Istun psykologin vastaanotolla. En makaa sohvalla, kuten elokuvissa. Istun vaaleanpunaisella tuolilla, vaimoni istuu viereisellä vastaavalla. Sohva, sellainen minulle liian upottavan näköinen, harmaa, jää tällä kertaa psykologin käyttöön.

”No, mitä kuuluu?”, avataan keskustelu.
Tekisi mieleni sanoa: ”Kukkuluuruu, ilmoja on pidellyt…”. Tyydyn siistimään ajatuksen muotoon, että ”…onhan tuo syksykin jo tullut.”

Tiedän, ettei psykologi ihan sitä tarkoittanut. Tuo oli vilpitön keskustelun avaus. Heille lukijoistani, jotka eivät kirjoittajaa henkilökohtaisesti tunne, kerrottakoon, että minulla todellakin on vamma. Fyysinen vamma, joskin päästä johtuva. CP-vamma. Spastinen diplegia. Vajavainen äl… ei kun tasapainoaisti. Kävelen kepeillä, kyynärsauvoilla. En kainalosauvoilla. Istun ajoittain myös pyörätuolissa. Kaatuilenkin ajoittain, ja kiroan huolimattomuuttani kuin mikäkin, ainakin ”siviilissä”.

Henkisesti olen kuitenkin tasapainossa. Se on toki myönnettävä, että sivistyneimmilläni taisin olla lukion jälkeen. Sitten on osaaminen kapeutunut, samoin lapsenomainen kaikkivoipaisuus. Ainoina todistuksina ”mielenhäiriöistäni” mm. insinööritutkinto, tradenomitutkinto, yrittäjyyden konkurssivelat, vaimo, kaksi lasta… ja näistä huolimatta positiivinen elämänasenne. Tarkemmin ottaen, kaikkien näiden ansiosta. Halu tehdä ja toimia. Kykykin siihen.

Vikaahan sitä päässäkin täytyy olla noilla meriitein nyky-yhteiskunnassa. Psykologin vastaanotolla istumme kuitenkin poikamme tarpeiden takia. Tilanteen kartoituksen ja kokonaiskuvan saamiseksi tässä perhe joutuu myös avaamaan elämänsä aika yksityiskohtaisesti: ”Miltä raskaus tuntui?” -kysymys oli onneksi suunnattu vaimolle, ei minulle.

Yksi kysymys ennen kaikkea kuitenkin jäi eiliseltä pyörimään mieleeni: ”Eikö tuollainen määrä työnhakua käy jo työstä – miltä sinusta tuntuu, vaikuttaako tuo sinun vammasi sinun työn saamiseen?”

Syvä huokaus. Miten muotoilet korrektin, paikkansa pitävän vastauksen tähän, johon nelikymppisenä olet törmännyt ainakin kaksi kertaa. Se ei avaudu sillä, miltä minusta tuntuu. Seuraava tunne on se, että helvettiäkö sekään liittyy poikani tarvitsemaan apuun. Mutta, päätän avata tilannetta. Koska avoimuus, kaikki taustatieto on avuksi. Pysyn keskittyneesti poikamme asiassa eilisen tapaamisen aikana. Sen jälkeen kysymys, oheisseikat jäävät pyörimään mielessäni.

Olen nelikymppinen. Olen tehnyt paljon, ja monenlaista ei-fyysistä työtä. Harjoittelijana, freelancerinä, yrittäjänä, projektityöntekijänä, palkkatyöläisenä, palkattomana vapaaehtoisena, palkattuna projektipäällikönä. Olen kouluttautunut. Olen motivoitunut. Olen jollain tapaa verkostoitunut. Olen kiinnostunut. Olen utelias. Olen 41. vuotta vammainen, ja vaihteeksi yhdeksättä kuukautta työtön. ”Raskaus” olisi siis päättymäisillään, mutta en usko pullauttavani ulos itse itselleni työpaikkaa. Mutta onko niillä sidokseksikaan asti yhtäläisyyttä työnsaantiin, työssäoloon, työntekoon tai työstä poissa oloon.

Tahdon edelleen uskoa, että yhteyttä ei ole. Niin itselleni uskottelen. Muuten en jaksa motivoitua tekemään tämän työttömyysjakson noin 80. hakemusta, joista noin kymmenesosa on johtanut haastatteluun asti. Niin tai näin. Minä osaan. Minä viitsin. Minä teen tai olen tekemättä. Jarno. Se on se työnhakija, työn tekijä. Teen onnistumiset itse. Teen mokat itse. Yksin, erikseen, ja yhdessä. Minä ja kulloinenkin työyhteisö. CP-vamma ei ole tehnyt yhtään työtä eikä jättänyt yhtään työtä tekemättä.  Jos joku on, minä olen.

Tästä syystä, itsepintaisesti väitän, että CP-vamma ei myöskään saa tai jätä saamatta yhtään työtä. Mutta, työhaastattelukysymys: ”Mikä on suurin heikkoutesi?” Vastaus: ”Vamma. Se, että saan todistaa pätevyyteni tietotyöhön toistuvasti, vaikka päästäni johtuva vika näkyy jäykkinä jalkoina ja vajavaisena tasapainoaistina.” Tämä kysyttiin ja vastattiin aidossa työhaastattelussa. Täydensin jatkoksi sitten toiseksi heikkoudekseni, etten anna periksi. Olen sitä mieltä, että se on heikkouteni, en luovuttanut silloinkaan, kuin luvut sen jo osoittavat. Niitä konkurssivelkoja maksan yhä.

Maksutahti tosin on aika hidas näin työttömänä. Silti, törmään aina jotenkin tuohon kysymykseen. Nuorempana naiivisti uskoin, että se on aidosti kokemuksen ja koulutuksen puute, omin eväin tässä on onnensa rakennettava. Meille kaikille ei vaan näköjään anneta samoja legopalikoita, vaikka samalla viivalla ollaankin. Jos annettaisiin, ja oltaisiin, en törmäisi tuollaisiin kysymyksiin työnantajilta, henkilötestaajilta, rekrytoijilta, TE-toimistolta, työnhakuvalmennuskonsultilta ja nyt psykologiltakin.

Kiitti tsempistä, kaikille ja luottamisesta minuun, niin minäkin luotan. Se vaan on välillä pirullista kaivaa se luotto ja motivaatio kun nuo viattomat kysymykset paljastavat syvemmän piiloasenteen. Ei ehkä keneltäkään henkilökohtaisesti, mutta avaavat eteeni tietyn tilannekuvan.

Skeptikko olen, kyynikoksi en suostu. Elokuussa työpaikkahaussa saamani henkilöarvion mukaan olen positiivinen, päämäärähakuinen ihminen, jolla saattaa jäädä tietyt negatiiviset signaalit huomaamatta.
Vakuutan teille – eivät ne jää. Mutta jos tuijottaisin niitä, en saatana tekisi tässä leikkirekrytointeja ja näennäisen ideaaleja työntekijöitä hakevassa tilannekuvassa enää yhtään helvetin työhakemusta, että pääsette juttelemaan minun kanssa mukavia.

Mukavien juttelua harrastan lapsilleni, ystävilleni, ja tässä tekstikappaleessa teille lukijoille. Vapaaehtoistyötäkin teen ollakseni muillekin mukava. Mutta töitä, niitä haen vakavissani, ja ne on tekemistä varten. Päätökset on tehtävä, ja oli syyt todellisia tai keksittyjä, niiden päätösten kanssa saisi tulla ulos. (Palkka)työstä haluan palkkaa. Eipähän tarvitsisi avata psykologille rahankäyttöään. Työnhaun kakkos- ja kolmossijoista kun ei makseta palkkaa. Nythän olen se työtävieroksuva ansiosidonnaisen nautiskelija. Ja kiitos kysymästä, millaisia rahankäyttäjiä olemme. Excel-taulukkoni mukaan perhetaloutemme tekee tänä työttömyysvuonnakin positiivisen kokonaistuloksen, joten kyllähän sitä nyt sopii säästää ja leikata. Nelihenkisen perheemme Excel-lokeron kohta ”ruoka ja päivittäistavarat” näyttää keskiarvoltaan alle 400 euroa kuussa. Tosin leveämmässäkään leivässä se ei ole vuosiin ylittänyt 550 euroa kuin kerran. Ja silti, syömme tuoretta ja usein kotimaista, monipuolisesti. Että semmoisia rahankäyttäjiä ollaan, jos se nyt jotain kiinnostaa. Perseen pyyhkimiseenkin on ollut vielä varaa, nimittäin jokunen vuosi sitten lainahakemuksessa kyseltiin kuukausittaisia wc-paperikuluja. Lillukanvarsi tämäkin, sanoisin. Täytyy vissiin erottaa sitten tuo kulu päivittäistavaroista, jotta osaan vastata.

Tästä huolimatta, työttömänä, raha on lopulta tiukassa. Aina ei voi säästää, tulojakin pitäisi tulla. Työtä. Sitä tässä maassa on. Tekemistä on. Palkanmaksukykyäkin on. Jonninjoutaviin pohdintoihin pöydissä ja toisissa irrelevantein seikoin hukataan paljon. Valtiolla, kunnilla mutta myös yksityisellä sektorilla pähkäillään jokaisen  lillukan varren suhteellista vaikutusta lillukan viereisen lumpeenlehden vaikutusta siinä viime vuonna uineen sammakon kutumahdollisuuksiin.

Väitän, että laajemmin täällä kärsitään johtajuusvajeesta, tarkemmin sanottuna päätöksentekokyvyttömyydestä. Niin työntekijän rekrytoinneissa, apua tarvitsevien ihmisten hoitoon ottamisessa kuin monissa muissakin asioissa. Hoidetaan näennäisiä asioita, takertuen epäolennaisuuksiin. Ja jos jotain hoidetaankin, se hoidetaan minimillä ja loppu yritetään vaieta.

No niin, no… poikani on saatu hoitoon, putken väärästä päästä, mutkien, säätöjen ja vääntöjen kautta perse edelle puuhun. Minua ei ole vielä saatu edes sillä konstein töihin, ja törmään jo odottamattomissakin yhteyksissä kysymykseen ”vaikuttaako vamma…?”

Arvon rekrytoijat, vähän jonenikulamaisesti, niinku, tiedätkö, arvon rekrytoijat – vaikuttaako se? Minä en tiedä.

(Vai olenko mie vaan se vittumaisen suora ihminen, joka haluaisi tehdä tulosta ja olla yhteiskunnallisesti hyödyllinen palanen, ennenminkin kuin pohdiskella itsekin jonninjoutavia, jota tässä ”työvoimapulassa” ja ”osaajapulassa” on vara pitää tyhjän päällä, ”reservissä”?)