Tässä kesän tullen mietin taas, kuinka monta kertaa sitä joutuu asioita siirtämään. Tai kuinka monta kertaa asioiden siirtämistä perustelee jotenkin itselleen – oli perusteet realistisia tai ei. Ensin sanoo: ”sitten kun…” – perustelee jonkin asian tekemättömyyttä sillä, että ”mutta kun…”, kieltää asian toteuttamisen sillä perusteella, että ”ei kun…” ja lopulta joutuu toteamaan, että ”voi kun”. EI PERKELE, EI ENÄÄ.

Eilen olin muistotilaisuudessa. Vainaja eli elämäänsä liki 92 vuotta. Varmasti ankeampia ja rankempia aikoja kuin minä olen ikinä elänyt tai toivottavasti tulen koskaan elämään. Siitä huolimatta, kai meiltä jokaiselta, elämän pituudesta huolimatta jää jotain kesken, jotain tekemättä tai jotain sanomatta. Minullakin, kohta täyttyvään 40 ikävuoteen  on ehtinyt jo nyt käydä niin, ja esimerkiksi muutamia ihmiskohtaamisia elämästäni haluaisin ottaa uusiksi – jo nyt.

Silti, en tarkoita, etten olisi elämäni kokonaisuuteen tyytyväinen ja ollut sitä lähes aina. Tyytymättömintä ajanjaksoa elämässäni ovat edustaneet varhaisaikuisuudessa epäonnistuneet ihmissuhteet vai pitäisikö se tunnustaa, että niin sanotut naissuhteet. Vaan kaitpa nekin ovat kasvattaneet minua siihen, mitä nykyisin olen. Elämääni tyytyväinen, tasapainoinen ihminen. En ole katkeroitunut vammainen, en pettynyt konkurssin tehnyt ex-yrittäjä, en työttömyyteen kyynistynyt työnhakija. En oikeastaan edes systeemiin pettynyt besserwisser-pessimisti vaikka yhteiskunnallisissa rakenteissa parantamisen varaa onkin.

Olen ylpeä isä. Tyytyväinen mies. Onnellinen aviomies. Kokenut työntekijä, yrittäjä, asiakaspalvelija ja ratkaisujen toteuttaja. En kuitenkaan ole kylläinen, saati kyllästynyt. Olen optimistis-realisti. Olen tavoitteiden asettaja. Pessimisti ei pety, sanotaan mutta siksipä sitä saa elämässään välillä pettyäkin, tarpeellinen taito sekin.

Jotkin tavoitteet ovat olleet elämässä liiankin korkealla. Ei tullut 90-luvun teinipojasta missään vaiheessa uutta ”billgatesia” eikä kyllä ehdi tässä elämässä ainakaan ohjelmistojen saralla tullakaan. Joskus teininä asetin tavoitteekseni ”taloudellisen riippumattomuuden eläkkeellä”. Hyvillä valinnoilla ja oikealla tekemisellä saatan siihen vielä yltää mutta maailmaa pelastavaa miljardööriä minusta tuskin tulee, tokkopa vedestä erotettavalla vedyllä käyvän kulkuneuvon kehittävää autotehtailijaakaan. Kunhan joskus sen taloudellisen riippumattomuuden saavuttaisin ja voisin jälleen jotakin omistaakin. Kymmenisen vuotta itsettäni ja sittemmin perhettäni yrittäjänä elätin, mutta tovin siitä olin kyllä muiden elätti. Nyt on vielä kymmenien tuhansien konkurssiveloista noin suunnilleen se viimeinen kymppi jäljellä ja sitten vielä velat sukulaisille, jotka minut viimeiset pari yrittäjyysvuotta elättivät. Tosin, takaisinmaksu on viimeisen puoli vuotta hidastunut, joten toivottavasti tämä työttömyys ei enää kauaa jatku.

Väittävät, että pitäisi elää hetkessä, olla elämättä sellaista ”sitkun”-elämää. Idealistista, sanon minä. Sille asettaa raamit ihan oikeasti talous, suomeksi sille asettaa reunaehdot raha. Olen elänyt itselleni, olen elänyt tavoitteilleni, osassa niistä epäonnistunut ja osassa onnistunut – varmasti näin tulee elämä jatkossakin etenemään. Mutta elämään asettaa raameja moni muukin seikka ja taho: en elä pelkästään itselleni – elän, ja olen vastuussa tekemisistäni ja valinnoistani – vähintään lapsilleni ja vaimolleni mutta myös sukulaisille, läheisille, yhteiskunnalle… ja niin edelleen.

On siis tehtävä vastuullisia ja realistisia valintoja, vähennettävä riskejä ja tavoiteltava vakautta. Olla se tylsä ja turvallinen isä, joka laskelmoi sitä että makaronia ja jauhelihaa löytyy lautaselta ja kengät jalasta ilman huikentelevia visioita. Ja tadaa. Sen takaamiseksi, vaikka elän kuinka hetkessä, olen jälleen tilanteessa, jossa sanon läheisille: ”sitkun, mutkun, eikun, voikun”. PERKELE. En tahdo. En, olkoon kyseessä pieni tai suuri asia. Mutta sanon, koska tiedän, että se on realismia ja vastuullista. Ja silti se tuntuu pahalta tai oudolta.

Mutta täytyy myöntää, että olen ollut pitkäänkin turhankin laskelmoiva. Peruutetaanpa parikymmentä vuotta. Ajattelin, että kun olen valmistunut insinööriksi, työllistyn, hankin varallisuutta, ehkä uskallan perustaa sen firman. Löydän naisen, vakiinnun parisuhteeseen, hankin oman yhteisen asunnon, perustan perheen. Laajennan firmaa, toimin kansainvälisesti. Vaikutan jossain vapaaehtoistoiminnassa. Ja tämän kaiken olen saavuttanut 25-vuotiaana.

Joopa joo. Koskaan ei ollut riittävästi rahaa siihen, riittävästi varmuutta tuosta ja tästä. Ensin se projekti loppuun, jotta rahat riittää siihen ja sitten tämä juttu kuntoon, jotta näin ja noin. Eli siis sitkun-mutkun-ei-vielä-kunia. Hinkkaa sitä ja viilaa tätä, jotta se muka olisi täydellinen ja valmis, jotta voit tehdä kronologisesti, systemaattisesti seuraavaa. Voi perkele kuinka tietämätön sitä silloin olikaan.

Jos nyt ei sitä maailmaa pelastavaa miljardööriä ole ehkä koskaan ollut tulossakaan, olen aina tiennyt haluavani parisuhteeseen (vaikka joskus olisi hetkiä, jolloin on helpompi elää sinkkuna). Olen lähes aina ollut varma, että haluan myös perheen, lapsia. Ja tietenkin tähän liittyen sen oman asunnon. Vaan niinpä olen osannut näissäkin, ratkaisukeskeisestä ja itsevarmasta luonteestani huolimatta epäröidä ja rankasti, koska kaikki pitää tietenkin analysoida, pitäähän elämä olla vakaalla pohjalla. Jopa kyllästymiseen asti, koska ”sitkun-mutkun”.

Niinpä vuonna 2008 marras-joulukuussa silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni sanoi saunan lauteilta, että ”Vittu, Jarno, JOS SINÄ et nyt uskalla päättää, niin minä muutan tänne Inkeroisiin yksin vuokralle.” Joo, olihan se yhteinen vuokrakämppä parempi ratkaisu. No, siitä on sitten edetty niin, että useamman vuotta olen ollut jo nöyrä ja kiltti mies ja asunut vaimon omistamassa asunnossa. Mutta kun tietysti kaikki piti tehdä vasta sitten kun siihen on varmasti riittävästi rahaa. Uskaltaisinkohan minä elääkään, ellei elämä pakottaisi epävarmoihin ja epätäydellisiin päätöksiin?

Tiedä häntä. Pitihän ne lapsetkin tehdä vasta varmalle pohjalle, mutta ehkä se varma pohja on sittenkin enemmän henkistä laatua ja luonteiden lujuutta kuin taloudellista varmuutta ja jatkuvaa selkeyttä. Onneksi ne on. Näissä on kuitenkin tietyllä tapaa identiteettini ydin – perheellinen iskä. Elämä, sen realiteetit kysyy rahaa, elämisen onnellisuus ei. En halua tehdä nytkään mitään harkitsemattomia irti repäisyjä mutta en todellakaan tykkää puhki märehtimisestä saati murehtimisesta. Rahaa tilillä on jokunen euro ennen seuraavaa työttömyyskorvausta, vetämässä useampi työhakemus eikä yhtään lottokuponkia.

Henkisesti osa niistä on ehkä lottoa, sillä ne eivät kaikki ole optimaalisia koulutukseeni ja työhistoriaani nähden. Mutta sen muutoksen olen uskaltanut tehdä. Ei minun työnhaussakaan tarvitse olla täydellinen. Realisti olen silti, cp-vammaista metsuri-varastomies-talousjohtajaa ei konkurssikokemuksella synny työmarkkinoille häiriköimään. Mutta silti, haen entistä laajemmin, kattavammin, koska osaamista ja kykyä tehdä minulla on. Joten ”mutkun-eikunia” olen vähentänyt aivan sairaasti työnhaustani. Olen pyrkinyt vähentämään sitä myös elämästäni.

Niin tai näin, muun muassa rahan ja turvallisuuden takia suhteessa lapsiin eikun ja mutkun ovat yhä läsnä, siinä missä sitkunkin. Kaikkea ei voi toteuttaa hetkessä, eikä rajallisin resurssein. Kahvilassa on käytävä vasta ”sitkun” kaikki pakolliset on ensin maksettu ja ostettu. ”Mutkun” pyykkikone rikkoutuu, kesän pizzat vähenee. ”Ei kun”, ei lähdetä etelänmatkalle, kun iskä on yhä työtön. Aikaa olisi, rahaa ei. Joskus ”sitkun”, EHKÄ. Mutkun ensin maksetaan velat. Joten sitkun-mutkun-eikunia on realistin elämässä aina edessä.

Niin monta juttua olen kuitenkin valinnut elämässäni oikein, ja todennäköisesti tulen riittävän useasti valitsemaan jatkossakin, että kauhean montaa ”voi kun”-surkuttelua en aio elämästäni esittää. Elän sen minkä voin, erään tärkeimmän elämänohjeeni voimin…

Iskä: se ei ole ne elämänviisaudet mitä sinulta saunanlauteilla sain.
1) käy poika koulusi kunnolla, ettet löydä itseäsi autokorjaamolta töistä.
– Kävin. En ymmärrä auton korjaamisesta mitään, ja olen kahden tutkinnon työtön insinööri-tradenomi
2) älä sekaannu naisiin!
– Joo. Ymmärrän kyllä. Mutta näin kuitenkin kävi. On nainen, ja lapsia.

Eipä silti, vaikka nuo ovatkin viralliset elämänohjeesi, olen saanut ja saan yhä paljon niitä parempia. Kiitos niistä.

Mutta se tärkein, se on tullut elämän varrella. En tiedä kenen se on alunperin, mutta kiitos sen sanomisesta erään ohjelmistoprojektin myötä joskus v. 2003-04… Sitä olen sitten noudattanut niin töissä, työnhaussa kuin elämässä yleinsäkin. Oli sitkun, mutkun tai eikun, niin tämä pätee aina: ”Karski-Jarski, täydellinen on hyvän ja toimivan pahin mahdollinen vihollinen”.

Pikkuisen tuosta muokattuna, mutta KIITOS Rox, tällä on hyvä mennä. Elämä ei ole koskaan täydellistä mutta ei sen tarvitse ollakaan. Kunhan se on hyvä ja toimiva. En minäkään ole täydellinen, mutta hyvä ja toimiva vielä moneen tarkoitukseen. Myös sit kun – etenkin lapsilleni, perheelleni, läheisilleni ja toivottavasti vielä työnantajalle ja yhteiskunnallekin.