Tänään on perjantai 13. päivä. En ole taikauskoinen. Tiettyihin numeroihin uskon, tiettyyn pysyvyyteen haluan uskoa. Vahvimmin kuitenkin uskon pysyvään muutokseen, ideoiden heittelyyn ja toimeen tarttumiseen, jolla voidaan saada jotain uutta, uusvanhaa, muokattua tai muuten vaan sovellettua toimintaa aikaiseksi. Uskon, että tekemällä se jokin onnistuu!

Tänään 13.12. olen soveltaen sekaisin (kuten aina), täynnä ideoita, ajatuksia, joita täytyy viskellä eteenpäin. Miksi näin? Koska, eilen 12.12. oli hääpäiväni… no ei, sen vuoksi en ole sekaisin, anteeksi vaimo. Numerologiikan ansiosta en sitä unohtanut, sanoinhan uskovani numeroihin. Olen soveltaen sekaisin siksi, että eilen vietin koko päivän tilaisuudessa nimeltä Soveltaen liikkeelle.

Tilaisuus oli Aspa-säätiön Mielekäs-toiminnan, Kouvolan kaupungin liikuntatoimen ja Kouvolan Vammaisjärjestöjen Yhdistyksen (KVY) yhdessä järjestämä päivä, jossa päästiin kokeilemaan erilaisia sovellutettuja liikuntamuotoja ja myöhemmin toimijoiden kesken keskustelemaan liikuntamahdollisuuksien nykytilasta ja tulevaisuuden toiveista tai mahdollisuuksista.

Aspan Mielekäs-toiminta ja sen tapahtumat ovat avoimia kaikille, vaikka lähtevätkin pohjimmiltaan säätiön asumispalveluiden asiakkaiden tarpeista ja toiveista. Siinä on kuitenkin mahdollisuus kehittää myös muiden erityisryhmien liikunta- ja harrastusmahdollisuuksia. Siitä näkökulmasta olin eilisessä mukana, sekä KVY:n kokemustoimijana että liikunnasta ja harrastamisesta kiinnostuneena karvanaamaisena yksityishenkilönä.

Iltapäivän vajaat neljä tuntia sujuivat Valkeala-talon urheiluhallissa. Oli puhallustikkaa, keilailua, mukautettua curlingia, vaikkapa lastenpallolla ja paistinlastalla pelattavaa pöytätennistä, pallonheittoa, mailapelejä ja kanan ammuntaa. Jep, osa oli mun näkökulmasta lasten leikkiä, ja kun kilpailuhenkinen äijä ei tiedä urheilusta muuta kun täysillä ja tehokkaasti, niin sen erään pallopelin kolme ensimmäistä palloa oli mulla aina takaseinässä… loput jäivät vajaaksi. Ai niin, ja puhallustikassakin oli tikat taulussa, paitsi ne, jotka kimpoilivat takaisin melkein omaan polveen. Tästä tuli epämiellyttävä muistutus siitä, että MIKÄÄN ammuntalaji ja meikäläinen eivät edelleenkään taida sopia yhteen. Joka tapauksia, päivä tarjosi paljon mielekästä tekemistä, kuten oli tarkoituskin. Minulle se tarjosi kuitenkin kokemuksia, herätti ajatuksia – etenkin siitä, että tämän pitäisi avata mahdollisuuksia.

MITÄ? MIKSEI? MIKSEN MINÄ? – NYT HETI!

Mielekästä tekemistä on monenmoista. Anteeksi vain, lentävä kana (viritetyltä köydeltä ammuttu koiran vinkulelu), et ollut päivän voittajalaji, vaikka huvititkin minua eniten. Päivän henkilökohtainen positiivinen säväyttäjä oli kävelyfutis. Tätä, tai tämän edelleen soveltamista minä haluan jatkaa. Kävelyfutis näyttää toistaiseksi olevan hankemuotoista, mutta sen juurruttamisessa olisi ideaa, luonteeltaan se on mukautettua jalkapalloa.

Eilen pelasin sitä neljä ottelua 5vs5 ja 6vs6- peleinä, yhteensä varmaan reippaat 20 minuuttia. Mutta kyllä oli äijällä hiki ja askelmittari tykkäsi, hengästyneisyyskin tuli. Samanlaista fyysistä suoritusta minä en saa aikaiseksi kuin kesällä kävelylenkeillä. Vaikka ajoittain olenkin luonteeltani lonely-rider, ja harrastan yksilöliikuntaa, niin pohjimmiltaan harrastaisin mieluusti yhteisöllistä liikuntaa yksilönä – osana joukkuetta. Meinaan etenkin talvisin nuo lenkkeilymahdollisuudet vaikkapa Prismassa ovat aika tylsiä, suoraan sanottuna.

Olen vähintään teennäisesti kyyninen, usein skeptinen mutta aina positiivinen ihminen. Eilen kaiken kyseenalaistavalla skeptikolla oli hauskaa, mielekästä! Tiedä sitten, oliko se hiki ja hengästys mutta ajatuskin lähti laukalle. Porukassa oli kehitysvammaisia, liikuntavammaisia, ja ainakin näennäisesti vammattomia, miehiä ja naisia, pitkiä ja pätkiä ja muun muotoisia. Toisilla ei hajuakaan taktiikasta, ei vaikkapa tilan hahmottamisesta. Toisilla selvä käsitys, mitä tehdään, minne mennään. Jotkut ehtivät mukaan, toiset eivät – meinaan tilanteisiin. Mutta kokonaisuudessa olivat kaikki mukana! Hauskaa ja antoisaa meillä oli!

Kävelyfutiksen homman ydin oli se, että kukaan ei saa juosta. Sääntöihin normifutikseen verrattuna oli muutama muukin poikkeus mutta niiden vaikutus peliin, edes kilpailullisena, on nyanssiluokkaa tuohon juoksemattomuuteen verrattuna. Okei, kävelyfutista ei ole (vielä) sovellutettu keppikävelijöille, kuten minä, mutta en näkisi soveltamisessa yhtikäs mitään ongelmaa. Tuo juoksemattomuus tasaa pelinopeutta siten, että minäkin olin niin sanotusta tonteilla. Toki, neljän ottelun saldoksi mulla jäi yksi maalia kohden suuntautunut laukaus, kolme puhdasta hutipotkua ja yksi maaliin johtanut kulmapotku. Eli, en ole joukkueen tähti, en ole teemupukki, enkä pystyynjuoksija. Mahdollisuuksia näen, näen niitä monta. Höntsäämistä se on, mutta se oli sitä liikunnan iloa, ja kuitenkin tavoitteellista. Palaan mahdollisuuksiin tekstin loppupuolella.

Esteitä, haasteita?

Kuten tiedämme, on Kouvolan kaupungilla rahat vähissä. Leikkauksia sinne, tänne, jos tuonnekin. Missä tai mistä kaupungin liikuntatoimelle resurssit ja rooli? Sama kysymys seuroille, lajista viis. Entä yksityiset yritykset? Hankkeet, jolla homma saadaan kokeiltua?

Tässä kohtaa väitän: mahdollisuudet ja infra meillä on erityisryhmien liikunnan mahdollistamiseen. Tekeminen ja tahtohan pitää tulla yksilöstä, tekijästä itsestään. Mitä meillä ei ole? Rahaako? Ei se sitä paljoa varmaankaan vaadi, jos tosin rahasta on aina apu. Uskallusta, rohkeutta, aloitteellisuutta se vaatii. Se vaatii yhteistyötä, mutta jonkun pitää se uskaltaa aloittaa eikä inistä resursseista tai pelätä sitä etten osaa.

Puhun jalkapallosta esimerkkinä, sillä  se on urheilusta se intohimoni, rallin lisäksi. Ralliin minulla ei ole varaa eikä ajotaitoja, futikseenkaan en kelpaa edustusjoukkueen piilokärjeksi. Haluaisin kuitenkin liikkua pallon kanssa, pallon perässä, muuallakin kuin kotipihallani. Olen aika monet kyynärsauvat katkonut, palloa pelatessani. Haluan tehdä muutakin, kuin vahtia Manchester Unitedia Viasatilta. Se ei hikoiluta, tai ainakaan ManU:n suoritusten tuoma hiki ei kavenna elintasorinkulaa vyötäröltä. Muullainen pallopeli voisi sitä tehdä!

Olen liikkunut koko ikäni. Potkinut palloa kepeillä, pelannut pesistä niin että mulle on kaksi omaa pesää, ja muiden ykkönen on minun kolmonen. Olen heittänyt keihästä, vaikka olen lyönytkin sen perällä niskaani. Olen pyöräillyt, kunnes kyllästyin jäykkyyteeni ja silloisen pyörän käytön mahdottomuuteen, omaa jäykkyyttäni. Olen uinut, kunnes lihasten spastisuus ja muutama muu juttu ovat tehneet siitä normaaliin arkeen sopeutettuna liian työlään. Pidän lihaskunnostani huolta, liikun lenkkeillen – ja tosiaan, liukkaalla lähden vaikka sinne Prismaan kävelemään. Mutta sooloilu saa riittää. Pyörätuoliinkaan en vielä istu? Missä on keppikävelijän yhteisöllinen joukkueliikunta, ensisijaisesti liikunta ja yhdessä tekeminen? Missä se pelaa?

Tätä selvittelin eilen illalla, ennen ja jälkeen keskustelutilaisuuden. Kaupungilta tuli tietoon, ettei ole resursseja, etenkään erityisryhmien aikuisten liikuntaan ja lapsillekin on pari uintiryhmää. Hyvä, että edes ne. Entä kaupungin rooli muuten? Ei tietoa, kuka järjestää. Kävi myös ilmi epäilykset, ettei juuri kukaan, ja että Lahdessa olisi asiat paremmin. Kävi ilmi sekin, että ohjaajat eivät välttämättä osaa ohjata vammaisia, kun ei ole tietoa ja sitä myöten saattaa puuttua uskallus. Mainittiin myös, että tietokaan ei kulje. Kuinka yllättävää! Kunka surullista! Herätys, liikunta- ja urheilukaupunki Kouvola!

MEILLÄ ON!

Keskitytäänpä hetkeksi siihen, mitä meillä on, ei siihen, mitä meillä ei ole tai pitäisi olla. Esinnäkin, meillä on kaupunki. Sen rooli on mielestäni mahdollistaja, yhteentuoja. Viesti pitäisi kulkea paremmin, kaupungilla tulisi olla parempi tieto toimijoista.

Urheiluseuroja meillä on pilvin pimein. Toimivia, aktiivisia. Meillä on seurojen erilaisia yhteenliittymiä. Meillä on kaupungin ja seurojen yhteinen vuorovaikutuselin, foorumi, parlamentti mikä lie. Urheilu ja kulttuuri eivät ole itsenäisiä ja erotettuja. Liikuntaa voi pelillistää, sitä voi tarinnallistaa. Erityisryhmien liikuntaa voi siis tehdä monikanavaisesti, monialaisesti. Sitä voi siis tehdä yhteistyönä. Meillä on yrityksiä, jotka haluavat osallistua palveluntuotantoon. Bisneksenä kyllä, mutta sitä on monenlaatuista.

Vammaisjärjestöjä meillä riittää – ja niille keskitetty yhteenliittymä: Harrastaakseen liikuntaa ei tarvi tehdä lajia vain oikean korvan kuurolle tai vasemman jalan amputoidulle. TEHDÄÄN YHDESSÄ! Älkää rakentako harrastusta rajaavaksi, vain yhdelle sopivaksi.

Meillä on hankkeet eri järjestöissä, törmäyttäkää mahdollistajat, tekijät, kokijat, osallistujat ja osaajat – MEITÄ ON!

MITÄ MEILLÄ EHKÄ EI OLE?

Eilisen perusteella meillä ei ole tietoa. Tahtovilla ei taitoa tai taitavilla ei tahtoa. Ja kummallakaan, ei tietoa, ei viestintää. Meiltä puuttuu kenties koordinoitu yhteistyö, lajikohtasia kokeiluita ja tempauksia on, pysyvyys vähäisempää.

Meiltä puuttuu kenties uskallus. Ja uskalluksen myötä tahto panostaa. Ne keillä olisi uskallusta, ei ehkä ole kanavaa toteukseen.

Vaan kuten äsken totesin, meillä on kuitenkin kaikki mahdollisuudet.

OTETAAN NE KÄYTTÖÖN, ILMAISIA IDEOITA!

Kuten eilinen kävelyfutis todisti, ei kannata tehdä lajia ja harrasteryhmää diagnoosiryhmän perusteella. Olen vakuuttunut, että mustilla kyynärsauvoilla käveleviä diplegiaksi diagnosoituja vammaisia partanaamoja ei liiku seudulla riittävästi edes futiksen pienpeleihin.

Vaan tehdäänpä harrasteryhmä, jossa voi olla vaikka vammaton, keppikävelijä, kuuro, mykkä… mitä vaan. Nainen, mies, nuori, vanha. Futiksesta kiinnostuneita on. Koriksesta kiinnostuneita on. Pesäpallosta. Golfista… Vaan kuka tekee maalin, korin tai ottaa kopin? Tarjolla olisi hole in one! Sovelletaan säännöt, tehdään harrasteryhmä jossa voi pelailla, liikkua. Vaikka se olisi vajavaista, hidasta ja vaikeaa. Sellainen, missä on hitaille ja jäykillekin aikaa ja tilaa!

Ihminen on kekseliäs olento, uteliaskin. Tehdään uskaltavasti ja yhdessä! Pienesti tai isosti, osissa ja palasissa. Mutta aloitetaan jostain.

Lukkarin rakkaudesta vai mistä lie, tarttua saa muutkin, mutta heitän historian valossa haasteen, törkeän laveasti ja vapaasti Kummelia mukaillen. Miten ois KymLi, PokLi, entäs MyPa? (https://www.youtube.com/watch?v=G6FE8Bi9TEQ). Tahdon kyllä idean taakse muitakin, ja tässä nyt ilman vakituista kiirettä työhön perhana edelleen, voisin tarjoutua asian tiimoilta hääräilemään.

Ollaaks me hei sillai, tehääks me jotai? Mulla ois nyt tarjota markkina-arvoa, näyin eilisissä alueuutisissa farkun persusten ja mustien keppien verran futista pelatessani. Vois olla muutakin annettavaa, kuin perse. Tai toivottavasti päästään vetämään tällaista juttua muualle kuin…

Kuka on mukana? Kuka muu muka?