempää sekavia ajatuksiaan tilanteeseensa, jotta voisi nukahtaa, ja tehdä päivällä edes jotain näennäisen hyödyllistä, vaikkapa ruokaa perheelleen. 

Perhe. Ajatukset laukkaavat taas. Siinä se on vieressä, emäntä. Hyvä, että on. Hyvä emäntä. Mutta miksi se siinä on? On vaan, ja hyvä niin. Mutta mitä kummaa se Kettusessa oikein näkee? Ei, ei. Eihän näitä pitänyt ajatella, vaan hyviä, rentouttavia asioita, jotka veisivät uudelleen uneen. Aivosolut vaan törmäilevät liian vauhdikkaasti ja mietteet rönsyilevät väsyneessä mielessä. Perkele, pakko tästä on edes kuselle nousta, ei näitten sekavien mietintöjensä kanssa voi nukkua. Jos vaikka valuisivat viemäriverkkoon muiden murheeksi.

Vessassa peilistä tuijotti pitkähiuksinen, risupartainen ukko. Uninen ukko, jonka pitäisi nukkua. Ukko, jonka ei pitäisi olla vielä edes ukko, eihän Kettunen ollut kunnolla edes keski-ikäinen. Varhaiskeski-ikäinen korkeintaan, mietti: Pienen parivuotiaan pojan onnellinen isä. 

Isä, jonka ajatukset olivat sekavat kuin Haminan kaupunki, ja jonka vähäiset aivosolut pyörivät siinä isommassa ympyrässä, vältellen poliisitaloa. Kalaympyröihin ne kai yrittivät, pois sieltä kaupungista, mutta eivät löytäneet. Ohitustiekin kun on pahasti kesken, niin Haminassa kuin Kettusen ajatuksissakin. Mihin hän sieltä menisi? Virojoki, Vaalimaa, Venäjä. Siellä ei osaisi olla. Toisessa suunnassa olisi Kouvola, hieman selkeämpi ehkä se, tutumpi murre ainakin. 

Vaan siellä ympyröissä ne sekavat ajatukset pyörivät, vailla pienintäkään logiikan murua tai järjellistä selitystä, miksi ne miehen päähän tunkivat sekavina ja rönsyilevinä. Tai miksi ne Haminan ympyröissäkään pyörivät, eihän Kettunen siellä ollut, vaan vessassaan, keskellä yötä, hikisenä ja painajaisestaan heränneenä. Suihku varmaan auttaisi, ei näin sekavana todellakaan osaa nukahtaa.

– Petteri, mitä sinä täällä teet, keskellä yötä?
– Suihkussa, ellet näe!
– No, mutta kävit jo illalla, pojan kanssa…
– Kävin ja kävin, mutta nyt käyn uudestaan. Kai sitä mies saa suihkussa käydä jumalauta, painu sinä muija nukkumaan, että jaksat aamulla töihin siitä! Saatana, kaikkiko tässä sinullekin kuuluu! ärsyyntyi Kettunen.

Kettunen äksyili, ja sadatteli mielessään vielä rumemmin, saattoipa suihkun alla jotain mutista ääneenkin, ei muista. Sulki suihkun ja katui jo, että oli tiuskinut. Mutta ne sekunnit olivat jo vieneet Katriinan pesuhuoneen ovelta, todennäköisesti sänkyyn ja peiton alle. 

Eipä tuo liiemmin Kettusen äksyilystä välittänyt, lienee viime vuosina siihen turtunut. Toisella oli kiukkuinen mies, menninkäisen näköinen ja kaikkitietävä, äkäinen ja tiuskiva. Silti, aina se iltaisin kullakseen sanoi, ja hyvää yötä toivotti. Toinen jotain murahti, harvoin kiittää muisti. Muijaksi kutsui nytkin, ja kirosanoilla säesti, vaikka jotain ihan muuta olisi pitänyt sanoman. Olisi voinut sanoa, että oli paha olla, ja kiittää rakastaan, että tämä yhä siinä oli ja jaksoi. Sanoa, että kulta, tulen kohta takaisin petiin, ja rakastan sinua, vaikka outo olenkin.

 Ei sanonut, ei. Sanoi vaan suoraan sen, mitä ne ajatusten sähikäiset suusta ulos toivat, ja katui niitä ennen kuin suunsa sulki. Ei vain osannut perääntyä vieläkään, oli niin monta vuotta ollut työkseen mielin kielin, että halusi joskus olla mies. Se, joka sanoo sen mitä ajattelee, juuri sellaisena kuin ajattelee. Mutta piru vie, pitikö se Katriinalle mennä sanomaan, hittojako Kettunen sille tiuskii. Tai kulta, Petteri-kulta, niin kuin oli kuullut olevansa. 

Petteri Kettunen ei vain kokenut olevansa mikään kulta, tokkopa hopeakaan. Pelkkä paljas Kettunen vaan, se hän oli. Uneton, uupunut, työtön ja velkainen mies oli. Vai oliko mieskään, ei ollut varma siitä. Hänen mielestään mies elätti perheensä. Nyt se oli Katriina, joka perheen elätti, päivisin töissä kävi. Se muija, joka komennettiin miehekkäästi petiin, jotta jaksaisi töissään perheen toimeentuloa raapia vuoden viimeisenäkin päivänä. 

Olipa Kettunen miehekäs mies, muijaksi kultaansa sanoi, ainakin saatanan kera, ja näytti kuka talossa on mies. Jumalauta! Ei ollut, ei sitten sinne päinkään. Mutta suihku, Katriina ja äksyily toimivat. Päässä oli nyt vain yksi ajatus. Toteutukseen asti sekään tosin ei mennyt, ei tohtinut. 

Ei ollut mies, käveli vain ohi makuuhuoneen ovelta, vilkaisi apeana vaimoaan ja kuiskasi sen, mitä olisi voinut niin monesti sanoa ääneenkin: Anteeksi, kulta! Tuskin se sitä kuuli, ja ehkä parempi niin, oli mieli murtunut ja olotila varsin nolo ja hutera muutenkin. Siellä se oli, peittoon muumioituneena, ja Kettusen mielestä viestitti aivan selvästi, että tervemenoa mulkku sohvalle, ei ollut nyt kullittelulle tilaa tässä petissä.

Telkkarissa menee joitain uusintoja. Mitä, ja kuinka monetta kertaa, siitä jälleen kerran mokannut Kettunen ei jaksanut selvyyttä ottaa. Sohva, se oli hänen paikkansa talossa. Se, jolle hän oli herra. Herra silloinkin, kun oli muille narri. Se otti kyselemättä ja vaatimatta pehmeään syleilyynsä, ja nukutti Kettusen lempeämmin uneen kuin Kettunen poikansa. Sille voi kirota ja äksyillä, sille voi edelleen olla menestynyt mies. Se ei naura, ei se syyllistä. Siinä maataan, sille nukahdetaan. Ei se nalkuta eikä odota kiitosta, ei edes valita, että makaan tässä munasillani. 

Tässä olen, sohvani kiistaton herra. Kukaan ei odota minulta mitään, olen vain, ehkä jopa nukun. Niin, nukun. Sitä tuskin estää tuo television musta mieskään, joka selittää jotakin tuolle professorin näköiselle, en muista kenelle. Hassulta se näyttää kuitenkin. Se toinen, ei se musta. Ei muista Kettunen sitäkään, muistaa vain sen professorin näköisen.

Sen näköinen oli Kettusen eräs asiakaskin. Yhtä outo ja omalaatuinen oli, se asiakas. Tai siis, sekaisin, kai Kettunen sen voi sanoa. Sen hän ainakin olisi aina halunnut sanoa. Eihän hän voinut, ei yrittäjä voinut. Asiakas oli aina oikeassa, olkoon se sitten mistä hullujen huoneelta hyvänsä. 

Tämä kyllä olikin, tämä harmaa mies, varmaan kahdeksankymmenen. Maisterismies, joka selitti, kuinka musiikki oli aina ymmärretty väärin. Selittäköön, kyllä Kettunen kuunnella osasi, vaikkei mitään ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt, vaikka yritti, miten kaikki musiikkiteoriat olivat vääriä, ja hänen asiakkaansa, tuo Joulupukin luokkakaveri, ymmärsi. Olisi edes puhunut duureista ja molleista, olisi mennyt Kettusen päähän. Mutta ei mennyt pituudet eikä intervallit saati lukemattomat termit, mitä tämä kunnioitettavaan ikään ehtinyt mies hänelle selitti. Ei sekään, mikseivät aiemmat teoriat kelvanneet tälle Väinämöiselle, tai miksi yliopisto ja jotkut lehdet eivät tämän viisaita puhuvan vanhan miehen kirjoituksia julkaisseet. 

Ei Kettusta kyllä kiinnostanutkaan, tämä taruolento ajatteli selkeästi liian korkealentoisia ajatuksia. Ei löydy yhteistä säveltä, ei samoja nuotteja, vaikka miten tuota kuuntelisin. Miksi se muuten edes on luonani, tuo mies, mitä se minusta haluaa?

Se Väinämöinen, ei se sen oikea nimi ollut, mutta ei Kettunen sitä oikeatakaan pystynyt muistamaan. Se näytti vaan kerrassaan hajamieliseltä, vanhalta ukolta, jolla ei kerta kaikkiaan ollut enää kaikki yläkerrassaan kotona. Ei tuo ollut osannut edes housujaan sulkea, paitakin oli likainen ja parta ajettu tai tukka kammattu vielä harvemmin kuin Kettusella nykyään. Suu sillä suolsi vaahdossa sellaisia musiikkitieteen lainalaisuuksia, ettei Kettunen perässä pysynyt, ei edes yrittänyt. 

Vielä vähemmän Kettusta jaksoi kiinnostaa maailman epäoikeudenmukaisuus Väinämöistä kohtaan, kun hänen tieteellisyyttään ei uskottu todeksi, ei hänen kirjojaan otettu kirjastoon eikä artikkeleitaan julkaistu Hesarissa. Ei ottanut Väinämöistä todeksi Kettunenkaan, ihmetteli vaan edelleen mitä tuo mies hänen luokseen tuli. Tarkoitus sillä kaiketi oli, kun oli 30 kilometriä pyörällään sotkenut, ei kai tuolle höperölle ajokorttia antaakaan voisi. Kovakuntoinen papparainen, aikoinaan lukenut, ja ilmeisen viisas, kumminkin oli. Vanhuudenhöperö ehkä oli vain mutta asiastaan innostunut.

– Niin, mikä se oli se teidän tarpeenne, kysäisi Kettunen ajatustensa lomassa.
– Minä tarvitsen sellaisen lomakkeen, tilauslomakkeen. Toimivan sellaisen. Mitä se maksaa? kysyi tuo Väinämöisen näköinen asiakas suoraan.
– Öh… Siis no, se riippuu siitä mitä siihen tulee, ja kuinka paljon, ja mitä sillä tilataan. Tarvitsetteko sellaisen verkkokaupan? Ymmärsin, että teillä on joitakin kirjoja, joita haluatte myydä.
– Ei, sinä nuori mies ymmärsit nyt väärin, minulla on jo sellainen. Minulla on vain kirja, yksi kirja, selitti Väinämöinen tiukkana.
– Siis teillä on jo verkkokauppa? Eihän nyt kai yhtä kirjaa varten…
– Ei kun semmoinen lomake, onko nuori mies kuunnellut minua ollenkaan? Poljinko minä tänne luoksesi turhaan? Ja huijaatko sinäkin minua, niin kuin se edellinen kloppi, Mäkinen vai mikä Mäkelä se oli? Kauanko sinä näitä hommia olet tehnyt, nuori mies… Mikäs se teidän nimenne nyt olikaan? Osaatteko tehdä sellaisen lomakkeen ja mitä se maksaa? esitti Väinämöinen tiukkoja kysymyksiään.

Kettunen yritti järjestää ajatuksiaan, ja ottaa jotakin tolkkua Väinämöisestä. Ihan kuutamolla, pihalla kuin lumiukko juhannusjuhlissa, mutta elämää nähnyt ja paljon kokenut mies, joka selvästi uskoi asiaansa. Silti Kettusta ärsytti. Hän oli toiminut yrittäjänä jo useamman vuoden, oli alalle kouluttautunut ja töistään palkittukin. Olkoonkin, että palkinto oli vähän sama kuin piirikunnallisten hiihtokilpailujen lusikka, mutta palkittu yrittäjä kuitenkin. Osasi tehdä monenlaisia asioita, kunhan nyt saisi Väinämöisestä nyhdetyksi ensin mitä tämä halusi, siitä kun ei tolkkua ottanut vieläkään. Eikä tuntenut Kettunen ketään Mäkistä vai ketä nyt olivatkaan, jotka olivat Väinämöistä huijanneet. Kuulemma 300 euroa vaatineet sellaisesta lomakkeesta, jonka Väinämöinen osaisi itsekin tehdä.

– Teilläkö on jo sellainen lomake?
– Kyllä, nuori mies. Kerroinhan jo eilen teille puhelimitse, että minulla sellainen on, katsokaa vaikka sieltä. Sieltä sivuilta, minkä teille eilen kerroin, opasti Väinämöinen mielestään osaamatonta Kettusta.

Kettunen muisteli tarkoin, mitä oli eilen puhelimessa tämän Väinämöisen kanssa puhunut. Puhelimen päässä Väinämöinen oli tohkeissaan myös lomakkeesta selittänyt, ja joistain huijareista, jotka eivät hänelle sellaista osanneet tehdä, vaikka kyseisen lomakkeen pitäisi olla maailmankaikkeuden yksinkertaisin asia: Sillä vain tilattaisiin kirja. Tämän Väinämöisen kirja. Kirja jostakin musiikin ties mistä teoriasta, josta Kettunen ei ollut vieläkään selvyyteen päässyt. Huomasi ensimmäistä kertaa yrittäjyytensä aikana mieltävänsä asiakkaan vaikeaksi, ajattelematta kuitenkaan sen enempää niitä voimakkaampia adjektiiveja, jotka Väinämöisestä mieleen tulivat. 

Ja ettäkö huijattu, kunhan vain kuvittelee, ikääkin on kuin Joulupukilla. Ei vain ymmärrä näistä nettiasioista mitään, vanha kun on, ja omaan asiaansa vihkiytynyt. Ei silti, ei Kettunen ollut eilen mitään nettisivua Väinämöiseltä löytänyt. Väinämöinen sen sijaan löysi, oli kaivanut housujensa taskusta lompakon, ja sieltä ryppyisen ruutupaperin, johon oli tikkukirjaimin jotain raapustettu. Kettunen kiitti Väinämöistä, ja naputteli koneelleen nettiosoitteen ruutupaperilta. 

Sieltä se hyökkäsi, jokin vihreä, suoraan 90-luvulta. Nettisivu, josta ei mitään selkoa saanut, ei edes tekstiä kunnolla nähnyt vihreästä taustasta. Ei silti, ei sen sisältöä olisi ymmärtänytkään. Pikaisella lukemisella se oli hyvin vaikeaselkoista, jotain musiikkiteoriaa, ja katkeran miehen vuodatusta siitä, kuinka joku yliopiston professori ei ollut samaa mieltä tämän maisterismiehen musiikintulkinnasta. Tai siis siitä teoriasta, josta tämä Väinämöinen vieläkin tuossa vieressä vaahtosi ja julkaisemattomia lehtiartikkeleita, niitä, joita valtakunnan ykköslehti ei Väinämöiseltä julkaisuun huolinut. Jonkun se oli julkaissut, mutta sen saamat vastineryöpyt eivät Väinämöistä miellyttäneet. Eikä ilmeisesti sekään, ettei Väinämöinen sittemmin mielipiteitään lehteen saanut, toisin kuin väärin opein tittelinsä hankkineet. Eivät oikeaoppiset kuten hän, musiikkia kun oli vuosisadat tehty väärin perustein, ja sen Väinämöinen pyrki teoriallaan osoittamaan. 

Helsingin Sanomat ei Väinämöisen mietteitä enää julkaissut, eikä Kettusen mietteissä Joulupukistakaan ollut Väinämöiselle apua, Kettunen huudettiin apuun. Tekemään nettisivuja, ja tilauslomaketta, jolla sen oikeaoppisuuden Kirjan voisi tilata. 

Siellä se oli – lomake. Joka ei toiminut oikein, kun Väinämöisen kirjaa ei ollut kukaan moneen viikkoon tilannut. Kettusella oli omat ajatuksensa tilaamattomuudesta, jotka hän jätti sanomatta, ja huomasi hetken mielijohteesta päättäneensä auttaa asiakasta, tosin rehellisyyden nimissä ehkä siksi, että tämä mies pääsisi jatkamaan matkaansa, ja Kettunen itse pääsisi hoitamaan muita töitänsä. 

Puhelin oli välkkynyt ainakin kolmeen eri kertaan tuossa pöydällä sillä aikaa kun Väinämöinen oli tarpeitaan selittänyt. Kettusta alkoi painaa puhelimen välke, ja hän pohti oliko jokin työ nyt myöhässä aikataulustaan.

– Tehtäisiinkö kuule niin, että minä katselen nämä sinun sivustosi lävitse, ja palaan asiaan sitten parin päivän päästä. Tuo lomakeasia näyttäisi olevan kunnossa, mutta totta kai me katsomme, miten sitä voisi parantaa. Laitan senkin kuntoon. Soittelen teille sitten. Nyt minun pitäisi tästä joutua tekemään yksi vedos, yritti Kettunen rauhallisesti ja vakuuttavasti ajaa Väinämöistä ulos toimistolta.
– Ette te nuori mies mihinkään vielä joudu, töihin joudutte, touhotti Väinämöinen ja kaivoi kuluneen näköistä ruskeaa nahkasalkkuaan.
– Minulle on tässä sinulle papereita, iso pino artikkeleita. Tällaisia, jotka pitäisi tuonne tietokoneelle saada, äänitorvekseni pitäisi… 

Sanat alkoivat puuroutua korvissa, visuaalinen havainto Väinämöisen paperipinkasta pelotti. Emme me olleet mikään skannauspalvelu, olimme suunnittelutoimisto, digitoimisto. Jotain sukua mainostoimistolle, jotain sukua viestintätoimistolle muttemme kuitenkaan kumpaakaan. Ainoastaan kumpaisenkin yhteistyökumppani, jokin nörttilafka, jonka tulisi osata kaikki mahdollinen. Yhden asian kuitenkin vakuuttavasti tiesi, skannauspalvelu emme olleet, ja sitä rupesi Kettunen Väinämöiselle selittämään, jonka kädet olivat jostakin syystä Kettusen kurkulla. Siinä se Kettusta ravisti, kurkusta puristi niin että ahdisti ja yskitti. Ei ollut mitään käsitystä, mistä Väinämöinen niin oli hurjistunut, liekö Kettusen vitutus näkynyt läpi ja asiakaspalvelutilanne epäonnistunut vai miksi tuo nyt tuossa riehui.