Aleksis Kiven päivä meni jo. Kyseisenä päivänä pohdiskelin elämää kuitenkin taas vaihteeksi aika syvällisesti. Tulin siihen tulokseen, että perheemme on melkoinen eläinten sirkus ja koin tarvetta kirjoittaa leijonista, virtahevoista ja apinoista.

Se tarve ei kadonnut, vaikka olen työstänyt välissä vakavahenkisempääkin tekstiä ja muun muassa työnhakuja. Halusin kadottaa sen, koska tarina leijonasta ja virtahevosta on liian henkilökohtainen. Eikä noiden apinoiden toilailut ainakaan kaikki ole julkisia.

Mutta se pentele ei kadonnut, ei. Ei vaikka korkkasi maukkaan viskin. Ei, vaikka naukkaili viskiä viikonloppunakin ja juhlisti hyvää kaveria. Ei vaikka kirjoitti muuta, katseli leffoja, ulkoili, pelasi lasten kanssa, kärsi krapulan – edelleen, meillä asuu leijona, virtahepo ja marakatit, nytkin kun uusi viikko alkoi.

Minä olen kaiketi se perheen leijona, muutakin kuin horoskoopiltani. En mikään ylväs komistus, en edes kauttaaltani vahva. Harjakin on lähempänä tuulenpesää ja karvat sojottaa miten sattuu. Sen sijaan, laiska olen ja makoilen, jos tilaisuus sattuu. Sopivassa välissä karjahtelen, jotta järjestys ja kuri pysyy edes jollain lailla. Eipä silti, meillä jos missä sen huomaa, ettei leijona aina kuningas ole – olen huomannut. Nöyristelemään joutuu sinne tänne, jotta hommat sujuvat. Hällä väliä, olen tyytyväinen kun asiat kehittyvät mutta tietyssä ytimessä, perheessa ja läheisimmissä on (tai olisi) jokin seesteinen pysyvyys. Sitä leijona tahtoo ylläpitää.

Mutta – kun meillä asuu virtahepo. Virtahepo on pirun tyytyväinen seesteisyyteen mutta kun sen mielestä sellainen ei vallitse. Enkä mä nyt voi väittää, että virtahepo väärässäkään olisi. Leijonana näen, että seesteisyyttä on, mutta se ei riitä virtahevolle. Joskus tekisi mieli sanoa, että pysy hepo lammikossas, miä piän marakatit, ulkopuoliset mangustit ja muut elukat aisoissa. Mut eihän se niin mene.

Omat marakatit vaativat huomionsa. Samoin ne muut elukat lenkityksensä. Ulkopuoliset mangustit ja ties mitkä muut apinalajikkeet kertovat – lähinnä virtahevolle – miten virtahevon tulisi elää. Se ei sovi virtahevolle, ja virtahepo tuppaa painautumaan mutakuoppaansa. Jahdattuaan ensin marakatit ja muristuaan sitten niiden ja muiden silmille pomppimisesta leijonalle. Leijona kuuntelee, vetäytyy sohvan nurkkaan, ja mutisee yksinään – osin samaa laulua, kun mikään ei riitä. Kummallekaan. Millekään. Kellekään. Ikinä.

Kun leijona saa jonkun virtahepoa häiritsevän asian tilkittyä, muutettua, säädettyä – tulee jostain nurkan takaa mangusti, marakatti, gorilla, koira… mikä nyt milloinkin, josta virtahepo kokee, että aina vaaditaan enemmän. Leijona on hyvä keittiöpsykologi mutta välillä yhtä kovilla kuin virtahepo itse.

Leijona on hetkellisesti tyytyväinen, ollessaan työtön. Hitto, tässä arjessa, kodissa on välillä ihan riittävästi järjestyspoliisin, psykologin, koordinaattorin, organisaattorin, järjestelijän, talousassistentin ja muiden tointa. Mutta perkele, leijonasta ei ole fyysiseksi tekijäksi. Ei silloinkaan, kun makkarin valaisin tippuu katosta. Imartelevaa tosin, että leijonan ja virtahevon seksielämää luullaan niin aktiiviseksi, että se olisi syynä ollut mutta ei… Ei leijonasta ollut kuin soittamaan puhelimella, että ”tuutko hei joutessas irrottaa loputkin tost lampust”.

Julma todiste siitä, ei mikään itsenäinen ja riippumaton, vaan hemmetin riippuvainen ympäröivistä otuksistaan. Kuka hemmetti siis tarvitsee laiskaa, organisoivaa leijonaa missään. Paitsi tuo virtahepo.

Niin, ja tarvitsee nuo marakatitkin. Toinen niistä on oikein kovilla lukemaan opettelun kanssa. Leijona ei tykkää google-diagnosoinnista. Ei tykkää tyhjän odottelusta. Eikä siitä, että mitään ei saada aikaiseksi. Oppimisvaikeudet. ADHD, tai ei h:ta. Jotain muuta. Kirjaimia ei kuitenkaan tunnista. Käskyt ahdistaa. Addiktoituu melkein mihin vaan. Ovet, lamput ja muut irtoilee, jos homma ei oikeen skulaa. Silti, varsin ajatteleva marakatti. Mutta kovilla se on. Niinkuin on virtahepo, leijona ja sisarmarakattikin sen kanssa.

Tänäänkin marakatit pyrkivät reviirikiistaan siitä, kumpi pesee ensin hampaansa. Tämä leikkimielinen itse keksitty kisa ajoi molemmat sotatantereelle, raivon valtaan. Leijona kävi erotuomarina ottamassa muutaman iskun nyrkkeilysäkkinä välissä kunnes tilanne oli karjahtelujen ja muiden inhimillisimpien kommervenkkien jälkeen ohi, marakatit koulussa ja päiväkodissa.

Tiedän, että se muutaman iskun vastaanottaminen ja koko prosessin läpikäynti ei minua hetkauta. Venytän leukojani ja asetun läppärilleni katsastamaan, mistä hakisi töitä. Niin teen joka maanantai. Päiväni murmelina. Mutta pysytään nyt leijonana, ettette ihan sekaisin mene.

Mutta tiedän, että virtahepoa se rassaa. Pelko siitä, mitä tapahtuu, kun tapahtuu, jos tapahtuu. Eikä se tiedä, mitä elukoita sen mutalammikolle oikeen pyrkii. Vaikkapa krokotiili kertomaan, kuinka olla ”virtahepo oikein, oikeanlaisessa mutalammikossa” tai flamingo sanomaan ”miten ollaan parempi virtahepo omille marakateille”, josta hyeena (en tiedä esiintyykö niitä samoilla alueilla) jatkaa, ”että aina voisi parantaa virtahevon, mangustin ja marakattien välistä vuorovaikutusta.” Leijonasta kaikki on hiljaa.

Vasta viime aikoina asioista on kommunikoitu myös leijonan kanssa, leijonan pakotettua siihen. Mutta virtahepoa tämä ahdistaa. Ei sillä, etteikö se tykkäisi, että leijona ottaa roolinsa mutta virtahevon mielestä vika on silti virtahevossa. Eikä se helpota, että leijona illat pitkät vakuuttelee, jotta ei ole, vaan että se ”iso kuva on kunnossa”.

Saa nähdä, koska leijonalla on ”iso kuva” karmeineen kaulassa, ja kerrotaan että leijona on hyvä ja etsii uuden mutalammikon rannan ja että leijona voi karjahdella mitä lystää, niin kauan kunhan virtahepo kaivautuu riittävän syvälle lampeen.

Tämä tarina on tosi, ja tuttu muistakin perheistä. En mene sanomaan, mikä sen opetus on. Hitostako minä tiedän. Muutama veikkaus mulla on. Näinkin sekasikiössä perheessä, jossa leijonan ja virtahevon jälkeläisiksi on tullut marakatteja, ongelman ratkaisun ydin on muutamissa jutuissa:
Leijonan ja virtahevon pitää puhua vieläkin enemmän…
Marakattien kanssa pitää olla mieluummin liian herkällä korvalla kuin…

Ja ulkopuolisten otusten pitäisi antaa virtahevon olla virtahepo. Kyllä se lammikossaan kääntyy mutta hitaasti. Kunhan marakattien on hyvä olla.

Mitä leijonaan tulee. Leijona on pirun tyytyväinen kaikkiin rooleihinsa, paitsi työttömyyteensä. Koska minusta ei ole edellä todistetusti lastenkirjailijaksi eikä keittiöpsykologia paremmaksi terapeutiksi…

Haluan tehdä paljastuksen: Olen työtön, vaikken toimeton.

TARJOTKAA MULLE TYÖTÄ, ennen kuin sekoan. Edellä mainittuja en osaa, metsuriksi ei ole ja sitä rataa, mutta muuten menisi mukavasti.
Lokakuun ajan, sopivan ehdotuksen tullessa vastaan, olen valmis tarjoutumaan loppuvuoden ilmaisiin töihin todistaakseni halukkuuteni ja osaamiseni. CV:n löydät sivuilta ja saat kehdata työllistää ilmaiseksi. Minä haluan katsoa, mihin se johtaa. Toki minulla on sellainen julma taka-ajatus, että ilmaisen työnäytteen jälkeen pitäisi palkkaakin saada. Mutta juilejahan me laiskat leijonat ollaan!

Virallinen työnhaku on nimittäin johtanut sellaisiin pelleilyihin, että koen itseni tarpeettomaksi. Tätä kokemusta en vielä aio uskoa todeksi.

Eläintarina oli tosi, mutta satua ei ole sen loppukaan. Muuten täytyy jatkaa kirjailua.