Vuoden viimeinen kuukausi on ehtimässä puoliväliin. Minä olen yhä työtön. Kuten aiemmissa kirjoituksissani olen kertonut, toimeton en ole. Tapahtumaa ja tekemistä on tänäkin vuonna riittänyt. Ei sillä, fokus on täysin siinä, että täysipäiväinen palkkatyö napataan kohdalle tästä hyvinkin pian. Valitettavasti faktaa sen tueksi ei vielä ole.

Avoimia, realistisia hakuja on monta. Monta ovea on myös sulkeutunut, ainakin nopean työllistymisen osalta. Silti, jostakin syystä fiilikset ovat merkittävän positiiviset. Tiedä sitten, johtuuko oikeasti positiivisesta perusluonteesta. Sellaisen varassa koen kulkevani, vaikka mieluusti esitän kriittisiä mielipiteitä – teksteistä päätellen minut voisi asemoida mielensäpahoittajan ja Havukka-ahon ajattelijan yhdistelmäksi. Pessimisti ei pety mutta minussa asuva optimisti uskoo yhä työllistymiseen.

MIKSI?

Pohjimmiltaan uskon työllistymiseen siksi, että on ollut hyviä hakuja. On ollut hyviä haastatteluja. On ollut mahdollisuuksia. Ne eivät vaan vielä ole realisoituneet työpaikaksi. Olen tänä vuonna erittäin aiheellisesti kritisoinut muutamaa hakemaani paikkaa, heidän edustamia tahoja siitä, että rekrytointia hoidetaan täysin hanurista.

On ollut sellaisia rekryjä, joissa olen itse soitellut perään, että kuinkas edetään, kun kävin haastattelussa. Jokunen työnantaja pitkällekin edenneessä prosessissa feidaa kuin Tinder-treffi konsanaan. Pidän nimittäin esimerkiksi oikeutettuna olettaa, että minuun oltaisiin yhteydessä, kun tiedän olleeni yksi kahdesta vaihtoehdosta, että työnantajasta kuulisi jotakin. Mutta ei, turhaahan sellaista on suotta olettaa.

Silti, uskon siihen työllistymiseeni. Uskon myös siksi, että on toisenlaisia työnantajia. On tietoinen valinta, etten soimaa ja toru huonoja rekrytointeja nimellä, koska rekrytoinnin epäonnistumiseen saattaa monessa paikassa olla myös ulkoisia odottamattomia syitä. Vaan se negatiivisuudesta – keskitytään tänään niihin hyviin seikkoihin. Heitä uskallan mainita nimeltä.

Ne toisenlaiset – nyt nimillä

Koska fiilikset on hyvät, tuon nyt esille tänä vuonna onnistuneita. Niitä löytyy kuntaomisteiselta taholta sekä yksityiseltä taholta, ja valtion virastostakin. Yhteenkään en ole työllistynyt, mutta silti, rekrytointiprosessista jää hyvä mieli ja vaikutelma, että työntekijästä ollaan kiinnostuneita. Se riittää minulle, te olette ansainneet kehunne.

Tämän päivän kehut, tältä vuodelta menevät Sarastialle, Strarialle ja OP Kymenlaaksolle. Yleisesti ottaenhan työnhakija saa – jos saa – vaan sen viestin, että ”Valintamme ei kohdistunut sinuun.”, kaikki eivät vaivaudu siihenkään. Itselläni on työnhakuja vuodelta 2013 ja 2015-16, joihin ei ole kukaan vastannut tähänkään päivään mennessä, ja sama jatkuu 2019, osalla työnantajista. Vaikeneminen lie kultaa.

Kotkan Sarastia ei kuitenkaan vaiennut. Hain sieltä erästä työpaikkaa heinäkuun lopussa (lauantaina), koskien Kotkan ja Kouvolan tiettyjä toimintoja. Sain kutsun työhaastatteluun kesken päivää (maanantaina), jolloin olin Helsingissä psykologisissa testeissä toista työnhakua koskien – sitä joka vaikeni ja hiipui kokonaan. Kävin työhaastattelussa jo saman viikon perjantaina.

Haastattelu meni loistavasti, ja minua harkittiin aitona vaihtoehtona, vaikka tiettyihin toimenkuvan osa-alueisiin olisin ollut aika kokematon. Toisaalta, vahvuuksiani kehuttiin perustellusti. Sain jo viikonlopun jälkeen puhelun rekrytointia hoitaneelta henkilöltä, että eivät nyt tässä tehtävässä jatka minun kanssa mutta tietyt vahvuuteni kehuttiin edelleen. On myös varsin imartelevaa kuulla olevansa viisas ja tarjonneensa vaihtoehtoja sekä hyviä näkemyksiä. Minua ei kuitenkaan roikutettu epätietoisuudessa. Minulle vastattiin nopesti, ja henkilökohtaisesti. Kerrottiin vieläpä sekin, että haluttiin nyt ratkaista tämä nopeasti, koska minulla oli niin vahvasti verkot vesillä toisaalle, olinhan kertonut heille avoimesti, että haastattelukutsu tuli tilanteeseen, jossa olin henkilöarvioinnissa toiseen tehtävään.

Kirjoitin edellisen kappaleen alkuun, että meni ”loistavasti”, koska siltä se tuntui. Todellisuudessa, tavoiteltu, loistava tulos olisi vain ja ainoastaan saavutettu työpaikka. Sitä ei tullut, ja kuihtui sekin, joka osasyynä jäin ulos Sarastialta. En sano, että itse pidin työllistymistäni sinne toiseen varmana, sillä se oli kaukana siitä – ja vielä kauemmaksi jäi. Molemmat mahdollisuudet kuihtuivat – toinen teki sen tyylikkäästi, toinen katosi häpeällisesti. Silti, positiivisessa luonteessani on jotain vikaa: Näen sekä Sarastian, että tämän henkilötestit teettäneen valtion viraston mahdollisina – jopa potentiaalisina tulevaisuuden työllistäjinäni, vaikka rekrytointiprosessin hoitaminen edustaa näiden kesken täydellistä ääripäätä.

Ne muut kehun ansainneet: OP Kymenlaaksossa tai Starialla en käynyt edes haastattelussa, mutta heissä riittää kehuttavaa. Starialta oltiin yhteydessä useampaan otteeseen rekry-prosessin aikana. Lopputulema oli, että tehtävään kaivattiin palkanlaskennan osalta käytännön kokeneempaa henkilöä, kuin mitä minä pystyin tarjoamaan. Silti, he näkivät kokemuksessani ja työhistoriassani paljon hyödyllistä ja tarpeellista – ja personoivat lopullisenkin viestin, tuoden esiin heidän näkemiään vahvuuksia. Tästä Staria ansaitsee ison plussan. Sain henkilökohtaista palautetta – en mitään lässyn lässyn viestiä, johon valtaosa työnantajista sortuu. Staria on minusta kiinnostunut, toisin kuin te, jotka vaan hoidatte asiat nopeasti. Voitte kuvitella, vapaalla mielikuvituksella, kummanlaiseen olen jatkossa motivoituneempi hakemaan. Ja kyllä, jokaiseen virkaan ja tehtävään meitä ei ole kuitenkaan satamäärin sopivia ja motivoituneita. Staria esimerkiksi varmisti sen, että jos vähänkään potentiaalinen paikka on jatkossa auki, olen hakijoiden joukossa. Saman kuin teki Sarastia. Kyse on varmasti henkilöistä, mutta toivottavasti henkilöistä, jotka samalla viestivät rekrytoivan organisaation asenteista. Ja asenteista, jotka ovat muovanneet prosessin, jossa myös työtä hakevalla potentiaalisella työntekijällä on arvo. Toki, taloushallinnon tradenomina ja insinöörinä totean, että arvo ja tulos se on nollakin.

Mutta varmasti on arvokkaampaa saada jokin muu kuin nollatulos tai tappio. Plussan puolelle päätyy myös OP Kymenlaakso. En haastatteluun asti yltänyt sielläkään mutta jo poikkeava ja positiivinen työpaikkailmoitus sai minut hakemaan. Ei ollut näköalapaikkaa, ei tiimipelaajaa, mutta oli niin positiivinen henki kuin olla ja voi. Jos OP Kymenlaakso on työkulttuuriltaan yhtään sitä, mitä työpaikkailmoitus ja tiedonsaanti siitä, ettei valinta kohdistu itseensä oli, voitte olla varmoja, että teille uskaltaa hakea jatkossakin. Moni muukin kuin tällainen ikioptimisti.

Vuoden 2019 muita havaintoja työnhausta ja elämästä

Vuosi 2019 on tuonut minulle paljon. Suoranaisesti mitään se ei ole vienyt saati pois ottanut, kaiketi. Taloudellisesti vuosi on toki tiukempi kuin muutama edellinen, koska se on mennyt ilman vakioituja työtuloja, tukien varassa mutta muuten vuodessa on ollut käänteitä jos toisiakin.

Isänä olen saanut vääntää poikani oikeuksista ja hyvinvoinnista. Siinä samalla on ollut henkiselle kapasiteetille ja liikenevälle ajalle käyttöä perheen kasassa pitämiseksi, lähinnä siltä osin, että kaaoksen keskelläkin arki pyörii. Tämän voi sanoa toimineen. Siltä osin voin ylpeänä todeta olevani mies, ja aviomies, vaikken hauistani huolimatta vieläkään ole virkamies.

Olen siis yhä, työtön – henkilö. Vaan en toimeton. 

Vapaaehtoistoimijana olen saanut olla edistämässä montaa asiaa, lähinnä nyt vammaisen ihmisen näkökulmasta. Huomisen päivänkin vietän sen tiimoilta, kuuntelemassa, oppimassa ja toisaalta puhumassa vammaisen liikuntamahdollisuuksista. Yhdistystoimijana olen jälleen aktivoitunut firman konkurssin aiheuttamien taloudellisen ja henkisen köyhyyden jälkeen. Roolit yhdistyksissä ovat vielä pieniä, mutta vaikuttavuutta tehdäänkin yhdessä toisten ihmisten kanssa. Tuon kun moni ymmärtäisi elämässä muutenkin, niin tämä yksin selviämisen myytti voisi murtua.

Totta – minä itse saan tulevaisuudessa myös sen työpaikkani. Minä sen näytönpaikan olen ansainnut. Mutta hetkinen, eihän se sellainen onnistu ilman yhdessä tekemistä ja muiden ihmisten myötävaikutusta. Tottakai, minä olen minä, ja minä teen mitä teen, mutta sehän on arvotonta ja hyödytöntä ellei se anna jotakin toiselle ihmiselle.

Siitä on kyse myös työnhaussa ja sen saannin onnistumisessa: Toisten ihmisten on kiinnostuttava minusta ja tekemisistäni. Minä en aio jatkossakaan vakuuttaa olevani paras missään. Riittävä olen, ja joskus kohtaan tällä mentaliteetillakin työnantajan, jolta saan työn.

Se ei ole teissä, jotka ette edes vastaa. Teitä ei ihminen kiinnosta. Se on teissä toisissa – ja kaltaisissanne.

Realistisuus, viisausko? Vaiko vain jääräpäinen asenne edelleen vuodelle 2020?

Vuosi 2019 tarjosi onnekseni myös näytteitä siitä, että on olemassa hyviä työnantajia. Vastapainoksi sille, että on umpisurkeita, jotka tarvisivat suurempaa oppia työnhausta, työntarjonnasta ja rekrytoinnin hoitamisesta kuin yksikään työnhakija. Valitettavaa on se, kumpia teissä on enemmän.

Siitä huolimatta ensi viikon kulutan oppimassa työnhakua yhteiskunnan varoin. Niin, noin 100 hakemusta töihin, joita pystyisin tekemään, noin 10 % haastattelupääsyllä… onhan työnhakutaidoissani toki puutteita, kun en edelleenkään ole töissä. Vai onko?

Koitan kaivaa tästäkin jotain positiivista, jotta saan jotain hyvää koulutuksesta irti. Näen kuitenkin, että työllistymättömyyteni juurisyy on ihan jossain muualla – eikä se estä minua olemasta mielipiteellinen.

Ihanko oikeasti?

Kiitos myös TE-palveluille, että tarjositte loppuvuoteeni jännää virikettä – joskaan ette siinä muodossa kuin toivoin. Tämä ei ollut pelkkää sarkasmia, sillä pääsin myös yhteen teidän työpaikkaanne haastatteluun asti – ja positiiviseen sellaiseen, joka tarjosi myös uusia kokemuksia – muttei työtä vieläkään! Kiitän kuitenkin mahdollisuudesta, ja kokemuksesta – siinäkin olisi jälkihoidossa korjattavaa: voin antaa ilmaisen vinkin, jos haluatte. Vuoden ajalta, muutamista pikkukritiikeistä huolimatta olen teihin tyytyväinen.

Mutta korkeakoulutetuille suunnattu työnhakukoulutus, koko viikko, IHANKO OIKEASTI?: Voitte olla varmoja, että ensimmäiset viisi sanaa ja mieleen tullutta tunnetta eivät tällä taustalla olleet positiivisia, ei tälläkään luonteella. Tämä yhteiskunta ja sen rakenteet kun ovat sen verran ”joustavia” – olisi rehellisesti ollut muutakin tekemistä, mutta koska työnsaannissa nollatulos ei ole tulos, syistä viis, on se mentävä ja turvattava edes joku toimeentulo myös alkuvuodelle 2020.

Sille vuodelle minulla on konkreettisia toiveita – joista osa on tavoitteita. Ensi viikolle minulla on myös tavoite. Olen käynyt mielessäni ennakkoon worst case scenariot koulutuksen suhteen. Nyt mieleni on tyhjä: avoin yhdelle ahaa-elämykselle tulevalta viikolta. Siihenkin tyydyn, vaikka eilen keskusteluissa heitettiin haaste, että yksi positiivinen asia pitäisi kaivaa joka päivältä. Voi olla paljon pyydetty, mutta pistetään luonne ja asenne testiin.

Ehkä se löytyy se viisaus (ellei se sittenkään vieläkään asu minussa?), jolla Leinosen päätoimeentulon lähde vuonna 2020 on jokin muu kuin työttömyyskorvaus. Sitä kohti, joka päivä, useata eri reittiä.

Leppoisaa ja mukavaa joulun odotusta. Ei kerrota, että tulee se odottamattakin.