Miljoonasateen biisin pituus on n. kolme ja puoli minuuttia. En ole harrastanut poikapainia, mutta se vaatii turnauskestävyyttä. Niin vaatii tämän tekstin lukeminen, oma työnhakuni ja Kouvolan kaupungin taloustilanne. Turnauskestävyyttä vaadittiin myös Kouvolan valtuutetuilta edellisessä kokouksessa. Odotukset ovat joskus elämässä kohtuuttomia, tietyt vastakkainasettelut mahdottomia.

Niin, jatketaan musiikkiteemalla. ”Tulkoon rikkaus, tulkoon rakkaus, jokaiselle tarpeen mukaan”. Niin työnantajalle, mulle, Kouvolan kaupungin päättäjälle kuin kanssaihmisillekin.  Ei ole osunut kohdalleni Miljoonasadetta. Olen lähestulkoon kokonaan lopettanut lottoamisenkin, joten epäilen, että kanavat sen kohdalle osumiseen ovat aika vähissä. Ei ole tullut rikkauksiakaan, kun ei hauista huolimatta ole osunut vielä palkkatyötä kohdalle. Ilmaistarjouksenakin tarjottiin pelkkää haravointia. En ottanut sattuneesta syystä vastaan.

Olen jatkanut aktiivista hakemista sekä monenmoista tekemistä. Haluan pitää kiinni kuitenkin uskottavasta hakemisesta, joten ihan mitä tahansa en suostu jatkossakaan hakemaan. Esittäydyn kuitenkin osaajana nykyään entistä rohkeammin, rimani kun on ollut ilmeisen korkealla. Nimittäin, kokemusta on voinut kertyä, vaikkei sitä tietyllä nimikkeellä olisikaan ollut.

Eli, kunnes ymmärsin: Tulkoon rakkaus, tulkoon rikkaus, jokaiselle tarpeen mukaan. Tulkoon työpaikka jokaiselle tarpeen mukaan. Rakkaudesta viis, sitä on jo. Vai onko? Työtä on, kun osaaja osattaisiin katsoa ihmisenä. Yleensä vaaditaan mitä ihmeellisempiä valmiuksia ja varmuuksia – teemana edelleen: työnhakijan pitää osata ja uskaltaa! Täällä yksi sellainen, joka edelleen odottelee työnantajaa, joka osaa uskaltaa! Ilmaiseksi en enää tule, yhtä kriittinen ja kyseenalaistava olen kuin ennenkin. Kantaa olen uskaltanut ottaa aina, niin olen tässä joutessani tehnyt nytkin.

Ymmärtämisestä, uskaltamisesta – ehkäpä rikkaudesta ja rakkaudestakin. Katsoin maanantaina Kouvolan valtuuston kokousta, alusta loppuun. Toisin kuin valtuutetuilla, minulla onneksi oli mahdollisuus nauttia loppua kohden pari viskiä. Ei tuo nyt ihan prime-time -viihdettä ollut, vaikka asia kiinnosti kovastikin. Selväksi kävi, että Kouvolan kaupungilla ei rikkautta ole. Toivoin, että ymmärtämistä, uskaltamista – ja kenties rakkauttakin olisi, edes sen, minkä vajavainen rikkaus myöden antaa.

Konkurssin tehneenä yrittäjänä ja työttömänä työnhakijana ymmärrän, ettei yli varojen eläminen ole mahdollista. Jos niin käy, tai niin tekee, siitä maksaa hintaa myöhemmin tavalla tai toisella. Riippumatta siitä, mitkä seikat siihen ovat johtaneet. Näin reilut kuusi vuotta jälkikäteen voinen paljastaa, että mikäli olisin roikkunut firmassani väkisin, minulla olisi vielä vähemmän taloudellisia mahdollisuuksia kuin nyt. Vaan, jos sen olisin tehnyt, mukanani tuskin ”roikkuisi” vaimoani. Valinta oli paitsi pakkorako, monesta syystä muutenkin varsin selviö. Firma meni, rahatkin meni, velat ja vaimo jäi sekä elinmahdollisuudet ja kaksi lasta.

Yksilön on tehtävä kivuliaita valintoja – jotkut ajoissa, jotkut myöhässä. Jotkut ovat vääriä tai vähemmän oikeita, jotkut väärin ajoitettuja. Niin taitaa tehdä myös yhteisö, myös Kouvolan kaupunki. Tekeekö se niitä kivuliassa tilanteessansakaan riittävän nopeasti, riittävän kovalla kouralla – vai tekisikö sittenkin järki päässä ja tietyllä rakkaudella?

Ensinnäkin kokouksesta: rönsyilevää keskustelua, peräti poukkoilevaa, kuten minun kirjoitukseni- Onko nyt ihan varmasti niin, että kaikki kannattaa oksentaa samalle esityslistalle? Vai onko nyt niin, että parempi esivalmistelu vähemmin rönsyin olisi jonkun mielestä sitä pienen piirin junttaamista? Niin, vaiko pahimmillaan kyläpolitikointia? Tottahan toki, demokratia kaipaa julkista mielipiteenvaihtoa.

Kahdeksan ja puoli tuntia ei ole inhimillistä eikä ainakaan tehokasta päätöksentekoa. Ei yleiskeskustelu voi viedä noin paljon aikaa, ja silti osa valtuutetuista väittää – ehkä ansaitustikin – etteivät tiedä, mistä päättävät. Yhtä aikaa ymmärrän heitä – ja kieltäydyn ymmärtämästä! Herran jestas, olkoon kuinka kokenut tai kokematon valtuutettu, hänen täytyy tietää, kohtuullisesti, mistä päättää!

Lisäksi, niitä päätöksiä pitäisi olla rohkeutta tehdä. Toiset lietsovat tarkoituksella paniikkimielialaa, toiset sitä, että on pakko sitä ja tätä. Mielestäni pakko on vain kuolla – joskus – ja kaikki eivät usko siihenkään! Asioita saa siis kyseenalaistaa. Mikään ei ole pakko, ei väkisin, ei kiireellä. Olen tuloskeskeinen ihminen. Mutta tässä tärkeintä onkin tulos, maalin saavuttaminen. Ei niinkään kuinka suurella erolla tai nopeasti, ja kenen häviämänä tai voittamana maaliin päästään. Tässä kohtaa totean, että valtuutettuja on turha syyllistää. Kaikkia päätöksiä ei voi viedä maaliin kerralla, läpi junttaamalla. Ilman ”kyläpolitikointia”, ilman ”kaikki Manskille, pois syrjäkyliltä” -mentaliteettia. Tähän valtuustokokoukseen mennessä, ja sen päätöksin, oltiin menty paljon eteenpäin, ns. kouluverkko- ja palveluverkkoinfoista. Niiden jälkeen näytti, ettei tänne nurkille Kouvolaa oltaisi jättämässä juuri mitään! Niiden jälkeen ääneen lausuttu mentaliteetti oli, että palvelunsa pitää ymmärtää hakea keskemmältä. Se kauhistutti, hävetti, suututti. Miksi halvatussa minä inksalainen yhä haluaisin olla kouvolalainen?

Nyt tänne Inkeroisiin jää, ja tulee. Anjalaan nähtävästi ei. Silti, alueellisesti, tämän hetkinen valtuuston päätöksellä vahvistettu tulos näyttäytyy paljon paremmalta kuin toivoa saattoi. Olin infotilaisuuksien jälkeen todella pessimistinen. Kuvittelin aidosti, että niin idioottimainen päätös pystyttäisiin tekemään, että anjalalaiset jatkavat liki kelvottomissa väistötiloissa. Kuvittelin, että heidän lisäkseen yhteiskouluun ja entiseen Mämmälään voitaisiin tunkea heidän lisäkseen sekä yhteiskoulun että Tehtaanmäen oppilaat – ja haihatella jostain taideresidenssistä, kuluja kärsien, ei suinkaan karsien.

Näin ei nyt lyhyellä perspektiivillä näytä käyvän, onneksi. Aikanaan Tehtaanmäen koulu lakkautuu mutta silloin siihen on valmiudet. Uusi koulu, ei puutteelliset väliaikaistilat. Tämä oli rohkea päätös, ja henkilökohtaisesti myönnän olevani voittavalla puolella. Otin kantaa vain sähköpostein, puheluin ja julkisin kirjoituksin. En lähde barrikadeille, en edes nykyisin hieman sekopäisessä tilanteessa. Omasta mielestäni mielenosoitukset, kyltit, meuhkaamiset ja vouhkaamiset eivät ole suomalaista yhteiskunnallista vaikuttamista. Toki, kaikkia ja kaikenlaista, toistensa tueksi tarvitaan. Sillä vaikka kuinka toitotetaan, että meidän on pakko, tai sitten… Edelleen. Pakolla ei synny mitään tai syntyy juuri ja juuri minimi. Pakonomaisesti takertuen, ja pakolla pelotellen. syntyy lisää pelkoa ja lopputulos olisi paskaa. Väitän, että paskan sijasta, nyt liikahdettiin eteenpäin.

Mutta: nyt väitetään, että valtuusto teki kalliin paperin. Väitetään, että 6,5 miljoonan koulusta tuli 25 miljoonan koulu! Väitetään, ettei kaupunginhallitus tai -valtuusto tee mitään?

Kyllä tekevät. Laskennallisesti noillakin päätöksillä ON ISO VAIKUTUS, kun vaikutukselle annetaan aikaa. Pidän edelleen linjastani kiinni. Kiireellä, hätiköiden ja väkisin sulkien ei synny mitään hyvää. Kouvolan talousahdinko on iso. Vaikka sanoinkin hetki sitten olevani voittajien puolella, onko tässä voittajia tai häviäjiäkään. Mielestäni ei. Olemme kouvolalaisia, kaikki. Kuka nyt sitten inksalainen, kuka Kuusaalt, ken Jaalast? Mut kouvolalaisia olemme kumminkin.

Niitä parjattuja kyläpoliitikkoja ja meitä jääräpäisiä kyläläisiä tarvitaan jatkossakin siihen, että koko Kouvola ei ole pelkkä Kouvolan keskusta, eikä kaikkea keskitetä kohtuuttomasti. Virkamiehiä tarvitaan tekemään laskelmia, poliitikkoja ja kyläläisiä tarvitaan kyseenalaistamaan niitä – esimerkkejä on nähty.

Myönnän yllättyneeni myös positiivisesti kun kaupunginhallituksen esitys Etelä-Kouvolan eli Inkeroisten yhtenäiskoulusta tuli julkisuuteen. Ensimmäinen reaktio oli, että mitenkäs ihmeessä tämä näin kääntyi. Anjalan koulun rakentaminen kun oli valtuustossa päätetty jo kahdesti. Ymmärrän anjalalaisten tunteet, vaikka itsekin sohaisin sinne, ehdottaessani suunnilleen tällaista blogissani ennen kuin ehdotus julkisuuteen tuli – toki paljon tunnepitoisemmin, ja voimakkain sanoin. Silti, tällaiseen toteutumaan en uskonut, en lainkaan. Koko valtuustokokouksen jännitin, kuinka tässä käy. Mutta niin hallituksen esitys kuin kaikki muutosesityksetkin käytännössä olisivat tuoneet hyvän ratkaisun. Paitsi heille, jotka halusivat Anjalaan oman koulun.

Sanon, että nyt esitetty ratkaisu on alueellisesti ja taloudellisesti kestävin ja oikeudenmukaisin pitkällä aikavälillä. Sanon, että se ei ole 6,5 versus 25 miljoonaa. Anjalaan olisi tullut Anjalan koulu ja päiväkotiryhmät. Inkeroisiin tulee nyt ne, ehkä isommat päiväkotiryhmät, nuorisopalvelutilat ja kenties kirjasto. Siihen tulee samalla yhteiskoulun tulevaisuudessa tarvitsema remontti. Kaikki se ei hoidu tekemättä investointeja. Kaikki se ei siis voi hoitua ”samalla” kuudella ja puolella miljoonalla. Sanon myös, että jos tätä ei olisi ilmaantunut, ja Anjalaan olisi koulu tehty, olisin anonut lapsemme Anjalaan kouluun. Minulle tai meidän perheelle Tehtaanmäeltä Inksan keskustaan tai sieltä jatkaminen sillan yli Anjalaan – ei niistä enää niin merkityksellisiä lisäkilometrejä tule. Toivottavasti valtuutetut eivät sorru tuohon matemaattiseen harhaan, jota esimerkiksi KS:n Napakoissa viljellään. Inkeroisten kouluinvestointi on kuluerä muttei niin mustavalkoinen kuin halutaan uskotella.

Nyt joku näkee, että kalliita lisäkuluja, ei säästöjä. Kuten sanottu, iso osa väistämättömistä kuluista on tuolla sisässä. Osa anjalalaisista joutuu käymään oletettavasti koko alakoulunsa kelvottomissa oloissa Suomen mittapuussa, vaikka muitakin puheita sopivuudesta on kuulunut. Niinhän se menee, että sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. On vaan osalta unohtunut, että leipä tulee verojen maksajilta – asukkailta ja yrityksiltä.

Anjala-Inkeroinen -alueen peruskouluratkaisu oli itselleni merkityksellisin, totta kai meistä jokainen katsoo tilannetta henkilö- ja perhekohtaisesti. Minä lukeudun – tällä hetkellä – tyytyväisten joukkoon. Tiedostan myös, että Tehtaanmäki loppuu, kun aika on. Mutta ainakaan se ei lopu valheellisin perustein, väärin luvuin tai perusteettomalla kiireellä, kuten vielä tovi sitten oli pelkona.

Perusteeton kiire on säästöpäätöksissä muutenkin näin kuntalaisena ollut suurin pelkoni. Paljon on kehuttu Toikkaa, Laesterää, jonkun verran on mollattu Helmistä, kaupunginhallitusta tai valtuuston kyläpoliitikkoja. Jätän kehumatta Toikkaa ja Laesterää, joskin kiitän muutamasta uudesta ulostulosta. Ehkei se kaiken keskittäminen olekaan se juttu – vaan alueellinen keskittäminen. Minusta osaltaan tämän mahdollisti nimenomaan hallitus ja valtuusto, päättäjät, jotka sinne on päätöksiä tekemään valittu.

Se mikä kerran lopetetaan, ei palaa. Osalla valtuustosta, ehkä osan aikaa kaupunginjohtaja Toikalla oli ”Kerralla kaikki kuntoon ja keskelle” -meininki. Joku on herättänyt Marita Toikan – esimerkkinä koulupäätöksen pohjaluonnos. Joku taisi herättää myös Kouvolan Kokoomuksen ja monta muuta. Kaikkea ei voi ratkaista kiireellä, yksioikoisesti. Joten älkää lopettako kiireellä. Älkää etsikö ääripäisiä ratkaisuja, etsikää keskitietä. Inhimillistä. Ajan kanssa. Vain siten tulee oikeudenmukaisia ratkaisuja, kuten se todetaan: ”Tulkoon rakkaus, tulkoon rikkaus, jokaiselle tarpeen mukaan!”

Siihen kun päästäisiin, tilanne olisi hyvä. Jokaiselle tarpeen mukaan ymmärretään kuitenkin väärin. On eri asia ajaa uimahalliin 20-30 km, kuin vaikkapa 7 km. Joku halli menee Kouvolassa tulevaisuudessa kiinni, se on varmaa. Me emme ole kävelykaupunki. Väitän, että suurin osa uimahallin käyttäjäkunnasta saapuu pihaan autolla. Väitän, että suurin osa koululaisista kuitenkin kulkee matkansa kävellen. Väitän, että en ole ainut, joka voi maksaa lapseni jäähalliajasta tai uintiajasta pari euroa lisää, mutten kymppejä kerrallaan. Väitän, että olen valmis maksamaan teatterilipustani itse, ja vaikkapa 10 % enemmän kuin nykyinen hinta. Jokaisen oma tarve ei aina ole yleinen ja yhteinen etu!

Väitän myös, etten tunne jokaisen henkilökohtaista tarvetta, jonka mukaan tulisi toimia. En siis voi väittää, että jokainen saisi tarpeen mukaan. Niukkuutta on paha jakaa, mutta pelkästään säästämällä ei rikastu, eikä kurjuuden maksimoinnilla täyty tarpeet, ei rakkaus. Henkilökohtaisessa elämässä olen tämän kokenut. Köyhänkin pitää uskaltaa investoida. Köyhän pitää uskaltaa tukkia tarpeettomat kulut, ja vähentää osaa tarpeellisista. Muttei kertarysäyksellä. En voi valita, että ainoastaan syön. En sitäkään, että ainoastaan asun. Tai ainoastaan liikun. Minun on elettävä, se on kokonaisuus. Niin myös Kouvolan, Kouvolassa.

Viime maanantain kokous, kuten muistaakseni Henna Hovi ansiokkaasti sanoi, ei minunkaan mielestäni ollut säästökokous, kuten yleisesti annettiin ymmärtää. Siinä päätettiin palveluverkoista, kouluverkoista. Säästöjä saatiin silti aikaan. Kuitenkin, suurin yhteinen kuluerämme on sote-menot ja ne eivät olleet tämän kokouksen asialistalla. Niihin on niin Kouvolan kuin monen muunkin kaupungin puututtava pian. Kustannusnousu on ollut hallitsematon ja arvaamaton. Sitä ei kouluverkon supistaminen, uimahallin sulkeminen saati kaiken mahdollisen lakkauttaminen suitsi. Sille on tehtävä muuta.

Pala kerrallaan, perustellusti ja harkiten. Parille miespuoliselle irtopistevaltuutetulle sanoisin, että ideanne voisivat olla jopa kannatettavia joskus. Vaan, kun mitään ei kannata upottaa, lakkauttaa, sortaa tai murtaa kerralla. Esittämänne kaltainen vastakkainasettelu on kokonaisuutena mahdoton niellä, kenen tahansa. Kaikki sektorit joutunevat kiristämään vyötään, eikä kaupunki voi olla ennalta oletettu nettomaksaja, vaikka hullutuksista sekin on näyttänyt maksavan. Itse suhtautuisin kriittisemmin investointeihin kuluerinä mutta kuten sanottu, eivät olleet listalla. Silti, pala ja askel kerrallaan, rakentaen, ei romuttaen. Se on kaikkien helpompi hyväksyä.

Kouvolan ongelmat eivät tällä kokouksella ja sen päätöksillä ratkenneet. Näen, että askelia oikeaan suuntaan kyettiin kuitenkin ottamaan. Toki, mikä tahansa tulos on aina jollekin pettymys. Saa ollakin, sillä keskittäminen ja lakkauttamisen vimma olisi kuitenkin vain tyhjä lottokuponki. Nyt on edes jotain suuntaa, johon tulevaisuutta rakentaa.

Vielä tuosta kokoustekniikasta ja asioiden niputtamisesta: Ei mikään ihme, jos ei kaikki pysy perässä, minkä puolesta äänestävät ja mitä vastaan. Suosittelen silti yrittämään. Pelottavinta minusta oli kuitenkin nähdä tyhjien äänestäjät. Mikä kannanotto on äänestää TYHJÄ, kun pitäisi olla jonkun puolesta tai vastaan? Haistakaa homeinen sukka. Tuo kasvattaa riskiä sille, että enemmistön kannattama vaihtoehto häviäisi äänestyksen, ja vastakkain on lopulta esitykset, joita ei vastakkain haluttu asettaa.

Tyhjän äänestäminen on tyhjän toimittamista. Sen saa pyytämättäkin. Olette valittuja päättäjiä! Päättämään. Teidän on osattava päättää, äänestättekö Jaa vai Ei. Ellette siihen pysty, olemme hätiköimättäkin tuhon tiellä. Olette ottaneet askeleita oikeaan suuntaan, koko Kouvolan kannalta. Jatkakaa! Sivusta on helppo huudella, joten tulkoon viisaus ja rohkeus teille, jokaiselle tarpeen mukaan!

Miljoonasadetta Kouvolaan ei ole luvassa. Ainoat sateen suunnat ovat olleet kärkihankkeissa ja Kymsotessa, Kouvolasta päin. Palveluverkko on tukisana, jolla tilkitsette vuotoa talouspaperilla. Palveluverkon kuristaminen ei tuo tuloja. Siitä säästäminen paikkaa tasetta kyllä mutta ei niin suoraviivaisesti kun meille – ja osalle valtuutetuista – annettiin sitkeästi ymmärtää. Monet kulut siirtyvät toisaalle, ja saattavat paisua hallitsemattomiksi.

Poutasäitä odotellen. Kouvolaankin tarvitaan oma ilmastonmuutos. Tai ainakin päätöksenteon sään, ellei ilmasto muutu. Järki päässä – tarpeen mukaan. Jokaiselle.

Terveisin toistaiseksi tyytyväinen kouvolalainen