Leinonen jatkaa sitten ensi viikolla Helsinkiin ”tutustumista”. Nyt ei enää hirveästi keskeisempään osoitteeseen maamme pääkaupunkia pääse, ei ainakaan kovin monella sadalla metrillä. Näin ”maalaiskaupungin pojan” mielestä törmätään tuttuun ongelmaan: Hesasta pitäisi löytää parkkitilaa, ja hivenen suurennellen se maksaa lähimmässä parkkihallissa sen verran, että ennen työpaikan saantia pitäisi olla varaa ostaa tontti Helsingistä.

Okei, okei… paikka on tosiaan niin keskellä, että se keppijolkottelu, jota meikäläinen harrastaa, onnistuu näin kesäkeleillä vaikkapa rautatieasemalta, ei siinä mitään. Ja onhan niitä muitakin optioita, millä itsensä paikanpäälle tuuppaa ilman parkkeerausongelmaa. Kyseinen asia kun ei taida olla ongelma kuin Helsingissä, paikotellen ja hetkittäin Tampereella ja Turussa – ja oli se viime viikolla Porvoossakin, mutta Porvoon ongelmat taitavat keskittyä tällaiseen helteiseen heinäkuuhun. Helmikuussa en oikein ahtauteen usko. Mutta siis, ongelman voi ratkaista, kiertää tai jopa unohtaa.

Siinä mielessä kuitenkin kritisoin parkkeeraamisen hinnoittelua, että ainakin muutaman vuoden takaa oli usein tilanteita, joissa oli edullisempaa viedä auto Espoon Suomenojalle tai itä-Helsinkiin, ja ajella firman aikaisiin palavereihin keskusta-Helsinkiin edestakaisin taksilla kuin jättää auto sellaisille etäisyyksille, josta minä vaikkapa räntäsateessa tai kolmenkympin helteessä kävelen. Jotain on pielessä, sanon minä, mutta onneksi minun ei tätä problematiikkaa tarvitse ratkaista, mutta yksi menneisyyden haamu ja sen aiheuttama ongelma on ratkottavana.

Minulla on mahdollisesti edessäni monia ratkaisuja ja päätöksentekoja sisältävät työtehtävät valtion palveluksessa. Siis työ, ja tekeminen, jonka todella haluan! Haastatteluun on päästy, haastattelusta on päästy eteenpäin. Siitäkin huolimatta, että haastattelun aikana (alkutilanteen jäätymisen myötä) oli hetken sellainen tunne, että ”kiitos, löydän kyllä itsekin oven ulos”. Eipä silti, keskiviikkona ja torstaina analysoin onnistumisiani ja epäonnistumisiani, ja päädyin siihen tulokseen, että onnistuin haastattelussa. Perjantaina sain puhelun, jonka perusteella haastattelijaryhmä oli päätynyt samaan tulokseen.

Pääsen eteenpäin. Psykologisiin testeihin, jotka nykyään on terminologisesti verhottu pehmeämpään muotoon henkilöarviointi. Siispä, karsintaerät, alkuerät, viime viikkoinen välierä, ne on nyt osaltani taputeltu ja kaaviossa edetty loppuotteluun, jonka pääpalkintona on työpaikan saanti. Muuta palkintoa ei sitten jaetakaan. Tästä vaiheesta kun ei makseta palkkaa, ja vaikka tuntuukin hemmetin hyvältä olla näin pitkällä, sillä ei tule olemaan hevon kukkua merkitystä muuta kuin egon kasvussa ja turpiin oton taidon vahvistuessa, jos tässä finaalissa jää kakkoseksi.

Se ei kiinnosta! Haluan voittaa, päästä maaliviivan oikealle puolen, ykkösvaihtoehtona – päästäkseni töihin, tekemään ja kehittämään. Totta hemmetissä, olen todella tyytyväinen, että olen tässä finaalivaiheessa virkaan, jota haen. Mutta kylläinen en ole. En ole tavoitteessani. Ja toisaalta, tavoitteen saavuttamisesta vasta alkaisi se työnteko.

Samalla kun mietin hakemustani, mahdollista tulevaa työpaikkaa, sen tehtäviä ja tavoitetasoja, ja tunnen ylpeyttä ollessani vaihtoehto sinne, ajatukseni harhautuu väistämättä tämän vuoden muihin hakemuksiin ja haastatteluihin. Etenkin niihin, jossa en ole yltänyt edes haastatteluun asti. Pistää vähän miettimään, miksi ei. Ja toisaalta hymyilyttämään – omapahan on tappionne, mutta olisin minä ollut teidänkin töitänne valmis tekemään. Toisaalta taas, minun tappio. En ole vakuuttanut teitä oikeissa asioissa. Siksi olen yhä työtön, ja vailla sitoumuksia – valmiina ottamaan tämän työn vastaan, ellei ovi suljeudu.

Miksi sulkeutuisi? Niin. Ne henkilöarvioinnit. Työnsaannin puitteissa olen käynyt sellaisissa tasan kerran elämässäni. Se kokemus oli (omalla) luvalla sanoen saatanan paska! Aiheen kaiveleminen herättää tunteita minussa yhä, melko tarkalleen kahdeksan vuoden jälkeenkin. Olen muistellut, mietiskellyt ja analysoinut sitä tässä viikonlopun yli, kuultuani pääsystä tähän vaiheeseen.

Se, mihin analysoinnillani pyrin, on että suhtautuisin niihin rennosti, avoimin mielin ja unohtaisin huonon kokemukseni vuosien takaa. Uskon, että tietynlainen ”mittaaminen” on välttämätöntä, samoin itsensä alistaminen arvioitavaksi. Pelkkä itsearvio tai haastatteluryhmän arvio ei riitä. Mutta että, riittääkö siihen sitten tueksi seuraavan ulkopuolisen henkilön arvio? Nimittäin, menemättä yksityiskohtiin, silloin kahdeksan vuotta sitten, olin menossa erääseen firmaan, läheisen kaverini suosittelemana (minulle, firman pomoille ja omistajille) töihin. Kävin haastattelussa, joka meni hyvin. Puhuttiin työstä jo hyvin yksityiskohtaisestikin, ja menin sitten itse pitämään työllistymistäni sinne melko varmana.

Kunnes pyydetty käynti psykologisissa testeissä tuhosi sen suunnitelman täysin. Minua hävetti. Läheinen kaveri oli suositellut minua hommaan, johon en nyt sitten muka soveltunut ollenkaan. Hetken tuntui, etten tunne itseänikään. Mene ja tiedä, missä vika, mutta psykologilta saamani arvion myötä olinkin käytännössä täysin soveltumaton hakemaani työhön. Eikä siinä vielä mitään, mutta sitä arvioita tulkitessa olin soveltumaton kaikkiin töihin, mitä olin sitä edeltäneetkin 13-14 vuotta tehnyt. Persoonaltakin varmaan… hmm… vääränlainen, kaikkeen mahdolliseen.

Se oli näinkin itsevarmalle tyypille todella musertava kokemus. Näinkö väärin näen itseni? Näinkö väärin lähipiirini, tuttavani, kaverini, asiakkaani, yhteistyökumppanini sekä silloiset ja aiemmat työnantajani ovat minut vuostolkulla nähneet? Että tällainen soveltumaton paskako minä olen ollut kaikkeen siihen, mitä elämässäni, ainakin töissäni olen tehnyt? Hyi helvetti. Olin siis ihan tyystin epäkelpo lähes kaikkeen. Kai se sitten on vammaistuilla ja muitten elättinä elettävä.

*huokaus* Niin paljon voi yhden ihmisen lausunto vaikuttaa – perustuukon sitten mihin tieteeseen ja osaamiseen hyvänsä. Yhden ihmisen perusteltu mielipide, tulkinta – toisen ihmisen mittaamisesta ja arvioinnista. Olkoon kuinka sertifioitu, ammatillinen ja vakioitu hyvänsä. Pohjimmiltaan silti tulkinta, mielipide ihmisestä. Sinne meni se silloinen ”varma työpaikka”, hyvän haastattelun, hyvien jatkokeskustelujen jälkeen. Kaatui maaliviivalle, finaaliin, josta järjestettiin uusintaottelu, johon en osallistunut.

Tästä firmasta, ja sen henkilöistä minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa tänä päivänäkään. Menisin vaikka pro bonona tai muuten vaan harrasteena heitä auttamaan yhä, jos osaamisestani olisi jotain hyötyä heille. Siitä psykologista ja sen päivän testeistä puolestani en halua varsinaista mielipidettä muodostaa, sillä osa muistikuvasta on onneksi jo hämärtynyt. Itsestäni tiedän jo, etten ole niin huono. Ehkäpä hänellä niin kuin minullakin oli silloin kahdeksan vuotta sitten yksi luvattoman huono päivä.

Silti, nyt ollaan ison kynnyksen äärellä. Tiettynä päivänä lähitulevaisuudessa ei Leinosella saa olla huonoa päivää. Ei ainakaan läpeensä huonoa. Itsensä pitää mahdollisesta suosta kaivaa yhtä tehokkaasti ylös kuin haastattelussa. Haluan onnistua. Haluan antaa testeille mahdollisuuden. Siinä mielessä olen onnekkaassa asemassa, että nyt minulla on viimein konkreettinen ajankohta, jolla voin pyyhkiä tuon kahdeksan vuotisen sonnan pois mielestäni, saamalla uuden kokemuksen.

Sille en mahda mitään, että tällä taustalla sen kokemuksen odottaminen ja vastaanottaminen jännittää – tietoisena siitä, että sen ”onnistumisella” on suurehko merkitys lähitulevaisuuden työuralleni. Menneet on menneitä, ja tulevalle pitää antaa mahdollisuus. Tällä kertaa se on kuitenkin monimerkityksinen: se on mahdollisuus vahvistaa haastattelijoiden näkemykset ja saada työpaikka. Samalla se on mahdollisuus viimein kokea tällä saralla onnistuminen ja haudata huonot muistot. Tätä tilaisuutta työelämän suhteen olen odottanut!

Joten tästä sitä mennään, minä olen minä, vaikka nyt jännittääkin. Katsotaan millainen minä olen tietyin ammatillisin silmin. Tässä olen enkä (tämän tiimoilta) muuta voi. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Kunnes asiat vahvistetaan.