Minulla on ongelma. Ei, korona ei ole luonut parisuhdekriisiä, Ei, se ei ole myöskään lisännyt (eikä vähentänyt) viskin kulutustani. Eikä ole muutenkaan ahdistanut minua. Vaan, ihan jumissa minä olen. Kävin lenkillä. Yhdellä lyhimmistä vakiovaihtoehdoistani. Kovalla vauhdilla tosin, mutta kohta olen tasannut hengitystäni yhtä kauan kuin lenkkeillyt. Jälkihikeä pukkaa vieläkin.

Näin käy joka kevät. Saatan olla karvainen kuin karhu, mutta toisin kuin karhut, jotka heräävät kevääseen nälkäisinä talvehdittuaan syksyllä syömänsä ravinnon turvin, minä olen kerryttänyt sitä ravintoa keskivartalolle syksystä alkaen. Karhu voi olla laiha, minä en. Karhu voi olla nälissään kärttyinen, minä siksi kun en ”pääse” mihinkään.

Tänään päätin, että aloitan. Liukkautta ei juurikaan ole, ja ainakin suurin osa hiekoitushiekasta on jo poistettu. Ne hiekanmurut ja sepelit eivät karkaa kyynärsauvan alta enää minnekään, Aloitan tärkeimmän liikkumismuotoni, ja hävitän jälleen tuon talven aikana kertyneen vararavinnon.

Minkäs sille mahtaa, kun tykkään ruoan laitosta, mutta eritoten sen syömisestä. Ja harvemmin pienennän annoskokoja. Ratkaisuni on enimmäkseen tämä toinen puolikas vuodesta lisätä kulutusta, jotta pysyisi hivenen laihempana ja sen myötä liikkuvampana. Saisi ehkä tuohon vasempaan jalkaankin niin paljon liikettä, että senkin kanssa pärjäisi johonkin. Tai, että siihen saisi sukan ja kengän siihen aikaan päivästä, ettei oikeaa puolta tarvitsisi vielä alkaa riisumaan.

Kyllähän minä sen tiedän, että cp-vammani myötä olen myös jäykkä. Mutta kun minua huolestuttaa, että rautakankikroppani alkaa olla jo huomattavasti jäykempi kun luonteeni, ja jäykkä on sekin. Tiedän, että venytellä pitäisi entistä enemmän sekä vielä useammin. No, onneksi vallitsevasta koronatilanteesta huolimatta fysioterapiassa on saanut vielä käydä. Silti, kun käytännössä missään muualla ei ole saanut käydä, on minun luonnollinen liikkuminen, siirtymiset, kymmenet metrit sieltä ja sadat täältä per päivä jääneet olemattomiin. Muutama jalkapallon potkaisu lasten kanssa silloin tällöin ei ole niitä korvannut. Ja tänään se näkyi ja tuntui kropassa.

Se tuntui jo sängystä noustessa (tai laskeutuessa, palaan siihen) niin, että sanoin saman tien, että tänään minäkin lähden lenkille, oli mikä oli. Lähdin. 200-300 metriä tuntui hyvältä. Olin jo etukäteen sanonut lapsille, että kävelen 500 metriä mukana, mutta leikkipuistoon asti en tule, että jaksan takaisin. Siinä risteyksessä (500 metrin kohdalla) mietin, käännynkö takaisin, ja teen lyhimmän mahdollisen, vai lähdenkö toiseen suuntaan ja kävelen yhteensä 1,2 km lenkin. Valitsin sen. Mutta voi herran jestas mikä puuskutus jo 700 metrin kohdalla. Tällaiseen kuntoonko tosiaan olen taas talvella päässyt ja näin saakelin jäykäksi viimeisen neljän viikon aikana kun liikunta on ollut sisällä sängyn ja työskentelypisteen väliä.

Tilastollisesti (insinööri, ja nykyään datapainotteinen sellainen on toki tutkinut tämänkin) olen viime vuosina kesän jäljiltä kovakuntoisimpana kävellyt lenkin vauhdikkaimman kilometrini keskiarvoisesti noin 17 minuuttiin, kolmen kilometrin lenkeissä km-nopeuden pudotessa 22 minuutin paikkeille. Jos matka pitenee, vauhti putoaa radikaalisti, lihasten spastisuus alkaa vaikuttaa mahdottoman paljon. Sikäli tämän päivän 1,2 km 26 minuuttiin puolen vuoden tauon jälkeen on ”ihan ok”, mutta tämä vasta tätä kirjoittaessa tauonnut puuskutus ei ole. Olen jälleen kevään alussa hengästymisherkkä massakasa (kirjoitettakoon se tämän verran siistittynä auki) ja jälleen tavoitteena on kesän päätteeksi liikkumisherkkä lihaskasa.

Jotain tarttee kuitenkin tehdä, aiempaa enemmän. Oman liikkumiskyvyn ylläpitämiseksi. Ja ehkä näin neljänkympin toisella puolen on syytä löytää se tehokas liikkumismuoto vuoden toisellekin puolikkaalle. Muuten tästä ei tule enää mitään, puoli vuotta ei riitä paikkaamaan toisen puolen puutteita.

Pelottavinta, ja toisaalta antoisinta tässä on, että vajaan puolen tunnin lenkillä keksin ratkaisun eilen pähkäilemääni tietokantaongelmaan. Joka ei avautunut eilen, vaikka pelkästään siihen paneuduin 2-3 tuntia koneen ääressä. Toki, en nyt pitkäperjantaina sitä rupea käytännössä testaamaan, mutta ainakin idea on sellainen, jota en eilen vielä kokeillut. Antoisaa tämä on ainakin yhdestä syystä. Itsensä altistaminen liikunnalle saa ne vähäiset insinöörin aivosolut törmäilemään paremmin. Pelottavaa tämä on kahdesta näkökulmasta: 1) onko aivoni sitten yhtä jumissa kuin kroppani, talvisin kun en samassa määrin liiku ja 2) jos ovat, olenko muka vain kesäpuoliskolla tehokas työntekijä?

No, todellisuudessa aivojen virkistämiseen on onneksi muitakin keinoja kuin liikunta, fyysinen rasitus ja siitä palautuminen, joten ehkä olen hyödyllinen työntekijä myös talvisin. Yhtään en kuitenkaan aio väheksyä sen liikunnan merkitystä. Omaehtoinen ja omatoiminen liikunta on ainakin minulle välttämättömyys. Nykyisin sen välttämättömyys on ottanut myös uuden ulottuvuuden.

Nimittäin, kirjoitin tuossa aiemmin, etten enää nouse sängystä ylös herätessäni, vaan laskeudun sieltä alas. Tosiaan, tehtiin kotona uusia sisustusratkaisuita pari viikkoa sitten, joilla lapsille saadaan omat huoneet. Me aikuiset muutimme olohuoneeseen. Uudessa sänkyratkaisussa on yli 40 cm säilytystilaa sängyn alla, siihen patjaa ja petaria noin 30 cm päälle. No, siispä, sinne pitää nousta, enkä minä nykyisin enää noihin korkeuksiin ihan sattumalta pelkkien kyynärsauvojen varassa ilman vankkaa tukea nouse. Sänkyyn nouseminenkin on siis ollut viime viikot liikuntasuoritus. Olen aina sanonut, että kotini ei tule koskaan olemaan vammastani huolimatta mikään apuvälineiden esittelykeskus. Siitä huolimatta, ratkaisuja pitää kehittää. Tuota tarkoitusta varten, tilasin rahin, jota voi käyttää samoin kuin saunajakkaraa lauteille kipuamiseen.

Mutta yhtä kaikki, mikään apuratkaisu ei poista liikuntakyvyn tarjoamia mahdollisuuksia. Liikkumiseen, aivotoimintaan, elämiseen, olemiseen ja jopa nukkumaan pääsemiseen. Näköjään. Joten, minä ainakin jatkan tästä joka kevään ongelmani taklaamista. Jatkakaahan tekin, älkää jumiutuko, älkää henkisesti ettekä fyysisesti niin jaksatte olla. Mikä ikinä se sitten teille onkaan. Hyvää pääsiäistä!