Ohhoh, onpahan ollut kevät, jota olen täälläkin parissa kirjoituksessa avannut. Eipä sinänsä, on pitänyt työttömän työnhakijan puuhakkaana mutta onpahan viimein päässyt keskittymään siihen kaikkein oleellisimpaan työnhakunsakin kannalta – hakemaan töitä ja verkostoitumaan.

Mutta eilen yhdessä tilaisuudessa pahoittelin entiselle työkaverille, etten ole ehtinyt edes kahvilla käymään. Sitä edellisenä päivänä pahoittelin eräälle aiemmalle esimiehelle, etten jouda huomenna kahville, koska se tilaisuus eilen.

Pahoittelut sikseen. Kahvi on hemmetin tärkeä tuote, virkeyteen, vireyteen vaikka valheelliseenkin. En tulisi toimeen ilman. Sosiaaliset suhteet somen ulkopuolella hoidetaan käymällä kahvilla (hivenen halvempaa kuin käydä lounaalla) ja lounasbudjetti on ihan kotitekoiselle ruualle varattu, kun persana aktiivimallikin puraisi.

Osallistun muuten työhönvalmennukseenkin täyttääkseni aktiivimallin vaatimukset. Sen puitteissa olen viritellyt LinkedIN -connectioneita. Jee. Ou jee. Muuten, miten somessa käytäisi kahvilla? Meinaan, että kahvittelemaan ja höpöttelemään niitä näitä, jonnin joutavia – vakavasti ja vähemmän vakavasti. Joskus nuorempana sitä pyysi tyttöjä ja sittemmin naisia kahville (vaikka ne pyynnöt ehkä tähtäsivät muualle), ja joitakin rohkeni pyydellä ihan kaljallekin… tänä päivänä vaimo tuskin katselisi päiväkahvipyyntöjä kovin suopeasti. Älkääkä kertoko sille, että krooninen kahvipannun pudottelija keitti taas kahvit itelleen (ei se lue kuitenkaan, ja pannu on ehjä mutta mul on on-off -suhde tuohon kahvinkeittokieltoon).

Eniveis, kahvilla luodaan suhteita. Lyhyitä, pitkiä, kestäviä, monipuolisia. Tavoitteellisia tai ei. Jotenkin silti alan uskoa, että seuraava työpaikkanikin löytyy kahvilta. Mutta mistä, missä, kenen kanssa ja mistä vinkkelistä? On kaiken maailman artikkeleita ja valmennuksia siitä, missä ja miten pitää olla esillä ja kuinka somessa kannattaa verkostoitua sellaistenkin kanssa, joita ei tunne. Haistakaa nyt jo! Sehän on sama kun menisin randomisti pimpottelemaan jonkun ovelle, että ”Moro! Mää oon muuten Leinosen Jarno, ja tulin teille kahville! Tota kelpaisko vanhentunu ohjelmistoinssi ja muuten vaan vähä jokapaikan sörkkijä, jos nyt ei tartte teijän pihapuita kaataa. Kävelen kyl tämmösil kepeil, ja osaan hemmetin monta juttua, mutta joskos ensin kaffet keitettäis. Ei se mitää, että sä et mua tunne, mutta tota, keitäs ny ne kahvit, ni sit voisit tarjota mulle palkkatyötä!”

Kyllä mä lähen siitä, että mun pitää jostakin tekemisestä ja kohtaamisesta tuntea ihmiset joihin otan kontaktia somessa. Siis henkilönä, yksityisesti. Jos teen someviestintää firman tai yhdistyksen puitteissa, asia on ihan eri. Vaan, ellei mulla ole mitään reaalimaailman kytköstä ihmiseen, nyt tai menneisyydessä, en kyllä kauhean aktiivisesti haen sosiaalisen median verkostokontaktiakaan häneen. Eikä läheskään kaikki, edes viikottain tapaamani ystävät tai tuttavat ole mun facekavereita. Taannoin olin samojen fysioterapeuttien asiakas lähes 30 vuotta. Okei, he olivat siellä somessa ihan viime vuodet mutta jos kahdesti viikossa näet muutenkin, niin emme me someyhteyksiin hakeutuneet. Ja silti, kyseiset ihmiset saattavat tietää minusta vaimon ja äidin jälkeen eniten. Sen sijaan, ensimmäisen tilaisuuden tullen lähden entisen jumpparini kanssa kahville, ja päivitän viimeisen puolen vuoden kuulumiset, aivan varmasti.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Olen aktiivinen somen käyttäjä itsekin. Kertoilen siellä valikoituja paloja elämästäni. Tuppaan ruuduillenne tässäkin tarinaa elämästäni ja työn etsinnästä. Ja tiedostan, että tullakseen löydetyksi, pitää tehdä itsensä näkyväksi, muuallakin kuin kahvikupin ääressä. Siltikin, pyytäessäni sosiaalisen median kontaktia, mietin: ”Mistä tunnen tuon ihmisen, mitä voin olla tai mitä antaa hänelle jatkossa?” Olen kiinnostunut hänestä, tietämättä onko hän vielä tai enää kiinnostunut minusta – kaverina, kollegana, kontaktina. Mutta klikatessani sitä connect -nappulaa en todellakaan koe, että tämä tyyppi auttaa minut töihin. Lopulta, se voi monen mutkan kautta johtaa kahvikutsuun, kahvilla käynti hauskaan yhdessä vietettyyn hetkeen, jaettuun muistoon – tai pidemmässä juoksussa johonkin tulevaan yhteistyökuvioon. Veikkaampa vahvasti, että ilman kahvia se ei onnistu.

Eilisen jäljiltä ei ole vielä kahvikutsuja tullut, mutta laitoin ja sain some-kontaktikutsuja mm. Kouvolan vammaisjärjestöjen yhdistys KVY:n tilaisuuden jälkeen. Olin siellä kokemustoimijana puhumassa cp-vammasta. Hyvin meni taas juttelut, ja ihmiset ottivat iloisena vastaan. Toivottavasti naurun lomassa imaisivat myös asiasisällön. Tilaisuuden juontanut Piia Kleimola sanoi, että nyt tulee tosi vakavamielinen puheenvuoro – tarkoittaen sen tasan yhtä vakavasti kuin minä. Monet kokemustoimijapuheenvuoroni pohjaan asenteisiin, sillä vuorovaikutuksessa muiden kanssa me vammaiset kohtaamme ja myös lähetämme paitsi asenteita, myös asenteellisuutta. Välillä varsin stereotypisiä, karrikoituja ja jopa Kummeli-sketsien kaltaisia. Näitä yksityiskohtia nelikymppisen synnynnäisesti vammaisen elämässä on monia, ja niillä vastakkainasetteluilla saa ihmiset ajattelemaan – ja omalla rempseydellään nauramaan. Joko minä olen luonnostani pelle tai sitten se on, kuten toivon: vammat ja sairaudet ovat vakava asia, ja niiden käytännön vaikutukset pitää yhteiskunnassa ja yhteisöissä huomioida. Mutta itse elämä – sitä voi elää ilon ja huumorin kautta, ei tää vammaisuus niin kauheaa ole.

Toki, itse puhun synnynnäisen vamman kanssa eläjänä. En ole sairastunut tai vammautunut. En tiedä muusta, vaikka haaveilinkin olevani Manchester Unitedin hyökkääjä. Siksi sopeutuminen on helppoa ja elämä vähän kolhittunakin hienoa. Vielä hienompaa on ollut huomata kuinka moni elämänsä varrella vammautunut on karistanut suuren osan katkeruuttaan, jos ovat sitä kokeneet – kaivaneet positiivisuuden, ja oman tapansa elää. Välittäneet ja taistelleet oikeuksistaan, luoneet itse (yhdessä ammattilaisten kanssa) itselleen ”uuden elämän” ja elävät sitä innolla, haasteista huolimatta.

Niitä haasteita helpottaakseni, ennakkoluuloihin ja asenteisiin vaikuttaakseni, teen itse vapaaehtoista kokemustoimintaa, ja kertoilen elämästäni vammaisena. Samasta syystä, realiteettejä unohtamatta, pyrin tunkeutumaan näille niin sanotuille normaaleille työmarkkinoille – nyt viimeisen työn päätyttyä jo yli 30 hakemuksen ja puolen tusinan haastattelun turvin. Siellä se jossain on, kunhan tulee se ennakkoluuloton työnantaja tai rekrytiimi. ”Olen 39-vuotias kahden lapsen isä, kahden koiran isäntä ja kahden tutkinnon suorittaja. Tekijä. Mutta vain yhden vaimon mies. Enkä töitäkään kykene tekemään kuin yhden miehen edestä. Tuplaus ja all-in harrastetaan vain pokerissa.” Viimeisimpään hakemukseeni muuten kirjoitin: ”en koe vielä olevani työnteollista jätettä – olisin halukas kierrättämään itseni uudenlaisiin töihin.” Se oli jäteyhtiölle se.

Noh, kahvikutsuja odotellessa (tarvittaessa on vielä varaa tarjota), ja sitten voidaan lähtä oikein tuplakahveille kunhan saan erinäisin dokumentein peruttua tuon aktiivimallin aieheuttaman leikkauksen!

Tere moro hei, ja nähdään taas! (heti FB-linkityksen jälkeen)