Se on vaarallista, kun insinöörille iskee ajatuksia. Yleensä semmoinen aiheuttaa tuhoa ja maksaa rahaa. Tänään ei. Törmäsin netissä blogiin. Jonkinasteisen kohtalotoverin blogiin. Voi olla, että se on jopa kaverin blogi. Tätä en kuitenkaan varmaksi sano, koska hän kirjoittaa nimimerkillä. Eilen illalla luin hänen blogiaan ensi kerran. Tänään palasin sinne, luin kaiken. Ei poistunut ajatuksista. Ei lenkillä, ei saunassa. Täytyi minunkin kirjoittaa. Näin lomalla olevana työllisenä, palaan tässä kirjoituksessa työttömän työnhakijan ajatuksiin.

Yhtä kaikki, monessa mielessä samaistun Väsyneeseen Väliinputoajaan, ja siihenkin, että ajatuksia saattaa joskus olla liikaa. Nimittäin, hänen kokemaansa työllistymisen vaikeuteen ja siitä turhautumiseen on todella helppo samaistua. Nimimerkillä kokemusta on. Korostettakoon nyt, että itse toki olen onnellisesti tällä hetkellä työelämässä, ja jopa viettämässä kesälomaa, joka antaa uusille ajatuksillekin tilaa. Silti, en ole unohtanut opintojen aikaista työnhakua 2013-15, työnhakua syksystä 2015 kesään 2016 tai koko vuoden 2019 työttömyyttä. Tiedän, mitä koulutetun, useamman tutkinnon tekijän työnhaku on.

Miksi työtön työnhakija edes viitsisi avata sen vakiomeilin, jonka todellinen viesti on ”ei me sua haluta, ku sä et oo se etsimämme huipputyyppi”. Todellisuudessa me ei ees katottu sua, kun et nyt ihan osu tähän hakijaprofiiliimme. Tästä on kokemusta.

Näissä omissa työnhakusessioissani hain jos jonkinmoista työpaikkaa, harvaa huvikseni, valtaosaa vakavissani. Haastattelukutsuihin pääsy oli varsin rajallista. Sanottiinpa minulle muutaman kerran sitäkin ”…että olisit kyllä hyvä tyyppi, mutta tuskin sinä kauaa meillä viihtyisit.” Siis sellaisista, mistä perään kyselin. Sekin on teennäistä. Miksen viihtyisi? Kumpi meistä hakee toistaan tosissaan, kumpi leikillään? Täähän on saakeli ku teinipoika vakavan suhteen perässä ja toinen halus vaan… tai toisin päin. Ku ethän sä ny kuitenkaan.

Olen ollut töissä niin omassa firmassa, pienessä ja suuressa yksityisessä firmassa, yhdistyksessä ja kunnallisella työnantajalla. Olen ollut työhaastatteluissa tällaisten lisäksi muun muassa eri kokoisiin valtion virastoihin erinäisiin tehtäviin. Näistä ilman tulosta. Joistain jopa ilman selitystä.

Edelleen, olen vahvasti sitä mieltä, että monella suomalaisella työnantajalla on paljon petrattavaa prosesseissaan, jotta he oikeasti ovat sitä, mitä työnhakijoille lupaavat. Moni työnantaja on siinä uskossa, että sopivia työnhakijoita on jonoksi asti, joten kiireeseen vedoten hakijaa voidaan kohdella numerona. Että se firma on kohde. Olen monestikin kirjoittanut, ja joskus puhunutkin siitä, että firman tai olemassa olevan työntekijän lisäksi, työnhakijan tulisi olla se kohde. Nimittäin osaavia työntekijöitä on edelleen vapaana paljon, ja joskus se osaava ja haluava asuu samassa henkilössä jopa. Parhaimmillaan hän voi olla jopa sopiva, kun hänelle uhrattaisiin muutama lisäminuutti, pari lisäajatusta ja yksi mahdollisuus näyttää kyntensä. Uskon, että tämä riittäisi Väsyneen Väliinputoajankin tapauksessa. Omalla kohdallani se on riittänyt, aina, kun mahdollisuuteni olen saanut. Kysymys on siitä, että niitä mahdollisuuksia ei tahdo saada.

Esimerkiksi viime joulukuussa, työtön kun olin, olin TE-palveluiden työnhakukurssilla. Pahoittelen, en enää muista sen virallista termiä, mutta siellä me opeteltiin työnhakua. Tusinan verran porukkaa, jolla oli kyllä pääpiirteittäin jos vaikka mitä työelämässä tarvittavaa osaamista. Mutta jostain syystä he (itseni toki mukaan lukien) eivät olleet kohdanneet sopivaa työnantajaa. Eivät olleet päässeet haastatteluihin tai eivät ainakaan haastatteluista etenemään. Oli tutkintoja, oli kokemusta. Oli osaamistakin. Mutta ennen kaikkea, olisi ollut halua tehdä työtä.

Tätä ei monissa firmoissa nähdä (eikä virastoissa, ettette kunnat ja valtiot ylemmyyttä tunne). Viedään liian viritettyä hakuprosessia läpi, jonka seulasta putoaa moni halukas, osaava tekijä reikään ja läpi, jysähtäen taas pohjalle. Rekrytoinnissa olisi oppimista ihmistuntemuksessa ja mahdollisuuden antamisesta. Sitä täydellistä, valmista osaajaa kun ei ole, vaikka minkä tohtorin palkkaisitte. Työ tekijäänsä opettaa. Halukkaita, riittävän osaavia tekijöitä kyllä olisi. Tätä vakuuttelin itsellenikin jokaisen epäonnistumisen ja torjutuksi tulemisen jälkeen. Mutta jaksaako jokainen vakuutella kyllin kauan?

Jumalauta, pahimmillaan tuntui, että avoimille työmarkkinoille, työtä tekeväksi tekijäksi päätyminen, työnantajakumppanin löytyminen on vaikeampaa kuin seurustelukumppanin. No, niitä on kyllä joutunut etsimään kutakuinkin yhtä useasti, mutta ihan yhtä monelle naiselle en ole rohjennut tarjoutua kuin työpaikkaan. Sitä ei kai pidettäisi kovin hyväksyttävänäkään. Monelle olen kuitenkin tarjoutunut molemmilla saroilla elämää, ja lunta on tullut tupaan välillä rankastikin.

Toinen rintama vakiintui noin 12 vuotta sitten, ja näillä näkymin suhteellisen vakiintuneena pysyykin. Toinen rintama onkin ollut melkoisen vaiherikas. Silti, olen ollut monella tapaa onnekas. Monet rekrytointiprosessit ovat olleet perseestä, mutta vastavuoroisesti moni työnantaja, pomot ja etenkin työyhteisöt ovat olleet tervepäisiä, mukavia, inspiroivia, haastavia… Isoissa työpaikoissa toki on aina jotain pientä klikkiytymistä ja jokunen mätä omena, mutta niissäkin, se oma työyhteisö on ollut koko lailla kunnossa. On mulla yksi mulkku pomo ollut, ja sen uskallan sanoa suoraan. Sillä huonoin pomo on ollut omassa firmassa, ja itsestäni puhun. Silloin tein ”pomona” vääriä ratkaisuita enkä johtanut ”duunari-Jarnoa” oikein. Sen virheen, ja siitä johtuneiden epäonnisten ratkaisuiden myötä tähän asti pisin työsuhteeni katkesi konkurssiin vuonna 2013.

Nykyisessä työssäni olen ollut puoli vuotta. Koeaika on ohi, ja olen töissä yhä. Koen olevani edustamalleni firmalle hyödyksi. Nykyään olen siis töissä pienessä mutta kasvuhakuisessa firmassa, josta myös rekrytointikokemukseni on positiivinen, työskentelykokemuksesta puhumattakaan. Kun aikanaan rekrytoimme lisää väkeä, lupaan tehdä yhdessä pomoni ja kumppaneidemme kanssa kaikkeni, että meistä jää rekrytoijana positiivinen mielikuva. Siis sellainen, jonka itsekin olen nykyisessä työssäni kokenut. Ei sellainen turhautunut, mikä monelle työnhakijalle tulee – ja mikä minullekin monesti tuli.

Entäpä oma työllistyminen nykyiseen työhöni? Kesken sen TE-palveluiden kurssin sain LinkedIn -palveluun viestin, jonka pääsisältö oli: ”Minulla saattaisi olla sinulle töitä. Käydäänkö kahvilla ja jutellaan?”. Pari päivää myöhemmin käytiin kahvilla ja juteltiin, juuri ennen joulua. Ennen tammikuun puolta väliä aloitin työt.

Se osuus oli helppo. Siihen asti pääseminen ei, kuten moni pitkään tai toistuvasti töitä hakenut tietää. Olin onnekas, että minut bongattiin. Sen tiedän.

Tiedän myös, että tästä syystä työnhaustaan kannattaa tehdä erittäin näkyvää ja julkista. Sen Väsynyt väliinputoaja on tehnyt. Hän haluaa töihin, ja minä haluan osaltani auttaa häntä, sen minkä tähän hätään kykenen.

Tiedän senkin, että eletään nyt keskellä heinäkuuta. Mutta löytyisiköhän jostakin se työnantaja, joka auttaisi Väsyneen Väliinputoajankin takaisin töihin? Joko pikkukaupungin pikkukylälle tai ilmeisesti vähän suuremmallekin kirkolle, jos vaan työtä on tarjolla: linkki hänen blogiinsa.

Hyvää kesää hänelle, kaikille työnhakijoille, -tekijöille ja -antajille. Kalastusonnea kaikille, on tavoitteena kuha, tai kuhan työpaikan saisin. Tai kuha löytyis työntekijä.

Tsemppiä! Tehkää siitä näkyvää. Uskokaa itseenne ja tekemiseenne! Ja tietäkää, että ”teille”, kelle ikinä onkaan, on se joku, joka hakee teille tosissaan töihin.