Olkoon tämä tarina jääräpäästä. Miehestä, jolla on mielipide. Harvemmin mielipide mielipiteen vuoksi mutta mielipide kuitenkin.

Niin, sallikaa tähän alkuun tuo mukaelma kuuluisasta lausahduksesta. Väittävät, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Teen työksenikin molempia, Suunnittelutyötä ja sen suunnittelun toteutusta käytäntöön. Siltikään, en ymmärrä käytännön työn toteuttamisesta yhtään mitään. Väitänpä siis, että vaikka kuinka suunnittelen, kaikesta ei suunnittelemalla tapahdu edes 10 % ja joissakin asioissa se riittää jo 90 prosenttiseen suoritukseen. Ja silti totean: Se siitä puoliksi tehdyn hyvin suunnittelusta, jokainen suunnitelma ei tuota järkevää tulosta.

Olen tottunut, että kaikella työllä tai tekemisellä pitää saada jokin tulos aikaiseksi. Niin kauan kuin edessäni on tietokone, minullakin siitä yleensä – ei aina – tulee jotain. Niin kauan, kun asioita lisäksi suunnitellaan, saan ideoida, puhua ja laskea – siitäkin tulee jotain. Mutta jos käsissäni on vasara, saha, ruuvimeisseli – niistä ei yleensä tule kuin tuhoa. Todettakoon se tässäkin kirjoituksessa, minä EN OLE, eikä minusta tule, käytännön työntekijää. Niitä varten on ihan toiset ihmiset, joiden taito ja ammattitaito ulottuu alueille, josta minä en tiedä mitään. Silti, nekin asiat tykkään suunnitella itse. Teoriassa osaan vielä useamman asian kuin käytännössä – ja käytännön neuvomisesta pyrinkin siksi olemaan hiljaa.

Tässä korona-ajan ensimmäiset kuukaudet ovat etätyöskentelyn ja lapsen parin kuukauden etäopetuksen lomassa kun oikein missään ei ole voinut käydä, on ollut aikaa suunnitella. Ja teettää töitä toisilla. Sisustaa. Aivan kamalaa. Vielä kamalampaa käyttää rahaa siihen. Excel-taulukko huutaa punaisella. Kai sitä nyt vanhoillakin mööpeleillä homman kasaan saa. No, ei saanut…

Olemme asuneet nykyisessä asunnossamme melko tarkalleen kuusi vuotta. Sen sisustusta ja kalustusta ei ole oikein koskaan tullut aiemmin suunniteltua. Koko homma on ollut vähän sellainen go with the flow, ja otetaan edellisen kämpän romppeet, tarpeelliset ja tarpeettomatkin mukaan, kun ne nyt ovat matkaan mahtuneet. Hommattu lisäkalustetta kirpparilta, koska se on sopivaa kierrätystä ja saavatpahan jonkun kalusteet uuden elämän meillä, ja meidän niin ”kauhian tarpeellinen” tavaramäärä mahtuu johonkin.

Joitain asioita pyrittiin suunnittelemaan alusta asti. Toteutuksen systemaattisuudesta huolimatta tähän asuntoon ei saatu rakennettua järkevää tilankäyttöä, eivätkä lapset nukkuneet vieläkään omassa huoneessaan, ja meidän tilava makuuhuone oli sitten useiden variaatioiden ja kokeiluiden kautta koko nelihenkisen perheen makkari. Eikä siinäkään mitään, lasten sängyt sopivat sinnekin – kiitos hyvän suunnittelun. Ja heidän huoneensa oli leikkiä, askartelua ja tavaransäilytystä varten. Heidän tavaransa. Vaan, siltikään homma ei toimi. Koko perhe nukkui parisängyssä, jossa emäntä ei mahdu kylkeä kääntämään ja isännällä roikkuu vasen jalka ulkona sängystä vähintään viimeiset aamuyön pari tuntia. Kun lapsilla kuitenkin on ikää viisi ja kahdeksan vuotta, sitä rupesi epäilemään taitojaan kasvattajana ja organisoijana. Jotain tarvitsee tehdä.

Ajatuksissa oli jo pitkään kytenyt se, että tämä koti on oikeasti monelta kantilta juuri hyvä. Emme me tarvitse isompaa. Miksi ihmeessä tarvitsisimme? Joten tehdään tästä toimiva. Olin kyllä ajatellut aiemmin, että me aikuiset asuttaisimme olohuonetta vasta kun lapset ovat teini-iässä ja tarvitsevat omaa tilaa. Ajatus olohuoneasumisesta ei ole liiemmin vaikuttanut houkuttelevalta – koskaan. Se on tuntunut käytännön pakolta. Joskus tulevaisuudessa. Kypsyttelin ajatusta erilaisten realiteettien ja toisaalta tunnepitoisten tuskailuiden – omien ja vaimon sekä muiden – kautta varmaan pari vuotta. Sitten se iski – muutostarve.

En tykkää ikinä muuttaa toimivaa. Piruako sitä sorkkimaan, kun asiat ovat hyvin. Likimain jokaisella huonekalullakin oli funktio, ja jos nyt en itse osannut jokaisen tavaran olemassaoloa itselleni perustella, kyllä vaimo sille syyn löysi tai lapset elämää suuremman tarpeen. Mutta perskeles, se nyt vaan muuttuu. Tilanteet muuttuu, ja vaimon piti saada parempia yöunia eikä niistä itsellenikään haittaa olisi. Lapset tarvitsisivat jotain, millä osaisivat jo olla enemmän omineen. Muutokselle siis oli tarve. Älkää erehtykö luulemaan muutoshaluttomuuttani muutosvastarinnaksi. Kaikelle tekemiselle vaan pitää olla tarve. Jokin, mitä ja miksi tavoitellaan, jotta voin määrittää tai tarvittaessa laskea, mikä on hyvä ja onnistunut lopputulos. Nyt löysin tarpeet ja perusteet, osasin hahmotella, miksi ne tehtäisiin ja mikä sen hyöty olisi. Olin saanut sitä omineni pohtia. Tiesin, että hyvähän siitä tulisi, kun itse suunnittelee!

Tiedän, tiedän. Kun minä saan idean käytännön muutoksesta, jota ei voi tehdä tietokoneella – se teettää töitä toisille – useimmiten isälleni. Joskus sukulaisille ja kavereillekin. Pitihän tässäkin edetä pala kerrallaan. Meidän piti vain muuttaa olohuoneeseen asumaan, olemassa olevin kalustein. Lasten siirtyminen erillisiin omiin huoneisiin, piti katsoa sitten ”syksyn mittaan”. No, syksyn mittaan on muitakin tarpeita. Tämähän levisi kuin pullataikina. Ei sillä, että minä montaa sellaistakaan olisin levittänyt. Piti mennä vanhoilla huonekaluilla ja olemassa olevalla sängyllä ja sitä rataa. Mutta niin vain hankittiin uusi sänky jonka alla on hyllyä ja laatikkoa, jonka päädyssä on tilaa vaatteille – jotta me oikeasti asumme olohuoneessa ja lapset makkarissa. Tuli siinä samalla maalautettua olohuone. Ja kun maalia nyt vähän jäi, niin ostettiin lisää, ja eteisen voi maalata samalla maalilla. Julmetun kokoiset kirjahyllyt lähtivät kiertoon, tilalle tuli matalampaa ja helpommin siivottavaa. Tavaraa poistui älyttömän paljon, ja vieläkin sitä on minun makuuni liikaa. Lapsilla on nyt pari kuukautta ollut omat huoneet ja meillä olkkari-makkari. Kaikki sovitaan, entistä paremmin. Toinen lasten huoneista on oikeasti kalustettu olemassa ollein kalustein, toiseen niistäkin vaihtui täysin uudet kaapistot, jotta sinne huoneeseen mahtui edelleen kerrossänky. Käyttöä silläkin, vaikkakin ”alakerrassa” asuu juuri nyt pehmolelut ja yläkerrassa tytär. Parisängyn toinen puolisko jäi pojalle, ja nielipä se huone olohuoneesta vielä sohvakin. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Hitto, että olen täynnä omaa erinomaisuuttani. Perskules, kun tekee hyvää osoittaa, että suunnitelmani toimii käytännössä ja tänne sovitaan paremmin ja käytännöllisemmin kuin koskaan edeltäneeseen kuuteen vuoteen. Vaikka epäilijöitä riitti. Isäukkokin totesi, että hyvähän tästä tuli, kun sai kasattua ja rakennettua kaiken paikalleen. Tiesinhän minä sen, niinhän minä sen suunnittelin.  Yksi jos toinen kuitenkin epäili tilan riittämistä. Mutta kun ne suunnitelmat kypsyvät, ja minun annetaan fundeerata. Toistaiseksi ainoana yllätyksenä on tullut se, että pojan huoneesta jäi jopa väljempi kuin suunnitelmissani. Mutta muutos kannattaa tehdä, jos sille on tarve. Me nukumme yömme paremmin kuin aikoihin. Lapsemme nukkuvat omissa huoneissaan eikä aikuisten tarvitse enää iltasadun ja peittelyn jälkeen jäädä kainaloon ja nukahtaa itsekin sinne.

Pelottavinta tässä onnistumisessa, suunnittelussa ja kehittämisvimmassa on se, kun ideoita on vaikka kuinka. Pelottaa nimittäin se, että muutosta alkaa tekemään muutoksen vuoksi, koska on aikaa. Iltaisinkin on aikaa, ”suunnitella”, kun lapset nukkuvat omineen. Käytännön toteuttajaksi ei kuitenkaan ole. Silti, korona-aika on itseni lisäksi tuonut myös vaimon kotiin töihin, lapset kotiin. Uskokaa tai älkää, tähän kotiin on rakentunut toimivien asuinhuoneiden lisäksi, osin suunnitellusti, osin tuurilla, kaksi suhteellisen ergonomista toimisto- ja tietotyöläisen etätyöskentelypistettä ja yksi koululaisen työskentelypiste huoneeseensa, päiväkotilaisen tavoittaessa hyvät leikki- ja askartelutilat. Jossain määrin välissä on ratkottu myös tiski- ja pyykkiongelmat. Rehellisyyden nimissä, korostan: suunnittelen, ja mahdollistan, miten asioiden pitäisi olla. Toiset toteuttakoon! Minä palaan taas remmiin käyttämään lopputulosta.

Helpotus tässä on kuitenkin, että saan suunnittelu- ja toteutusvimmaani nykyisin purkaa töissänikin. Sellaisten asioiden parissa, jotka osaan myös toteuttaa. Kokeilemaan uutta, tekemään toteutusta. Aivan upeaa. Vaikka minulla on ohjelmistoinsinöörin tausta, olen kevään aikana käyttänyt Exceliäkin monipuolisemmin kuin vuosiin. Olen opetellut uusia kuvauskieliä, vähän uutta ohjelmointikieltäkin ja monia uusia ohjelmia. Soveltanut ja kehittänyt osamistani ja luonut uusia ratkaisuja. Ja silti, olen törmännyt siihen, että jokainen hyvin suunniteltu ei suinkaan ole puoliksi tehty. Ei, vaikka itse suunnittelisi. Esimerkiksi kuluneella viikolla datainsinööri on taistellut JSON-tiedostomuodon kanssa, saamatta sen sisältämästä datasta haluamaansa muokattua tyylikästä lopputulosta ulos. Ei, vaikka hyvin suunnitteli. Ei, vaikka itse suunnittelisi. Silti, se kaipaamani, ja itseltäni vaatimani lopputulos sieltä varmaan tulee.

Aina ei siis saa heti suoraviivaista tulosta aikaiseksi, vaikka kuinka haluaisi. Usein saa, vaikka epäilijöitä riittäisi. Ennen pitkää saa, vaikkei heti saa. Asiat vaativat myös muhimista ja ne vaativat sopeutumista. Sopeutumisessa onkin allekirjoittaneelle jääräpäälle aina se suurin työ. Omaan suunnitelmaansa ja sen muokkaamiseen on helpoin sopeutua, koska luovuttaahan en osaa ja asiassa kuin asiassa, suunnitelmaa voi soveltaa.

Toisten suunnittelemaan, varsinkin ennakoimattomaan, minun on vaikea sopeutua. Pohjustettakoon tämän tarinan epilogi. Nelisen vuotta sitten rakennutin terassiin laajennuksen. Senkin isäukko toteutti. Ajatus osittaisesta terassin kattamisesta jäi tuolloin kesken, koska siihen ei ollut piirustuksia saati lupia ja rivitalossa kehtaaminen ei oikein luvaksi riittänyt. Se on edelleen vaiheessa, koska ei ollut mikään välttämättömyys ja siihen silloin varatut rahat on jo moneen kertaan käytetty toisiin tarkoituksiin. Haave katetusta tai varjon muodostuksesta osalle 31 neliöistä terassia on kuitenkin elänyt vahvana, samoin puheet siitä. Virallisesti katetun terassin lisäksi ääneen puhutuissakin lauseissa ovat vilisseet valokatteen ohella ainakin sanat teltta ja aurinkovarjo.

Helatorstaina asuntomme etuovesta käveli sisään aurinkovarjo, pahvilaatikossa. Se käveli isäukon kantamana samaa vauhtia takaovesta ulos. Puhisin ja suhisin, ei meille sellaista ole tilattu. Kaatuu vielä tuulessa ikkunaan päin, ja mistäs tällaisia ikkunoita saat. Tuollaisella jalalla ainakaan pystyssä pysy. Mutisin ja juputin. Kysyin vielä, oliko isän vai naisystävänsä idea, vaiko peräti ihan yhteinen. On kuulemma syntymäpäivälahja vaimolleni. Muutama kirosana. Perusongelmana: minä en ole tuommoista tuohon suunnitellut. Joku muu suunnitteli. Vaikka hyvää tarkoittikin, ja tasan tarkkaan tietää, että on hyödyllinenkin.  Että voisin vaikka kesällä tehdä töitäkin ulkona. Mutinaa ja jupinaa jälleen. Edessäni on ongelma. En ole suunnitellut sen ratkaisua, koska mielessäni siintää edelleen se katettu terassi. Ei mikään väliaikaismalli, jota siirrellään talveksi pois, tai jota pitää avata ja sulkea kelin mukaan. Perkele. Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen, tiedän sen. Ja silti, minua nolottaa, että siitä jupisin. Ei se tullut alkuperäiseen suunniteltuun nurkkaan eikä vaihtoehtopaikkaansakaan. Mutta aikani mussutettuani, pääsin osallistumaan suunnitelmaan ja siinä se paikallaan seisoo, ja tarvittaessa varjostaa meidän ulkopöytää. Varmaan ehtii rapistuakin, ennen kuin pysyväisratkaisu aikanaan rakentuu.

Mutta, kun en ollut itse suunnitellut, en ollut nähnyt ongelmaa, jonka lopputulos tarvitsisi ratkaisun, minusta kuoriutuu vastarannan kiiski, joka urputtaa vastaan. Miksi hyväksyä muutos, jolle ei (muka) ole tarvetta? Miksi hyväksyä jokin toteutus, joka ei ole lopullinen?

Siksi, että opin itsekin sopeutumaan. Ja hyväksymään myös väliaikaisia ratkaisuja. Koska, niitä saatan tehdä myös työssäni, osana vielä paremman kehittelyä. Ja silti, tulen aina mussuttamaan, kun joku toinen päättää puolestani, mikä on minulle hyvä. Vaikka kuinka olisin siitä, ja sen käytännön toteutuksesta hetken päästä tyytyväinen. Tahdon suunnitella sen itse.

Onneksi isä tuntee poikansa. Vaikka oli jo äidille ehtinyt puhisemaan, että pojasta on tullut samanmoinen kuin isoisästään. ”Mikään muutos ei käy!” Päinvastoin, suunniteltu muutos käy hyvinkin. Eihän tänä vuonnakaan asunnossa esimerkiksi ole muuttunut asiat kuin kolmessa asuinhuoneessa ja yhdessä pesuhuoneessa. Onneksi äiti oli toisin sanankääntein ilmaissut saman kuin minäkin. Ominaisuus ei ole hypännyt yhtään sukupolvea yli.

Paras tulee kun itse suunnittelee j(a minun tapauksessa jättää tekemisen muille, ainakin rakentamisessa ja korjaamisessa). Mutta joskus on sopeuduttava myös muiden suunnitelmiin, oli suunnitelma välttämättömyys tai ei. Jatkan sopeutumisharjoitteitani poikani kanssa, joka on hyvin samanmoinen määrätietoinen jäärä. Varmaan joskus tuhisen, että samanmoinen on tullut kuin isoisästään, vai mitä? Koska joustavuus ja sopeutuvuushan on hyveeni? Tilanneriippuvaista, sanoisin. Mutta suunnitelmani teen itse.  Edes puoliksi, koska mainitsinhan minä aurinkovarjonkin joskus pari vuotta sitten.

Terveisin,

Luonteensa ”vanki”, ihan miä itte suunnittelin.