Olipahan viikko. En muuta sano. Paitsi, että sanonpa, sillä blogia ei voi jättää viiteen sanaan. Ihmeiden aika ei ole ohi. Viimeeksi edellisessä blogitekstissäni kirjoittelin jännittyneistä fiiliksistä ennen henkilöarviota ja huonoista kokemuksista kahdeksan vuotta sitten.

Noh, viime maanantaina sain karistettua sen ”paskan fiiliksen” vuosien takaa. Olihan melkoinen täyden päivän prässi. Testattiin yhtä sun toista, tavalla jos viidennelläkin. En mene tässä testien, en niistä tänään saamieni tulosten, enkä mahdollisen työpaikankaan yksityiskohtiin missään tapauksessa, sillä työllistymiseni kannalta tärkeä rekrytointiprosessi on kesken.

MUTTA: Voitin – itseni ainakin. Työpaikasta en vielä tiedä, en voikaan tietää. Vaan testeistä sanon sen, että onnistuin. Karistin sen aiemmin kuvatun apinan selästäni. Arvioni yhteenvedossa oli enemmän positiivisia huomioita suhteessa hakemaani työpaikkaan kuin kehittämiskohteita. Osa kehittämistarpeistakin tuntuu oikein väkisin nyhdetyiltä, mutta kyllä ne raa’an itsetutkiskelun jälkeen paikkansa pitävät.

Siltikin, jos yhteenvetoon pitää kirjoittaa erillisenä kohtana ”esimieskokemuksen puute”, niin no shit, Sherlock. Kerroin sen, että olen johtanut vain itseäni ja yhtä kokoaikaista työntekijää nelisen vuotta – sekä muutamaa projektiluontoista siinä ohessa. Niin työhaastatteluissa kuin testeissäkin. Että väkisin on pitänyt löytää se, että ei suoraa ”suositusta” anneta. Puutteita on myös suorasukaisuus. Hitto, en ole – ymmärtääkseni menossa lastentarhaan hienostelemaan, vaan kehitystehtäviin – aikuisten työntekijöiden pariin. Jos minun pitää kestää painetta, niin kyllä sitä toisetkin saa sopivan palan suoruutta kestää.

No, siitä huolimatta – nyt saadun tuloksen perusteella tunnistan, että arvio on tehty minusta, ja olemme hyvine puolineni ja kehittämiskohteineni olleet psykologien kanssa samana päivänä samassa testitilanteessa. Tämä oli se merkittävä ero siihen vuosien takaiseen, joka tyrmäsi kaikki tekemiseni.

Nyt saatu arvio tätä haettua tehtävää varten oli hyvä. Ei täydellinen, mutta onnistunut ja aito. Se jättää valinnan työnantajalle, kuten pitääkin, eikä tyrmää minua.

Olen todella tyytyväinen! Nyt se on kiinni sitten siitä, mitä mahdollinen tuleva työnantaja painottaa, ja mihin on kyennyt hän, joka kalkkiviivoilla kilvoittelee siitä työpaikasta kanssani. Ei ole omissa käsissäni enää, osoittaako tämä työnantaja projektiluonteisen virkasuhteen arvoisen luottamuksensa minuun. Minä olen asettanut luottamukseni heihin, ja tällä kertaa sitä ei psykologit tyrmänneet.

Jotta homma kuitenkin pysyisi mielenkiintoisena, työttömän työnhakijan on haettava työtä kuin työtä, etenkin te-toimiston niin osoittaessa: viime lauantaina laitoin hakemuksen  erääseen toiseen paikkaan. Paikkaan, joka kyllä sekin kiinnostaa, voisin väittää yhtä paljon. Mutta olen lupautunut tässä pidemmälle edenneessä prosessissa olemaan sitoutunut heihin, jos he sitoutuvat minuun. Se on ykkösprioriteettini, tämä myöhempi haku kakkonen.

Silti, laitoin lauantaina hakemuksen, paikkaan jonka haku jatkuu vielä vielä tämän viikon. Minulle soitetaan maanantaiaamuna, kesken niiden psykologisten testien, että tulisinko haastatteluun vielä tällä viikolla. Tänään perjantaina kävin. Hyvässä haastattelussa.

Mun munat on nyt yhdessä korissa, valtion virkaan, jossa prosessi on pisimmällä. Kysyntää olisi näköjään toisaallakin. Itse en näitä kahta halua ”kilpailuttaa”, en huudattaa. Työt olisivat erilaisia, joskin paljolti samojakin elementtiä sisältäviä. Ensimmäinen ”projektina”, toinen ”vakituisena”. Molemmissa puolensa.

Toistaiseksi olen kuitenkin toiveikas, että näyttöni riittävät – vähintään jompaan kumpaan näistä. En voi kuitenkaan kuin odottaa. Silti koen, ainakin erävoittaja olevani jo nyt. Kun on kysyntää, sitä on useampaan suuntaan. Tarjontaa on, lopulta yhteen, vaikka tarjolla pitää olla useampaan, hieman epäkiitollisesti rinta rinnan. Erävoittaja olen kuitenkin jo siksi, että selätin henkisen psykologisten testien apinani, ja voin tunnistaa tuloksesta itseni, kutakuinkin.

Tässä odotellessa minua kuitenkin kiinnostaisi erityisesti yksi seikka, ennen työllistymistä. Päästä tästä tämän päivän työnhausta myös jatkokierrokselle, ja eri firman tekemään henkilöarviointiin. Toki eri tehtävään, mutta kuitenkin – kuten sanoin, samansuuntaiseen. Vinoutunut mieleni nimittäin haluaa edelleen kyseenalaistaa ja testauttaa – olisihan se jännä nähdä, kuinka yhtenevät – tai mahdollisesti eriävät – analyysit eri ammattilaiset saisivat aikaan parin viikon testauserolla. Sillä testattava ihminen ei siinä ajassa muutu!

Olen siis edelleen skeptikko, yhtä paljon kuin positiivinen. Ja haluan luottaa, että työnantajat tekevät hyviä päätöksiä, itsensä mutta myös minun kannalta. Miksikö haluaisin noin lyhyellä aikajänteellä uuteen testiin? Todistaakseni yksilön kohdalta, että niiden painoarvo ei saisi henkilövalinan päätöksenteossa olla kovin suuri, vaan firman omien asiantuntijoiden pitäisi luottaa itseensä. Vai onko ammatillinen rohkeus jo nykyään ulkoistettu resurssi? Mikä sitten on substanssiosaaminen saati kompetenssi, mikä enää on jäljellä?

Ei muuta kuin toiveikkaita odotuksia mulle, ja onnistuneita päätöksiä työnantajille. Tavoitteellisuus, kyseenalaistaminen ei ole muuttunut miksikään. Nyt olen kuitenkin tovin toiverikas odottaja – toivoen, ja olettaen, että toinen raoillaan olevista ovista saadaan auki asti.