Kuuntelin tuossa jälleen aamulla radiota. Eräs radiokanava nimesi jonkun kaunottaren – jonka nimi mun piti kylläkin googlata – suomen kiireisimmäksi työttömäksi. Voihan helvetti, sekin titteli sitten edelleen saavuttamatta. Pääsisköhän Suomen turhimmaksi työttömäksi?

Ainakin itse koen, että olen turhaa työtön. Moneen juttuun olisi aidosti annettavaa, joskin varmasti myös opittavaa. Onneksi tämä vuosi 2019 on opettanut, että Suomessa isoillakin toimijoilla on oppimista myös rekrytointiprosesseista. Monesti näkee ohjeita, miten työnhakijan tulisi toimia, erottuakseen joukosta. Tänä(kin) vuonna olen tavannut työnantajia, jotka myöskin erottuvat joukosta, osa edukseen, osa häpeäkseen ja osaa ei vain kiinnosta.

Tietyillä aloilla on varmasti osaajapula, mutta rajallinen sellainen. Suurella osalla työnantajia on itsellään osaamis- ja uskalluspula. Ratkaisuksi haetaan sitten ulkopuolinen konsultti, ja palkkamäärärahat käytetään siihen. Tai laitetaan teknisestä syystä julkiseen hakuun paikkoja, jotka kuitenkin on jo sisäisesti jaettu. Pahimmassa tapauksessa saadaan TE-toimisto automaationa laittamaan työnhakijoille ”pakkohakuun” töitä, jotka eivät ole lainkaan aidosti auki vaan ne ovat jo sisäisesti haettu. Tai, omassa tapauksessani sellaistakin työtä, joka sisältää maastossa liikkumista, asiakaspalvelun nimikkeellä. Hitto, toi meikäläisen kyynärsauvaneliveto onkin siihen ihan saatanan kätevä, vaikka toki vapaa-ajallani lenkkeilenkin. Vaan ihan kaikkeen kun en tehokkaasti pysty. Moneen pystyn – tai pystyisin – kun annettaisiin tehdä. Entisenä yrittäjänä en kuitenkaan haluaisi huuhaa-hakuja tehdä. Hittoako haen työtä, johon minusta ei ole, johon minua ei haluta tai jota ei edes aidosti ole. Aika turhaa.

Viimeisimmästä työnantajastani en tiedä, mutta sitä edellisellä on tekemätöntä työtä vaikka kuinka. Mutta siellä vaan säädetään, sählätään ja säästetään. Eikä juuri ketään kiinnosta. Ei sen puoleen, ei suuresti minuakaan. Kunhan nyt vain tiedän, että hyvällä mallilla ei asiat ole, ja tarpeita olisi. Joka tapauksessa, relevantissa tuoreessa historiassa ei ole paluuta entiseen.

Hankkeet ovat hankkeita, alku- ja loppupäivämäärinen – siis se viimeisin. Viimeistä edellisin, ihan kuralla ja sekaisin oleva on Kouvolan kaupunki. Omaan firmaan, siihen ei ole paluuta, ei toistaiseksi. Miksi? Minulla on yhä konkurssivelkoja jäljellä. Minulla on yrittäjämyönteisyyttä ja yrittäjähenkisyyttä, paljonkin tietoa ja kokemusta. Mutta – mitä minulla ei ole: taloudellista pääomaa, sen osa-alueen riskinottokykyä eikä tyhjän päältä kantavaa liikeideaakaan.

Joten paluupolut järkevän mittaisessa työhistoriassa ovat jokseenkin tukossa. Ohjelmoijaksi ei varsinaisesti enää riitä motivaatio päivittää itseään nykypäivään siten, että se olisi taloudellisesti kannattavaa. Pojalta kysyin tänä aamuna, että mitä iskä sun mielestä voisi tehdä työkseen. ”Tee peli, tee uusi Minecraft!” – ainoa, joka mun uskoo siihen kykenevän, lähti kouluun, ja sanoi ”Moi, moi iskä, mä tuun sit pelaa sitä”.

Niin, olen hankkinut elantoani myös teknisestä tuesta, pelaamisesta ja peliarvosteluartikkeleista – viimeemmäsi lähes 15 vuotta sitten. Jonkinlaiseksi pienpeliksi laskettavan ohjelmakoodin olen kirjoittanut viimeeksi kesäkuussa 2013. Vapaa-ajalla olen kirjoittanut jotain koodinpätkää säälittävän vanhentuneella ohjelmointikielellä huvikseni vielä tänä vuonnakin. Mutta ei, ohjelmistoala ei minua elätä. Peliala ehkä vielä vähemmän – ainakaan koodarina. Enkä enää edes toimi kylmällä pizzalla saati lämpöisellä kokiksella. Oishan se kyllä veikeä hyppy takaisin… Googletinkin tuossa, että millä, mille ja mitä nykyään koodataan. Saakeli, kyllä se päiväys on mennyt jo. Prosesseja ymmärrän, kuvauksia ymmärrän, testauksesta saattaisin jotain vielä saada irti. Muilta osin alkaa kirjainyhdistelmätkin olla vieraita.

Juu, ei. Mitä sitten olen hakenut, mitä tehnyt? Kuten olen tässä blogissanikin monesti todennut, olen työtön vaan en toimeton. Silti, se suhteellisen säännöllinen palkkatyö olisi ihan hyvä lisä. Alkaa vähitellen näyttämään siltä, että vuonna 2019 CV:ssä ei lue mitään. Se ei tämän ikäiselle keppikävelijälle (cp-vammaiselle 40-vuotiaalle) tee kauhean hyvää. Lähettämieni työhakemusten määrä lähentelee kohta sataa. Edelliset kaksi viikkoa ovat taas tarjonneet aitoa haettavaa, kesän jälkeisen kuolleen kuusiviikkoisen päätyttyä.

Työhistoriani olen tehnyt yksityisissä yrityksissä, yhdistyksissä ja kunnan palveluksessa. Nyt työnhaussa olen hakenut töitä melkoisella skaalalla pienyhdistyksistä yrityksiin, kunnan palveluista valtion virastoihin. Maantieteellisesti haluan yhä olla kouvolalainen, vaikka ajoittain epäilen nykyisin, miksi. Työssä voin käydä missä vain, mieluiten Kymenlaaksossa, mutta haut ulottuvat kyllä kauemmas. Olen käynyt kahdeksassa työhaastattelussa tänä vuonna. Kolme niistä on edennyt hieman pidemmälle, yksi kalkkiviivoille. Vaan ainahan se on viisaampaa pistää koko rekry jäihin, ja konsultoida. Voisikohan joka alan asiantuntijan konsulttitoimiston perustaa persaukisena ex-yrittäjänä? Myydä itsensä töihin ulkopuolisena konsulttina?

Hämmentävää on, että pisimmälle olen päässyt sellaisissa työnhauissa, jossa lähtökohtaisesti koen tavoittelevani korkealle. Palkkahaitari kuukausipalkaksi muutettuna tänä vuonna hakemissani töissä on ollut 1 800 – 4 500 euroa kuussa, tässä vaiheessa, Haastattelussa olen ollut niissä 3 500 euroa ylittävissä työpaikoissa. Jännää, sanoittaisiin Pasilassa.

Jännenpänä pidän sitä, että niihin 1 800 – 3 200 euron työpaikkoihin osaamisellani ei muka olisi kysyntää. Alkaa Leinosta hermostuttaa olevansa kelpaamaton minnekään, mukamas. ”Liian monta verkkoa vesillä, et jäisi meille kuitenkaan.”
Kalastus on laji, jota minä harrastan paikallisen K-kauppiaan kalatiskistä, Kouvolan tai Sutelan Prisman matalikolta tai suoramyynnistä. En ymmärrä kalastuksesta mitään, mutta työttömänä työnhakijana verkot ovat vesillä tasan niin kauan ja vaikka sataan paikkaan, kunhan minut joku töihin ottaa. Työtä kalastan niin kauan, kuin sen saan. Arvoni mitaten, itseäni vähättelemättä.

Vaikka nuo likipiti-työllistymiset eivät tuo yhtään euroa tilille, eikä työnhaun kakkossijoja tai konsulteille häviämisiä oikein voi cv:n jatkoksi laittaa, antavat ne kuitenkin uskoa siitä, että minulle oikeasti on olemassa myös palkkatyö jossain. Ehkä kuitenkin eniten konttorissa, läppärin ja puhelimen äärellä kuin metsässä, futiskentällä tai muulla äärettömällä laanilla. Konttorin laadusta ja sijainnista ei niin oteta lukua. Se voi olla virasto, toimisto, konttori. Voin olla assistentti, asiantuntija tai vaikka pelkkä tuntija. Voin olla vastaava, tuottaja tai vaikka höpöttäjä. Tubettaja en ajatellut olla.

Marraskuussa olen hakenut yksityisiin firmoihin, valtiolle, kunnalle ja niin – jälleen kerran myös sinne Kansaneläkelaitokseen, kuinkahan mones kerta lie. Kerran tänä vuonna olemme kohdanneet jo videohaastattelun merkeissä. Eteenpäin menoa sekin aiempiin. Pääsisköhän tällä kertaa vielä pidemmälle? Vai menikö sekin juna jo? Ei, se olikin tuo tavarajuna kodin ja tehtaan välissä joka kolkotti.

Optimisti ei lopeta hakemasta. Jossain on se työnantaja, joka ottaa mun. Jossain on se työpaikka, jota konsultti ei vie välistä. Jossain on se ihminen, ja ihmisen edustama yhteisö, jolle mun panoksella on niin suuri merkitys, että ne kehtaa ehdottaa siitä jopa palkan maksamista. Tänään, huomenna, tänä vuonna… nääh, älkää kiirehtikö, kunhan on edes ensi vuonna.

Kyl mulla viel on aikaa ettiä. Onhan se niinkin, että fyysisesti Kouvolassa sijaitsevia työpaikkoja on kiva piilotella hakuihin Helsingin alle: tätä tapahtuu usein. Mutta nyt on jo onnistuttu käyttämään järjestelmiä niin hyvin, että kouvolalainen työpaikka ilmoitetaan lähtökohtaisesti Lohjalle. Mahtaako tämä olla uusi merkitys piilotyöpaikalle? Vaiko etätyön uusi ulottuvuus?

Noh, toistaiseksi, ei niin kiireisenä työttömänä, joudan niitä töitä etsiä, hakea ja kirjoittelemalla ja soittelemalla myös tarjoutua tekemään ja luomaan.