Nyt kun istahdin keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan tätä työnhakublogiani, päällimmäinen fiilikseni on kutakuinkin ”huh huh”. Ehkä monestakin syystä. Olo on urheilutermein kaikkensa antanut, ja katotaan mihin se riittää. Tyhjä mutta tyytyväinen. Toki jälkikäteen löytäisin sen 10 seikkaa mitä parantaa, itsekriittinen kun olen. Mutta näillä mennään, ja toivotaan parasta.

Kävin tänään työhaastattelussa Helsingissä, muotoillaan se nyt tässä vaiheessa muotoon ”valtion virkaan”, ensimmäistä kertaa elämässäni. Yhtenä työntävänä motivaation lähteenä se, että työhistoriani tuntee jo oman yrityksen, muita yksityisiä yrityksiä, yksityisen yhdistyksen, kuntatyönantajan – mutta valtio työnantajana on vielä toistaiseksi kokematon juttu.

Tarjolla olisi todella mielenkiintoinen projekti, kehittämistyötä, joka todella kiinnostaa. Valmistauduin haastatteluunkin ihan kohtalaisesti, mielestäni, mutta kyllä tälläkin kertaa haastattelutilanne yllätti. Koskaan, ei milloinkaan, voi olla riittävän valmis. Yleissivistykseni meinasi kampittaa minut jo ensimmäiseen kysymykseen… onhan niitä sellaisia kysyttyjä dokumentteja toinenkin virallinen olemassa, tiedostin jälkikäteen.

Vaan onneksi itse haastattelu lähti siitä rullaamaan eteenpäin oikein sujuvasti. Tietoista tai ei, neljästä haastattelijasta toiset painottivat ihan eri seikkoja kuin toiset. Jostain on väkisin kaivettava esiin konkreettisia faktoja, selkeitä esimerkkejä, miten toimisin. Olin hetkellisesti jäässä. Mietin, laitetaanko minut vaan testiin, vai tietävätkö nämä oman alansa asiantuntijatkaan, mitä oikeastaan kokonaisuudelta haluavat. Mitä haluavat painottaa?

Tulin siihen tulokseen, että toisaalta heidän täytyy, mutta heilläkin voi olla eriäviä näkemyksiä keinoista, millä niitä tulee tavoitella. Kenen näkemyksellä on suurin painoarvo? Mieleeni juolahti pari työpaikkahaastattelua vuodelta 2016, jossa haettiin hakemuksessa selkeästi talousosaajaa, kun taas rekrytoinnissa painotettiin HR-osaamista, enkä päässyt niihin töihin.

Päätin, että ketään ja mitään en mielistele, mitään en nöyristele ja itseäni en vähättele! Kokosin itseni, ja totesin, että olen tehnyt hakemuksen nojautuen työpaikkailmoitukseen ja niillä vahvuuksilla olen tässä tilanteessa. Niillä vahvuuksilla pusken eteenpäin, tunnistaen ja tunnustaen heikkouteni. En ole täydellinen osaaja, enkä täydelliseksi tule. Mutta paljon sitä, mitä oletin ja vielä haastattelun jälkeenkin oletan siellä tarvittavan, minulla on antaa. Olen realisti, ehkä nöyräkin mutten nöyristelijä. Kieltämättä silti yllätyin vahvasta henkilöstöjohtamisen painotuksesta, vaikka osansa arvelin olevan silläkin jo ennakkoon.

Taloustyypit ja insinöörit – itseni mukaan lukien – tuijottavat numeroita. Niistä löytyy pohja ja mittaristo johtamiselle, mutta johtaminen on muuta. Se on ihmisen ja tilanteen lukemisen, tarkalleen ottaen myös ihmisen tilanteen lukemisen ja soveltamisen taitoa ja sen tukemista tilannekohtaisesti. Toivon, että sain sen haastattelutilanteessa riittävän vahvasti ilmaistua, vaikka pohjani onkin prosesseissa, mittaamisessa ja datan hyödyntämisessä. Se kärki edellä aluksi menin. Päätin, että kärkeä ei voi vaihtaa kesken kaiken, vaikka tajusin, että ihmisistähän siellä halutaan enemmän irti saada. Edelleen, vahvuudet edellä mennään, ja jos osaamisestani jäi jotain epäselvää, se on sitten minun tappioni, esiintymistaidottomuuteni tai vastapuolen lukutaidon puute, joka ei riitä.

Olivat merkinneet työn projektiksi. Ehkä yhdestä näkökulmasta rahoitusteknisistä syistä, jonka avoimesti myönsivätkin. Mutta sen ”vähän”, minkä projekteista tiedän, sieltä löysin taas vahvuuteni. Projektin määrittelyt ja tavoitteet, voin pyytää konkretiaa myös sieltä. Olin tullut takaisin. Olin taas pelikentällä. En paitsiossa, en shakki-matissa. Kokosin itseni.

Vaikka haastattelussa mentiinkin paljon työperäisyys edellä, kuten pitääkin, ja hyvähenkisyydestä huolimatta sopivalla grillihiilloksella, niin on rentouttavaa kuulla, että oma shakinpeluu ja jalkapalloviehtymys voivat olla taustalla työssä hyödyksi,

Tosiaan, kuten totesin: ensin tuntui jotenkin, että jäädyin – siitä huolimatta, että olin valmistautunut. Tiesin, että tämän paikan mahdollinen saaminen merkitsee minulle paljonkin. En muista viimeisen vuosikymmenen aikana jännittäneeni työhaastattelua. Tänään jännitin. Olin kuin aikanani rallikartturina ennen kisan alkua – hermostunut ympyrän kävelijä, joka yrittää rauhoittaa itseään. En tosin kehdannut siinä aulassa ravata ympyrää, ties missä valvontakamerassa olisi sekin näkynyt. Olin kuitenkin jo tässä vaiheessa tyytyväinen. Ennen merkityksellistä ”kisaa” pitää jännittää, ja halutun työpaikan haastattelu jos mikä, on ”merkityksellinen kisa”.

Viime hetken valmistautuminen ”kisaan” tosin meni niin vituiksi kuin olla voi. Kävin eilen illalla ajoissa nukkumaan – herätäkseni kahdelta yöllä siihen, että naapurin mielestä heille pitää soittaa poliisi. Noh, soitettiin, mutta sitten menikin loppuyö valvoessa. Poika oli perustamassa jo yksityistä etsivätoimistoa ja höpötti jos vaikka mitä ”rosvoista ja poliiseista”. Nuku siinä nyt sit, yli-innokkaan jälkikasvun jutustellessa. Ainakin jäätävä väsymys oli aamulla Helsinkiin ajellessa.

Ennen haastattelua on hyvä saada ajatukset ihan muualle kuin haastatteluun. Hivenen yllytetettynä suostuin, että minäkin lähen kuluttamaan aikaa Hietaniemen haustausmaalle, ja katsomaan presidentti Koiviston hautaa. Täytyy myöntää, että komea hautakivi oli, komeampi kuin kuvissa. Ja aikaa kului, vaikka Helsingissä onkin – ainakin liikenteessä – tilaa heinäkuussa enemmän kuin muulloin. Silti, jos autolla liikkuu yhtä hitaasti kuin minä kävellen, niin on se hidasta.

Hitaus ei silti vienyt pois sitä positiivista jännitystä, joka ennen haastattelua oli. Yön jäljiltä oli nukkumattomuuden väsymys. Haastattelun jäljiltä henkinen väsymys. Kun et tiedä, kuinka kovassa seurassa olet, ja riitätkö siihen mitä tavoittelet.

Tähän pitäisi silti kai todeta, että tyhjä, väsynyt mutta onnellinen olo tultuani takaisin kotiin. Tietämättä yhtään jatkuuko kyseinen rekrytointiprosessi osaltani vai ei, haastattelussa oli silti onnistumisia. Se ei ole enää minun käsissäni oliko niitä riittävästi.

Reissusta jäi silti täyteläinen kokemus haasteiden jälkeen: haastattelukokemus menee TOP-3:een, jossa on ennalta edellinen työllistymiseen johtanut haastattelu ja vuoden takainen ELY-keskuksen haastattelu, jolla en työllistynyt. Tämän tuloksia odotellessa, tänään ei ainakaan ole nälkä.

Nimittäin päivän suurin haaste oli sittenkin kotimatkalla syödä porvoolaisen ravintolan pekoniburger. Kuvittelen olevani kokoiseksi mieheksi suuriruokainen mutta tästä jäi osa lautaselle. En kyennyt. Toivottavasti työhaastatteluni ei jää maaliviivan väärälle puolelle kuten burger.

Sen lisäksi, ainakaan ruotsinkielinen osaamiseni ei minua itseäni vakuuttanut. Se oli mielestäni edelleen tasoa ”Jag heter Peter och jag är tretton år gammal”, vaikka Jarno olenkin ja nelikymppinen. Ei siihen auta sekään, että haastattelija korrektisti muuta väitti. Taisi olla niin vakuuttava suoritus, että unohtivat englannin kielisen osuuden haastattelusta kokonaan, valitettavasti.

Joten huh, huh! Hyvää yötä! Kaikkensa antanut, väsynyt wannabe-urheilija. Jonka laji ei tänään ollut burgerinsyönti eikä ruotsin puhuminen.