Pahoittelut lukijani, tänään on vuorossa tajunnan lentoa, ei jäsenneltyä tekstiä. Mietin jo tovin, milloin kirjoittaa. Mietin, miten kirjoittaa. Ja mietin, että mistä löydän edes ajan. Päätin, että tästä ja näin. Tulokulmia aiheeseen olisi niin monta, ja käsittelemistä riittäisi kymmeneen blogikirjoitukseen, että kaikista elämäni äidinkieltenopettajien ohjeista huolimatta päätin vain istahtaa alas ja kirjoittaa sitä kuuluisaa tajunnan virtaa, antaa sen virrata.

Pohdin aiemmin, mikä olisi oikea hetki, ja mistä osasta tätä haluaisin kirjoittaa. Kaikesta, kaikille, kaikkialta. En osaa – ja vaikka osaisinkin – en nyt halua rajata. En tosin tässä rajallisessa ajassa kun lapset ovat vaimon kanssa uimahallissa, aio myöskään kirjoittaa kovin pitkää juttua.

Tiedän, että minulta odotetaan luonteeni mukaista tyhjentävää juttua siitä, miltä nyt tuntuu. Miltä tuntuu, kun kyseenalaistava ja kritisoiva työnetsijä on löytänyt työnsä ja tekee sitä. Ei, nyt en kykene räjäyttämään pankkia, en yllättämään, enkä tekemään viiltävää analyysiä, mistään. Työ vie mennessään, elämä vie mennessään ja yritän omalta osaltani pysyä kuskin paikalla.

Niin. Vie mennessään. En suinkaan ole tuuliajolla, vaan annan virran viedä. Tutkien mahdollisuuksia, kääntäen suuntaa sen verran kuin tarvis on, jotta pääsemme tulokseen. Olen uuden äärellä, täysin uuden. Vaikka siinä on jotain tuttuakin, vanhasta, aiemmasta. Taas kliseitä. Kaikki, mitä olet tehnyt ennen, tuo sinut tänne, mitä olet nyt. Vaan ehkä se, mitä teet nyt, sitten oikeasti muokkaakin sen tulevaisuuden?

Korkealentoistako? Voi olla. Koen nyt vain tarvetta kirjoittaa. Tuntuu nimittäin niin helvetin hyvältä. En oikeasti osaa sitä jäsentää tai tiivistää mutta minulle se, että saan tehdä merkityksellistä työtä, on jonkinlainen ovi kokonaisvaltaisempaan tyytyväisyyteen tai sanotaan, jäsennellympään elämään. Kun teen työkseni jotain haastavaa, kokeellista ja tavoitteellista, tunnen siviilipuolellakin saavani itsestäni jotain uutta irti. Mitä tarkalleen ottaen, sitä en tiedä.

Sen tiedän, että vaikka olen kuinka yrittäjähenkinen, ainakin pienimuotoinen visionääri ja vahva änkyrä kyseenalaistaja, kaipaan jotain varmuutta. Oman firman konkurssin myötä se ”varmuus” ja ”pysyvyys” on ollut toimeentulon varmistaminen itselle ja perheelle. Nykyisessä yhteiskunnassa sen ”helpoin” tie on kuin onkin palkkatyö.

Nykyisessä rupeamassa olen tehnyt sitä neljä viikkoa. Toivottavasti tämän ikäisellekin nykyinen jatkumo kuitenkin lasketaan mieluiten vuosissa tai jopa vuosikymmenissä kuin viikoissa. Silti, tuo mainittu varmuus ja pysyvyys ovat tehneet minusta jotenkin turvallisuushakuisemman. Toki, sen on tehnyt myös perheellisyys ja vanhemmuus. Teot ja valinnat vaikuttavat paljon enemmän muihin kuin itseeni. Riskinottokyky on pienentynyt, kynnys kasvanut kokoa.

Silti, olen jälleen kerran työssä, jossa saan toteuttaa itseäni. Työssä, joka tarjoaa monesta kulmasta haasteita, ja vaikka olenkin palkkatyöläinen, tarjoaa vastuita ja yrittäjämäisen lähestymistavan. Olen jälleen jossain, missä haluan olla – itseni ja muiden kannalta. En koe, että työ määrittelee identiteettiäni, mutta mutta… Vaimoni kysyi viime torstaina, miltä minusta nyt tuntuu, viihdynkö työssäni?

Totta hitossa viihdyn. Siitä huolimatta, että kun ensimmäistä kertaa viestittelimme nykyisen pomoni kanssa, olin skeptinen itsestäni: ”Mitäs minusta nyt, olenko koskenut oikeisiin tietokantoihin ties koska viimeeksi?”, ”Osaankohan tuolla saralla mitään hyödyllistä?” – vähän niin kuin varmuudeksi vähättelin itseäni LinkedIn-viesteissä ja ensimmäisissä sähköposteissa. Tavattiin kuitenkin niiden jälkeen kahvilla, ja niin minä työskentelen – tietokantojen, tiedon, tiedonhallinnan, parissa. Toki tässä vaiheessa vielä nöyrästi opetellen, mutta ratkaisuja rakentaen.

Suoraan sanottuna, hivenen pelkäsin. Olin vahvastikin orientoitunut jo siihen, että häivytän tietokannat, ohjelmisto-osaamisen ja koodin kirjoittamisen, jonnekin menneisyyteen. En ole enää nuori, en puhu nykyistä nörttiä. Haluan tehdä jotain muuta, tuo aika on jäänyt taakseni, niin kuvittelin.

Ensimmäiset viikot ovat osoittaneet, ettei ole. Sitä paitsi, vaikka ruudulleni avautuu SQL Server, sen Management Studio, Excel, Visual Studio, ja Azure, Excel, Word – olen kuitenkin tekemässä jotain kokonaisvaltaisempaa. Olen rakentamassa itselleni uudella toimialalla uusia ratkaisuja, jotka tekevät elämästä helpompaa. Pilkkomassa ongelmia paloihin, poistamassa väärät palat, rakentamassa ratkaisua, ihmisten tarpeisiin. Hahmottelemassa rahoitusratkaisuja siihen, miten näitä tarpeita tukeviin ratkaisuihin päästään. Siis, hetkinen. Tekemässä ihan juuri sitä, mitä haluan! Siten, miten haluan!

Joo, onhan mulla pomo. Teen myös sen, mitä hän pyytää, mutta jälleen kerran, olen paikassa, jossa saa toteuttaa itseään. Olla palkkaduunissa yrittäjämäisellä luovuudella, vapaudella ja vastuulla. Nautinto!

Sekaisin on Leinonen, sanovat. Taas se höpöttää, että työ on nautinto. Joo, viihdyn työssäni, viihdyn elämässäni. Enkä määrittele itseäni sillä, että käyntikortissani lukee Data Engineer. Edelleen, ensimmäisenä minusta tulee itselleni mieleen, että olen iskä. Jos tosin muksut eivät sitä päästä unohtamaan.

Niin, sekaisin on. Vaimollekin vastasin, että paitsi viihdyn työssäni, viihdyn elämässäni. Niin helppoa kuin blogitekstin kirjoittaminen onkin työnhakijan näkökulmasta, otan erittäin mielelläni vastaan tämän nykyisen yhteiskunnallisen statukseni työtätekevänä ratkaisuntuojana. Viihdyn elämässäni. Jälkikäteen voin tunnustaa, että erittäin motivoituneena ja fokusoituneenakaan työnhakijana, en viihtynyt. Työttömän ihmisarvo voi olla sama ja jakamaton. Mutta ilman sen syvällisempää pohdintaa, työttömän yhteiskunnallinen arvo ja asema eivät ole.

Mutta, ei jakauduta vaan työllisiin ja työttömiin, ihmisiä me ollaan! Sanoin tuossa aiemmin, että olen hyvin yrittäjämyönteinen. Niin varmaan. Mutta maailma, edes nykyinen, ei pyöri, jos ei ole duunareita, tai yrittäjän ja duunarin välimuotoja. Kuuntelen tässä paraikaa yhtä äänikirjaa, yrittäjyyden vallankumouksesta. Aika silmiäavaavaa, vaikka korvien kautta tajuntaan juokseekin. Olen ehkä noin puolessavälin Daniel Priestleyn Entrepreneur Revolution -teosta. Monet eteen tulleista asioista ja yhteiskunnallisesta ajanmuutoksesta allekirjoitan, joskin rohkenen väittää, että ihan kaikki ei ole aina yksilön mielestä kiinni. On jotakin muutakin, joka meitä ainakin hetkellisesti sitoo, ja pitää aloillaan.

Totta kuitenkin on, tämä omana tulkintanani, että liiallinen mukavuuden ja turvallisuuden halu estää meitä toimimasta avoimin mielin. Kuten meinasi käydä minulle. Olin jo ”kirjoittanut itseni ulos ohjelmistoista”, kunnes eteeni tuotiin mahdollisuus. Tälläkin alalla on niin paljon, jotain ihan muuta. Se tuntui vähän pelokkaalta paluulta, oudolta. Onko minusta tähän?

Nyt, vajaan kuukauden työskenneltyäni ja sitä ennen muutaman viikon valmistauduttuani: ei, en ole nörtti, enkä varmaankaan ole ottanut urallani saati elämässäni varsinaisesti paria askelta taakse päin, vaikka niin kuvittelin. En tiedä, mihin suuntaan ne pari askelta oikein otin, nykyisen pomoni rohkaisemana… mutta nyt jo muutamassa viikossa tuntuu, että olen siellä missä nyt pitää olla, menossa sinne, minne kuuluu mennä. Tekemässä työtä, ottaneena tässä kohtaa ne pari askelta jonnekin, ja kymmenen eteen. Ei kannata katsoa toimialoja, ei titteleitä – vaan tutustua kokonaisuuteen.

Kaiken kukkuraksi, ehdin tehdä kaiken sen, ehkä enemmänkin, ainakin aikaansaavuuden kohdalta, kuin työttömänäkin! Joten viihdynkö töissäni? En. Koska ne työt ovat osa elämääni, nyt viihdyn elämässäni! Just nyt on just hyvä, koht on viel paremp!

Joten hyvää sunnuntain jatkoa ja viel parempaa alkavaa viikkoa! Siltä nyt tuntuu.

Lupaan, että kirjoitan jotain spesifimpääkin työstä, sekä henkilökohtaisesta näkemyksestä aikanaan tänne että sitten ammatillisesta näkemyksestä Kookax Oy:n blogiin.