Aamulla kuuntelin radiosta Froikkareita. Kertosäkeen kohdalla tein päätöksen: ”Hitto joo, mä en pelle oo, jos mies en olla saa.” Laulun kirjoittaja on ehkä tarkoittanut biisin johonkin muuhun tunnetilaan enkä koe olevani särkynytsydäminen. Pelkästään koen olevani hämilläni, perin kummastunut. Ja odotellut jo pitkään! Siksi, koen, että minua työnhakijana kohdellaan pellenä.

Siviilissä ja lapsilleni voin olla pelle. Viikko sittenkin voin syödä kokonaisen pippurijuuston, sukulaisiani huvittaakseni, vain siksi, koska mä voin (ja mulle maksettiin siitä). Työnhaussa en alistu pelleksi. Olen vakavissani. Haluan päästä maaliin, olen erittäin kilpailuhenkinen ja tuloshakuinen. Sitä tulosta pyrkisin tekemään myös työssä. Mutta toisin kuin urheilussa tai siviilissä perheenisänä, en ole hetkeen saanut niitä näytönpaikkoja. Työnhausta ei edelleenkään makseta, kakkossijoista ei tule osallistumisbonuksia.

No, tässä miespelle-olotilassa sitten soitin sinne valtion virastoon, jossa kävin työhaastattelussa kaksi ja puoli kuukautta sitten. Mainittakoon, että työnantajasta ei ole tässä välissä kuulunut pihaustakaan. Kaikki kontakti välissä on tullut psykologisen arvion tehneeltä firmalta. Kouvola on pieni paikka. Tunnen viraston työntekijöistä äkkiseltään vähintään yhden kymmenesosan henkilökohtaisesti, vuosien varrelta – muutaman heistä rehellisesti sanoen erityisen hyvin. En ole ihan pihalla siitä, mitä kyseisessä virastossa yleisellä tasolla tapahtuu. Mutta virallisesti kyseinen virasto on hiljaa. Se vituttaa, pientä työnhakijaa. Tänä aamuna tulin siihen tulokseen, että heillä olisi ollut aikaa viestittää minulle.

Joten minä soitan: ”Täällä on Leinosen Jarno, huomenta. Soitan siitä rekrytointiprosessin etenemisestä… minulle päin kun ei ole kuulunut mitään, niin sehän ei yleinsä tarkoita hakijan kannalta mitään hyvää. Joten, missä mennään?”

Saan useamman kiemuran kautta vastauksen siihen, että joo, en tullut valituksi. Saan myös vastauksen siihen, mitä arvelin jo haastattelussa käydessäni. Haastatteluvaiheessa olin kolmen joukossa, testausvaiheessa olin yksi kahdesta vaihtoehdosta. Vältän tässä tarkoituksella sanaa toinen, koska se on järjestys, ja haluan, että se ei ole vielä testatessa päätetty. Siis, kahden joukossa.

Elokuun alkupäivinä saan henkilöarvioinnin käsiini. Siinä on raadollisesti kerrottu myös puutteeni, mutta suhteessa haettuun työtehtävään on enemmän positiivista huomiota. Yhteenvetona: ”hän täyttää tehtävän asettamat vaatimukset suurelta osalta, joskin panostaminen kehittämisalueisiin parantaisi menestymisennustetta.” Kehittämisalueet ovat varmasti tiedossa niin minulla kuin mahdollisella työnantajallakin. Kehittämisalueita – siis niitä heikkouksia, ei ole kukaan peitellyt. Tämä yhteenvetoarvio, oli asteikon toiseksi paras, kuitenkin sellainen, joka nyt kahden joukosta mahdollistaisi työllistymisen.

Odotan, ja odotan. Kaverit, tuttavat, joille olen kertonut hakeneeni, kyselevät, sidoksistaan riippuen ”onko sieltä/ onko meiltä kuulunut mitään?” Ei ole, ei. Kyllähän sitä tyhmempikin kuin meikäläinen vaistoaa, että kakkoseksi on jääty, tällä kertaa varsin todistettavasti. Eikä siinä mitään, ykkönen on varmasti ollut pätevämpi, ainakin jollakin mittarilla.

Mutta kun minä haluan tietää! Minä haluan tietää, onko sillä mitään painoarvoa, että panostan työnhakuuni, lupaudun sitoutumaan. Haluan tietää, miksi en kelpaa, missä muualla on kehitettävää.

Soittamalla sain nyt tietää. Kierrellen, kaarrellen, jotain suoraakin. Sain tietää, että ”se toinen valittiin”, mutta samalla sain tietää, että ei valittukaan. Ei valittukaan ketään. Mikä lie sitten sille ykköselle tullut, varmaan sellainen työpaikka, josta muistetaan ottaa yhteyttä? Koko rekrytointi on kuulemma laitettu jäihin.

Halusin tiedustella lisääkin, mutta sitä ei ole aikaa avata. Esitin siitä huolimatta muutaman kriittisen, nykykansankielellä vittumaisen kysymyksen, ennen kuin päästin keskustelukumppanini takaisin palaveriin. Jälleen Froikkareita lainaille, ”ehkä elämä on vain huonoa pilaa.” Ehkei elämä, mutta tietyt työnhaut ovat kyllä pilaa työnhakijoille ja työnantajien resurssien käytölle. HR- ja viestintäprosesseissa olisi ainakin parannettavaa, vaikka nyt auki ollutta paikkaa ei sitten mentykään täyttämään.

Nimittäin, minua vituttaa. Rustata hakemuksia, käydä haastatteluissa, päästä jopa testeihin… Ja minulle ei vittu vaivauduta kahden ja puolen kuukauden aikana edes kertomaan, että minua EI VALITA, jotta voisin kysyä miksi – kehittääkseni itseäni.

Minua ei vituta se, että minua ei valita – olen kokenut kakkonen, tai kolmonen, palkaton tai viraton työnhakija, ja moneen tehtävään on minua parempia, epäilemättä. Silti, koen olevani yhtä usein, ”riittävän hyvä”. Mutta, nykyään, riittävän hyvä, ollessaan yksi kahdesta, ja jäädessään toiseksi, ei näköjään ansaitse edes yhteydenottoa. Ei silloin, kun ykkönen valitaan. Ei silloin kun on tehty päätös tai kenties saatu tieto, että se ykkönen ei tulekaan. Ei tietenkään myöskään silloin, kun koko rekrytointia ei edes aiota tehdä.

Helvetin säälittävää: yhdelle kahdesta nämä vähemmän ilouutiset onkin niin saatanan vaikeaa soittaa. Työnhakijalta ja -tekijältä vaaditaan sitoutumista ja kiinnostusta, aktiivisuutta. Mutta työnantajalta ei. Sitten kun soittelen perään, pahoitellaan, että hallinnon olisi pitänyt viime viikolla lähettää viesti. Kelle, minulleko? Ei ole näkynyt. Yhdelle kahdesta? Sellaiselle voisi soittaakin. Vai onko kenties ne haastattelemattomat hakijatkin, mahdollisesti kymmenet, odottaneet sitä saatanan automaattiviestiä kohtalostaan kesäkuulta asti. Entistä kollegaa lainatakseni, tällä kertaa vapaamuotoisesti: ”Tiedotus ja viestintä pettää aina – paitsi vahingossa”. Mutta sen puute, asioiden vaikeneminen vituttaa! SE EI OLE VAHINKO! SE ON TAPA!

Kysyin puhelun lopulla: ”Jos teillä on paikkoja auki, kannattaako minun laittaa hakemus?” Hiljaisuus, tietty vaikeus alussa kertoi enemmän, kuin ulos puserrettu sanallinen vastaus siitä, että aina kannattaa hakea, kun on kuitenkin ollut noinkin pitkällä, ja kiire palaveriin. Kyllähän minä tämän tiesin. En minä niin tyhmä ole, vaikka pellenä pidättekin.

Mutta sitä en aavistanut, että loppumetreille testattuna kakkoskanditaattinakin olen niin paska saavutetuista onnistumisista ja tuloksista huolimatta, että minulle ei anneta edes näytön paikkaa. Mieluummin lakkautetaan koko rekry. Ei sillä, jokaisella työnantajalla on oikeus tehdä ajallaan, rahoillaan ja prosesseillaan mitä lystäävät. Olen silti hämilläni siitä, että noista lähtökohdista tulos on tämä. Siitä puolestaan olen saatanan pettynyt, vittuuntunut ja vihainen, että minua ei arvosteta senkään vertaa, että kun asia on selvä, se rehellisesti informoitaisiin, mieluusti henkilökohtaisesti.

Eipä silti, olen hakenut tuohon virastoon töihin kerran vuonna 2013. Toisen kerran vuonna 2016, eri tehtäviin. 2013 en saanut hakemukselleni edes vastaanottokuittausta. 2016 minulle vastattiin lisätietopyyntöön puhelimitse, ja kiireeseen vedoten pyydettiin laittamaan sähköposti. No, kiirettä on pidellyt, siihen tehtävään liittyen sähköpostiin ei ole vastattu. Nyt, vuonna 2019 pääsin haastatteluun, minut testattiin tehtävään, jäin ehkä roikkuvan kielen mitalla maaliviivan päälle, ja koko ”kisa” peruttiin. Jäin istumaan kentänlaidalle, kaikkeni antaneena, hiljaisuuteen. Joku voisi sanoa, että virastohan on parantanut juoksuaan.

Kun tänään soitin ja puhuin, minusta tuntui lähinnä säälittävältä. Niin itseni, kuin sen työnantajan puolestakin. Aina kannattaa hakea. Ja aina kannattaa soitella perään. Joopa joo. Eiköhän tuo alleviivannut soittelun turhuuden, ja tietyn asenteen työnhakijoita kohtaan. Omalta kohdaltani tämä taisi olla nyt se maksimisuoritus tuonne virastoon, näillä harppausaskelin 2013, 2016 ja 2019. Kun kerran olen loppuun asti testattu, ja tulos on se, mikä on, niin ei tule Leinosesta sen valtion viraston virkamiestä. Minä tiedän, että on aika lopettaa olemasta pelle, kun arvostus on tuo.

Onnea vaan heille, jotka jollakin nimikkeellä virkaa joskus hakevat, minun mahdollisuuteni oli tässä. Älkää odottako kommunikointia, soittakaa itse, jos vitutuksenne ei ole valmiiksi liian iso. Minä jatkan työnhakuani muualta, tämä työnantaja todisti tasonsa. Kiitos, kun soitin, ihan itte. Hitto joo, mä en sentään pelle oo, kun en virkamies olla saa.

Työnantajat puhuvat mielellään osaajapulasta. En ihmettele. Ei meitä pellejäkään kiinnosta, jos teillä on viitsimispula. Viekää minut baariin!