Hoh-hoijaa. Kello on tässä vaiheessa 7:47 aamulla. Olen nyt kuudetta kuukautta työtön. Edelleen, kahden lapsen isä, kahden koiran isäntä ja vain yhden vaimon aviomies. Yhtään enempää en kestäisikään, ainakaan vaimoa ja koiria. Ensimmäistä ei edes laki salli, ja toisten osalta heräsin 3:45 ihanaan tuoksuun, koiranpaskan hajuun, enkä ole sittemmin nukkunut.

No, hajun lähdettä paikallistaessani laitoin sitten valot, ja tulin sen vaimonkin herättäneeksi. Hyvä vaimo, teki työn puolestani. Olen siis kohtuu hyvä delegoimaan, sopiva hallinnolliseen työhön, vaikka vilpitön tahtoni oli tässäkin tehdä myös käytännön työ.

Joka tapauksessa, itse olin hereillä siitä asti, ja selasin erilaisia työnhakusivuja. Valmistelin hakemuksia tällä kertaa viiteen eri paikkaan, lähetän ne myöhemmin tällä viikolla. Istuin myös ulos, terassipöydän ääreen. Virkistävää viileyttä ja raikkautta lähtökohtiin nähden. Olen tässä kevään myötä hakenut jo kymmeniä työpaikkoja, mutta vielä ollaan ilman ensimmäistäkään työtä. Olen käynyt jo yhtä monessa haastattelussa kuin vuonna 2016 saadessani viimeeksi työtä Pohjois-Kymen Kasvun projektipäällikkönä.

Toisaalta, hakemuksissa ollaan vielä laskutavasta riippuen 25-30 jäljessä sitä lukemaa, jolla työllistyminen kolme vuotta sitten tapahtui. Kuvittelin työllistymisen tällä kertaa olevan helpompaa nykyisellä osaamisella ja verkostolla kuin reilun kolmen vuoden takaisella, mutta olinkohan väärässä, mene ja tiedä. Insinöörin mielestä moni mittari on punaisella ja toisaalta moni numeerisesti mitattava asia vihreällä positiivisella puolella. Taloushallintoihmisen mielestä viivan alle on edelleen jäänyt enemmän kuin mitä siellä edellisellä työttömyysjaksolla 2016 oli.

Siltikin, tässä kesäkuun välitilinpäätöksessä, se tärkein lukema on, niin ohjelmistotekniikan insinöörin kuin taloushallinnon tradenominkin mielestä täysi nolla. Minulla ei ole työtä – työpaikkoja nolla. Palkanmaksajia nolla. Projekteja nolla.

Tehtäviä on toki ollut monia mutta tässä vanhemmuuden, isyyden, ja aviomiehen rooleissa niistä ei makseta palkkaa eikä niiden monipuolisesta projektihallinnasta ole ensimmäisenkään numeron vertaa hyötyä CV:ssäni tai työhakemuksessa, vaikka osaamistahan se on sekin. Ei ne tuo myöskään ensimmäistäkään palkkakuittia vaikka vastuullisia rooleja ovatkin. Ai niin, onhan näissä rooleissa kuitenkin yksi Excel-taulukko sentään hyödyksi: työttömyyden varalta pitäisi olla puskureita, mutta niitä on ulosottovelkaisena konkurssin tehneenä yrittäjänä paha rakentaa. Puskuri on ohuempi kuin A-nelosen paperinpala, yhtä lyhyt ja tylsä kuin aikanaan ”firman piikki”.

Vaan se Excel. Tulot putosi, mutta menojen sopeuttaminen ottaa aikaa. Systeemin hitaudesta, tuloja ei tammikuussa ollenkaan, aika rankasti tappiolla. Helmikuu jäi jopa voitolliseksi. Maaliskuussa meni erinäisiä vakuutusmaksuja ja emännän lääkärikäyntejä, taas oltiin tappiolla vaikka ne ansiosidonnaiset oppivat jo juoksemaan. Alkuvuoden löntystelivät yhtä hitaasti kuin minä keppikävelylenkilläni loikin. Huhtikuukin meni tappiolle, tosin enää niukasti, mutta kyllä on puskurit ohkaiset. Toukokuussa näytin jo saaneen sopeutettua perhetaloutemme oikein kunnolla vaikka siinä hammaslääkärikäyntejä osuikin. Suurimmat ”voitot” kutistuivat uuden pyykkikoneen hankintaan ja hetkellisesti kohdalle osuneeseen aktiivileikkuriin, eikun -malliin, mutta perhana – voitolla silti. Kesäkuu näyttää myös kääntyvän voitolle.

Säästäväistä on yhden työssäkäyvän varassa eläminen. Köyhäksi en meitä silti sano, se olisi väärin aidosti köyhiä ajatellen. Tästä ei meidän perheessä ole kyse. Sentti on sentti, on se sitten metrin tai euron osa. Velat eivät työttömänä vähene mutta elämä onnistuu. Vaikka sitten pihan alppiruusua tai emännän kukkaistutuksia ihaillen.

Sitä tein hetken, tämän aamun viileydessä, 4:50 alkaen kun en osannut nukkuakaan. Niin mieltä rauhoittavaa kun se onkin, ja lasten kanssa on monella tapaa antoisaa olla kotona, on ollut viime viikkoina helpottavaa huomata että itselleni sopivia työpaikkoja on ollut haettavana hieman alkuvuotta paremmin. Siis, omasta mielestäni sopivampia – niin osaamiseen, koulutukseen kuin persoonaan ja työskentelytapaankin. Silti, jonnekin muualle ne työt ovat tähän asti menneet.

Töihin se olisi päästävä, niin tuumin tuossa – taas – tänä aamuna. Olen hakenut töitä niin paikallisesti, alueellisesti kuin kauempaakin. Oman osaamisen ytimestä ja sen ulkopuolelta. Edelleenkään en ole valmis osaaja joka työhön, vaan jokaisessa työssä ja työpaikassa on omat juttunsa. Lohdullista on kuitenkin huomata, että ei ne työnantajatkaan aina tunnu tietävän, mitä hakevat. Löysin tuossa valtiolle.fi -palvelusta erään koomisen työpaikkailmoituksen. Kuvattuun (ja oletettuun) työn sisältöön nähden haetaan varsin omituista työhistoriaa – liekö jollekin räätälöity paikka vai onko oikeasti avoin mutta hakemuksen laitan sinnekin vilpittömin aidoin aikomuksin – ja humoristisen vaikkakin vakavissani. Se on sitten työnantajan ongelma ellei hakemusta ymmärrä.

Takaisin numeroihin. Nyt on avoinna, vailla vastausta neljä hakemusta, tämän viikon aikana siis tuohon viisi lisää, ainakin. Kaikki aitoja, keskenään hyvin erilaisia, mutta sellaisia, joissa haetuissa paikoissa voisin olla hyödyksi. Heti, ja työn mukana kehittyen. Lataan odotuksia noihin numeroihin, en minä työtä itseäni huvittaakseni hae, vaan tulevalla työllä perhettäni elättääkseni.

Jännitykseni kohdistan kuitenkin siihen, kumpi linja toteutuu. Viralliset hakemukset vai epäviralliset keskustelut ja se kahvikupin äärestä työllistyminen, josta viimeeksi kirjoitin. Molempia hakuja on auki, vakavissaan ja tositarkoituksella.

Tositarkoituksesta huolimatta pysyn yhden vaimon miehenä ja kahden koiran isäntänä. Lapsista ja tutkintojen määrästä en lupaa mitään. Mutta teitä työnantajia saalistan joka suunnalta, jollakin osaamisellani kohdentaen ja koittaen kiinnostuksenne herättää. Tapailen teitä ristiin rastiin, kunnes joku teistä lupautuu sitoutumaan minuun. Siihen asti, saa onneksi käydä vaikka kuinka monessa paikkaa vieraissa – ja tutuissa. Siis työnhaussa. Eikä kukaan hae eroa kun vanhoilla liitoilla ei tarvitse kehuskella, vain niistä hankitulla kokemuksella ja osaamisella. Kaikki kunnia myös edellisille työsuhteille.

Olen vapaa, ja valmis sitoutumaan. Toivottavasti löydän sen yhden kumppanin. Joko vakituiseen tai määräaikaiseen suhteeseen. Ei väliä, oletko iso vai pieni. En välitä oletko sinkku, yritysperhe vai onko sinulla tyttäriä tai joitain sivuhaaroja. Tumma tai vaalea, logosi punamusta tai sinivalkea. Ole vaikka ilmeetön. Ole taustoiltasi kotimainen tai ulkomainen, hällä väliä. Kaikki käy – kunhan tarvit jotain, mitä voin tarjota. Ja haluat minut. Toki, olen jo keski-ikäinen ja paljon kokenut mutta voi olla, että sinun tarvitsee jotain minulle opettaa. Yritän oppia. Helppo en ole, sillä uskallan kyseenalaistaa. Sopeudun silti.

Voit aloittaa suhteemme vaikka heti… tai vaikka elokuussa. Mutta älä tee sitä salaa. Kerro minulle. Haluan tavata heti, sillä tämä eri ehdokkaiden tapailu ja torjutuksi tuleminen väsyttää. Etenkin kun sitä pitää todistella ulospäin. Haluaisin pysyä osaavana ja viriilinä tekijänä, ilman useiden kymmenien kumppaneiden tuloksetonta tavoittelua.

Monta kuponkia on vetämässä mutta taitavat seisoa paikoillaan? Tarviiko siihen yhtä monta kuin viimeeksi? Toivoisin ettei. Ai niin, edellisissä töissä sonnustauduin muun muassa kokinhattuun, propellihattuun ja stetsoniin, tarpeen mukaan. Joten ei haittaa, voin mä laittaa morsiushunnunkin, jos sillä työllistyn, olen kovinkin avoin.

Mutta tänään tästä nyt lähden lasteni kanssa puuhiin, kouluuntulon terveystarkastukseen ja kuulemma kävellen. Poika ehdotti potkulautaa, mutta sen jätän kokeilematta sillä muutoin syntyy työttömän sairauslomaa. Työnteossa voin kokeilla sitten rohkeammin uusia juttuja.

PS. Foto ei ole välttämätön, mutta tapaamiskutsu ois kiva.