Moni mieltää tämän blogin kirjoitukset varmasti oikeutetusti työnhakemiseksi, koska siltä näkökulmalta vuonna 2016 nämä sivut perustin. Sittemmin työllistyin yli kahdeksi ja puoleksi vuodeksi projektiin, jonka aikana kirjoittelin vähemmän tätä. Viime vuoden vietin jälleen kokonaan työttömänä, joskaan en toimettomana – ja kirjoittelin sen tiimoilta myös suomalaisesta työelämästä, ennen kaikkea toki työttömän työnhakijan näkökulmasta.
No, moninaisten, täällä kerrottujen käänteiden myötä työllistyin jälleen, ja olen nyt työskennellyt nykyisellä työnantajallani Kookax Oy:llä noin kahdeksan kuukautta. Jatko toivottavasti mitataan vuosissa, tai kaiken mennessä hyvin, minunkin iässä vielä vuosikymmenissä (ainakin kahdessa, sehän oikeuttaa jo monikon!) ennemmin kuin kuukausissa. Niin antoisaa on datainsinöörin työ toistaiseksi ollut. Viime viikot ovat osoittaneet, että se voi olla vieläkin antoisampaa.
Näissä vuosissa 2019 ja 2020 on sekä työrintamalla että ns. siviilielämässä ollut varsin moninaisia käänteitä, ja lisää niitä on tulossa aivan pian. Usein väitetään, että päivääkään ei vaihdettaisi pois. Kyllä minä vaan vaihtaisin. Viime vuodelta montakin. Innokkaana työnhakijana henkinen turpiinsaanti ei ollut kovinkaan antoisaa, näinkään kovapintaiselle. Eivätkä yleistettävät esimerkit siihen jäisi, mutta veikkaan, että vuosi 2019 aiempien tavoin teki puolestani töitä sen eteen, mitä olen ja mitä teen nyt. Joten eipä niitä vaihtamaan, sittenkään.
Vuoden 2020 alkaessa pystyin jo toteamaan, että olen paljon mieluummin työtä tekevä kuin työtä hakeva. Ja vaikkei identiteettini töistä määritykään, on se edelleen minulle merkityksellinen osa. Ei vähiten tietenkään välttämättömyyden – työllä tienattavan palkan – vuoksi, mutta missään nimessä en vuonna 2019 saanut näin merkityksellisiä tehtäviä itselleni kehitettyä kuin mitä nyt työkseni teen.
Olen pohjakoulutukseltani ohjelmistotekniikan insinööri. Elätin ohjelmoinnilla ja tietokantatöillä itseni työurastani kutakuinkin aikavälin 1998-2013 ja tästä ajasta täysipäiväisesti noin 10 vuotta yrittäjänä, senkin jälkeen epäsäännöllisin projektein uuden alan opiskelun ja täysin toisen alan töiden ohessa. Ne – tietokannat – eivät olleet ensimmäisenä mielessäni töitä hakiessani vuonna 2019. Luulin olevani kutakuinkin kulahtanutta tavaraa. Ajastani jäljessä, eihän epämääräisillä harrasteprojekteilla pysy enää ajassa kiinni. Saadessani tarjouksen hypätä nykyisiin töihin, kieltämättä epäröin. Onko minulla annettavaa?
Onneksi työnantajani uskoi minuun. Ja tässä olen. Kahdeksan kuukautta työskennellyt uudelleen säännöllisesti tietokantojen parissa, toki tehden paljon muutakin. Erittäin kokonaisvaltaisesti. Olen myös ollut onnekas – lopulta – niin työnhakijana kuin -tekijänä. Työllistyin ennen kuin tuli korona. Työttömänä työnhakijana, ainakin joissain tehtävissä, tilanne olisi maaliskuun jälkeen ollut täysin toivoton. Itse olin töissä, ja meillä on ollut töitä, joskin koronan vaikutukset meidänkin firmassa ovat näkyneet ja kasvu ei ole ollut odotetun suoraviivaista.
Tälläkin asialla on toinen puoli. Pääsimme siirtymään tavoiteltuun palvelutuotekehityksen projektiin nopeammin kuin oli alustavasti suunniteltu. Niin, ja datainsinööri, joka 8-9 kuukautta sitten epäili, onko hänellä annettavaa alalle, kun on sieltä pois ollut. Tässä minä olen, alkuvuoden tehnyt perinteistä relaatiotietokantaa, palautellut asioita mieleen. Pistäytynyt BI-puolella, ja olen siistinyt dataa, muotoillut Exceleitä. Nyt, intoa täynnä kuin ilmapallo, pienissä erissä mutta suurella tohinalla oppimassa uutta: arkkitehtuuria, metodologiaa, mallinnusta… Yhtenä välitavoitteenani päätyä ties kuinka pitkästä aikaa itselleni uuden teknologiasertifikaatin suorittajaksi. Tietenkin, varsinaiset tavoitteet ovat paljon kauaskantoisemmat kuin sertifikaatti. Sellaiset, jotka pitävät minut töissä vielä ne uhoamani vuosikymmenet ja muodostavat hyötyä ympärilleni.
Edellä kuvattua intoa, paloa, uuden oppimisen halua: sitä en löytänyt työttömänä työnhakijana. Työllisenä siihen on ihan eri resurssit ja motivaatio. Työttömänä on ehkä – ainakin näennäisesti – enemmän aikaa. Se onkin sitten ainoa resurssi, mitä on enemmän. Siksi en vaihtaisi tästä vuodesta mitään pois. Haasteita, tavoitteita ja tekemistä riittää. Sekä loputon mahdollisuus oppia, kehittyä – ja kehittää. Ihan luvallisesti, tavoitteellisesti ja päämäärähakuisesti. Niin, että siitä vielä saa rahaa, niin työntekijä kuin ajan kanssa firmakin. Työttömänä en tätä lisäarvoa ja välillistä yhteiskuntahyötyä tuottaisi milleen tai kelleen. Olisin tylsistyvä hyödyntämätön voimavara. Toisin kuin nyt.
Tästä syystä, päivääkään en vaihtaisi vuodesta 2020 pois. Ei minulla nörttifiilistäkään enää ole, mutta näköjään, keski-ikäistynyt keskiverto keskivartalolihava perheenisä voi aidosti innostua töistänsä, tässä tapauksessa mm. tietokannoista, tietovarastoinnista ja tiedolla johtamisesta. Ja vieläpä ihan kympillä. Tiedän, että tästäkin koneesta pitää irtautua, nytkin. Mutta ei mulla viime vuonna ollut tällaisia fiiliksiä, että vielä tuon jutun haluan kokeilla, lukea tai tarkistaa, ennen kuin siirryn ruokapöytään. Nyt on!
Tunnistan tämän eron myös edellisistä töistäni. Tunnen olevani hyödyksi. Suoraan! Muillekin kuin itselleni tai muutamalle läheiselleni. Hyödyllisyys, tarpeellisuus. Tavoitteellinen tekeminen, jota voi tehdä julkisesti, ja jonka tuloksista voi tehdä julkisen. Ketään tuskin kiinnosti, mitä Jarno teki elokuusta joulukuuhun 2019 (no, ehkä vaimoa ja lapsia lukuunottamatta, jotka niistäkin teoista hyötyivät). Sen sijaan keväällä 2021 siitä mitä Jarno osana yrityksemme projektia saa aikaiseksi elokuusta joulukuuhun tänä vuonna, voivat hyötyä todella monet ja se varmaan kiinnostaa muitakin kun vaimoa.
Se on ”työllisen elämän” ja ”työttömän elämän” perustavaa laatua oleva ero! Siksi työelämästä ja sen tarjoamista projekteista voi ”vanhakin” yhä innostua. Silti, nyt se on irrottauduttava tästä Data Vaultista tältä päivää, ja hyökättävä lohikiusauksen kimppuun (ettei vaan vyötärö ohene, tietoähky on taas yhdelle päivälle saavutettu).
