VAROITUS: Ei kukkahattuisille kaiken mukavana näkeville, ja mukamas oikein pykälien mukaan tekeville mutta ahdistuneille tosikoille!
Muille: Avatkaa silmänne.

Tiedättekö sen tunteen, kun tasapaksulla ja tylsälläkin miehellä heittelee välillä perustyyneyden, pakotetun hiljaisuuden ja suoranaisen raivon välillä, jota ei kuitenkaan voi tai ainakaan moraalisesti saa purkaa kehenkään? Ette? Ei se mitään, minä tiedän. Yritän  tiivistää alkuvuoteni jotenkin kelvolliseen luettavaan murto-osaan siitä, mitä tästä tulisi kirjoittaa. Jos kaiken sen kirjoittaisin, mitä mielen päälläni on, asianosaisten korvat punottaisi pelkästä kuvittelusta. Enkä todellakaan kirjoita tätä kaikkia nimillä, sillä tässä tulee kysymykseen ammatti-ihmisten asiat, yksityisten ihmisten yksityinen elämä ja ennen kaikkea lapset. Omat ja toisten.  Joten kirjoitan tästä syystä silkkihansikkain pölyjä pyyhkien. Ne, jotka tuntevat, saattavat aistia jotain muutakin. Sen tunnustan, että tässä on isketty pyhimpään, perheeseeni, toimintaani isänä, joten tunteettomasti tätä en käsittele minäkään. Siltikin, käsittelen, enkä yritä pestä mustaa valkoiseksi. Minun elämäni on värikästä kirjopyykkiä, valkopesusta ei ole kyse. Viaton en ole, eikä ole seitsemän vuoden iässä enää lapsenikaan. Jos joku erehtyy niin kuvittelemaan on asia perseestä.

Taustaksi kerrottakoon muutamia juttuja, joiden ei aluksi kuvittelisi liittyvän mihinkään mutta, jotka auttavat ymmärtämään jotain. Itse olen siis kepeillä kävelevä cp-vammainen. Hivenen hankala siis jäisillä keleillä pysyä nopealiikkeisten lasteni perässä. Tästä syystä jo aikanaan on sovittu, että on niin sanottu laajempi päivähoito-oikeus, mikä ikinä se onkaan virallisin termein. Mutta myös eskari-ikäinen poikani saa siis olla ns. täydet päivät hoidossa, vaikka olenkin ollut alkuvuoden työttömänä. Tästä on silti saanut varhaiskasvatuksen kanssa vääntää, kotona kun olen ollut, ja vain vaimo töissä. Poikani puolestaan sairastaa epilepsiaa, joskin varsin kohtauksetonta sellaista, onneksemme. Mutta sekin näyttelee tässä roolia.

No niin, palataan vuoden alkuun. Kaikki on suhteellista, monilla, niin monilla on varmasti paljon hankalampaa. Joten tämä ei ole valitusvirsi, kenellekään. Itse kullakin on omat ongelmansa. Kirjoitan tätä auki lyhenneltynä siksi, että kelleen perheelle EI IKINÄ kävisi näin. Kaikkien kantti ei sitä välttämättä kestäisi. Itse koen, että meidän kesti, ja henkiset voimavaramme perheessä palautuvat. Mutta pohjalla kävi vahvakin perhe.  Meidät lyötiin hetkeksi kanveisiin emmekä oikein edes tajunneet, mistä isku tuli saati miksi. Kun puolustauduimme, alettiin poikamme toiminnassa esikoulussa nähdä ongelmia, jotka eivät olleet koskaan aiemmin esiintyneetkään, ei perhepäivähoidossa, ei päiväkodissa eikä eskarissakaan  noin kuusivuotisen historian aikana. Ja nyt päivittäin. MIKÄ HELVETTI MUUTTUI?, kysyy epätietoinen isä.

Avoin, keskusteleva, sovitteleva, joskin vilkas poika muuttui silmin nähden. Enkä läheisenä isänä ymmärrä, enkä ymmärtänyt, miksi. Tänään itse asiassa, kun aika paljon on avautunut sekä pojan että ammattilaisten kautta, pyysin pojalta anteeksi. Isä ei ole osannut auttaa, koska vikaa on etsitty väärästä suunnasta. Puhuttu aidasta, kun on pitänyt puhua sen seipäistä, puista kun olisi pitänyt katsoa metsiin, kukkaiskieltä kun olisi pitänyt käyttää perisuomalaista perkelettä – ja kiivetty perse eeltä puuhun ja pudottu otsalohkolleen asvalttiin ennen kuin insinööri-isä saa asiat oikeisiin puitteisiin, ja tajuaa, että tulipalo on jossain muualla ja meille yritetään väittää sen olevan meillä. Ja korostettakoon kukkahatuille, että isänä otan aina osan omalle kontolleni myös, elämä on kokonaisuus – kaikille. Mutta oletan myös toisten osallisten katsovan kokonaisuutta!

Tammikuussa luulimme, että alkuvuoden suurin rypistys on taloyhtiön putkiremontti, ja voihan ihmiset siinäkin nähdä ongelmia, jos haluavat. Jotkut voivat sanoa myös, että lemmikin terveysmurheet ovat pikkujuttu. Molemmat ovat, minulle, karvanaamaiselle äijälle, joka kuitenkin on tunteva olento tämmöinenkin mörkö. Mutta perhekokonaisuudelle ne eivät välttämättä ole. Kiireettömän työttömän elämää koiran – yhden pöljän ja toisen kipeän – siirtely pois remontin jaloista käytännössä päivittäin ja pitäminen erillään toisen toipuessa, on työlästä sekin. En oikein viitti hakea poikaa eskarista ja tyttöä päiväkodista lisäpaloiksi palapeliin, joille en voi tarjota riittävää ulkoiluaktiviteettia kuitenkaan. Ja viisastelijoille, en myöskään laita koiria hoitoon, joiden kanssa pärjäämme normaalioloissa mainiosti itsekin – eikä toisen ollessa työttömänä ole pitkäkestoiseen koirahoitoon varaakaan. Ai niin, kerkesin kyllä töitä hakea, ja sellaisista käydä keskusteluja, aktiivinenhan nykyään pitää olla.

Tapaamme kysellä esikoulussa niin kuin hoidossakin aina, kuinka päivä on lapsilla mennyt – niin lapsilta kuin aikuisiltakin. Aina oli mennyt hyvin, ainakin pääsääntöisesti, mitä nyt on ollut sellainen kuuluisa vauhdikas päivä. Sitten tuli tammikuussa tietoon hoitoonkin se, että olen työtön, tosin työllistyminen kerkesi jo silloin käyttää läheltä. Ja lain mukaan – ja ihan tästä henkilökohtaisesta tarpeesta – hoitoaikoihin ei olisi mitään konkreettista tarvetta lyhentää. Mutta kun poika oli kuitenkin kuulemma kertonut, että on tylsää olla hoidossa, kun iskä on kotona – voisitteko lyhentää hoitoaikoja? No, voidaan me kai vähän… mutta kun on tämä mun tilanne, liukkaat kelit, lasten ulkoilu ja remonttikin. Ei… kyllä sitä nyt pitäisi lyhentää. Nokun…

No lyhennettiin, vähän, pari tuntia, pienen kummastelun jälkeen. Ja tuotiin tämä laajennettu hoito-oikeus ja sen perusteet esiin, mutta silti lyhennettiin. Sitten kuulimme, että pojallamme on vilkas mielikuvitus, ja pitäisi keskustella keskittymisestä ja koulun aloituksesta, jos siihen jotain apuja tarvisi. Voi olla, että tarviikin, todettiin ja sovittiin keskustelusta. Keskusteluaikaa odotellessamme helmikuu meni omalla painollaan, ja elämä soljui normaalisti, remppa päättyi ja koirakin toipui. Isännälle ei vielä töitä löytynyt. Luultiin että homma on hallinnassa ja arkemme soljuu, kuten pitääkin.

Tuli sen keskustelun aika. Johon olimme menossa keskustelemaan poikamme koulun aloituksesta, ja mahdollisen tuen tarpeesta. PAM! Teistä tehdään lastensuojeluilmoitus, kun poikanne kertoo, että olette tukistaneet! Tehdäänkö yhteisymmärryksessä? No tehdään. Tehtiin sitten päin seiniä oleva ilmoitus, virheellisin faktoin, ”väärin tunnustuksin”. Voi voi, että tää nyt koski teidän perhettä mutta se meni näin, pykälien mukaan sitä ja tätä, lässyn lässyn ja lisää kukkaiskieltä. Vittuun pykälät. Kukaan ei puhunut, kukaan ei keskustellut. Ei meiltä kysytty, mistä olisi kyse, tai millaisia tilanteita voisi olla. Ei edes kerrottu, milloin tällainen on ilmi tullut. VITTU, ei mitään, ei edes kysyttäessä. Pelkkää lässyttävää pahoittelua – meillä puhutaan suoraan, jopa tällaiselle apinan naamalle, kuten minä. Norsupyssy kevään ekalle itikalle. Haistakaa systeemeinne ja velvollisuuksinenne, ja pykälien taakse piiloutumisininne…. Sinne koitatte piilottaa hätiköintiä, ylireagointia, hyssyttelyä. Sinne koitatte kääntää hallitsemattoman ryhmäkurin perheen tai perheiden ongelmaksi. Mutta meidän perheemmepä ei sitä purematta niellyt. Ohhoh, oh shit! Se rauhallinen, ja kaiken hyväksyä karvainen isä, jolle ei paljon edes puhuta – väittikin systeemille vastaan. Meni siinä mullakin pari unetonta yötä, vaimolla enemmän. No, eipähän sentään kuun vaihteessa loukkaantunut jalka hänellä vituttanut yhtään, hyvä jos enää koskikaan. Vitutuksen asteet ja syyt muuttuivat. Ainiin, kukaan ei keskustellut kuin sivulauseessa siitä koulun aloituksesta tai avun tarpeesta siihen, eikä puhu vieläkään. Paitsi että se hukkuu luultavasti Kouvolan kaupungin säästöpaineisiin, vaikkei tarve muuttuisikaan. Vaan eipä sitä tarvettakaan käsitelty.

No, voitte säästää myös Kouvolan varhaiskasvatuksen asiakaslupauksen painatuksesta ja postituksesta. Vanhemmilta ei kysytty, ei keskusteltu, ammattilaisethan tietää. No, tieto ja kokemus. Tieto on faktaa, kokemus on kokijan tunne. Tunnen ja koen, että vituix män, enkä jätä sitä epäselväksi. En ole jättänyt sitä teille kirjoitetussa Wilma-viestissä, teidän kanssa käymissämme keskusteluissa enkä jätä sitä julkisestikaan. TE EPÄONNISTUITTE! Ette oikeesti kohdanneet lasta, perhettä, ihmisiä. Vetäydyitte systeemin ja tasapäistämisen taakse. Me emme tienneet, mistä on kyse. Hetken olimme todella pohjalla. Ette tule ymmärtämään ajattelemattomien möläytystenne vaikutuksia. Ei lohduta pahoittelu! Vaimo hoitaa meillä paljon käytännön asioita, normitilanteessa paremmin liikkuvana. Nyt olette jättäneet yhden karvanaamaisen äijän pitämään perheen henkisen puolen pystyssä. ”Kertoen” minulle, että loppuuko minulta keinot kesken, kun tukistan lasta. Kysymättä, keskustelematta, mikä on tukistus, ja mitä todellisuudessa on tapahtunut, koska ette kohtaa tilannetta. Teette perkele lastensuojeluilmoituksen, antamatta siihen ennakoivaa keskustelumahdollisuutta. Asiat riitelevät, ei ihmiset. Pystyn kohtaamaan teistä jokaisen, esikoululla, päiväkodilla, kaupassa, missä tahansa. Olette minulle edelleen ihmisiä, ja tasa-arvoisia. Kunnioitettuja ette ole, meidän välillemme syntyi ja toistaiseksi jäi luottamuspula, vaikka yritin sitä hälventää. Jos olisitte äijiä, olisitte hamekankaan tarpeessa olevia paskahousuja! Olette kuitenkin varhaiskasvatuksen ammattilaisia, ja teistä ei ole ollut puhumaan asioista suoraan – vielä tässä vaiheessa.

SAATANA! Jos lapsille pitääkin puhua nätisti, me keski-ikäiset karvanaamaiset miehet emme tarvitse kiertoilmaisuja ja kukkaiskieltä, vaikka meilläkin on tunteet. Me emme myöskään tarvitse huolestunutta vaimoa, joka itkee itsensä uneen muka epäonnistuneena äitinä, kun ”meistä on tehty lastensuojeluilmoitus”. Ja vaikka olenkin ruma, lyhyt ja nelijalkainen, niin, jos on jotain huolta, sen saisi kertoa minunkin hakiessa poikaa, eikä vain kun vaimoni tulee: ”taas on ollut sellainen päivä, että…”, poikamme kuullen. Poika puolestaan kokee, tilanteissa, että vain hänen virheensä, puollustautumisensa tai vain osa asioista nähdään ja häntä moititaan. Tilanteen kohtaaminenkin, siis teillä ammattilaisilla, viturallaan. Ja lastensuojeluilmoituksen jäljiltä, tämä oli käytännössä päivittäistä, siis valittaminen poikamme käytöksestä. Meille ei kuitenkaan kerrottu mitään muuta, ja voitte kuvitella että perheessämme epäiltiin itseämme jos vaikka mistä. Aika ahdistavaa sinänsä, näinkin kovapintaiselle. Tuntui, että emme tunne poikaamme, hyvä jos tunnen itseäni. Puhelias höpöttäjä ei suostu kertomaan meille enää mistään mitään, ja meidän annettiin ymmärtää ettemme voi puhua lastensuojelun saapumisesta. Tämän osan toki saatoimme itsekin ymmärtää väärin, sori siitä, niin kuin joku sanoisi.

Emme tietenkään voi avata kaikkea sitä, mitä tapahtuu eskarissa, emmekä haluakaan. Se ei suoranaisesti ole julkista eikä myöskään meidän yksityistä, jotta voisin sen julkisuudesta perhepiirissä päättää. Mutta ryhmä on erittäin levoton. Se levottomuus on tullut kotiinkin, ei voi mitään. Enkä sitä sano, ettei touhukas poikani tarvittaessa saa kaaosta ja levottomuutta aikaan yksinkin. Kuukaudeksi, puoleksi toistakin, hän käytännössä sulkeutui meiltä, etenkin aamuisin ja iltaisin, viikonloput ja mahdolliset päiväaktiviteetit menivät reippaammin, kokemukseni mukaan normaalisti. Tuli tubettaja- ja muita puheita, vaikkei ole omaa puhelintaan nähnyt oikukkaan käytöksensä takia kohta kuukauteen. Tuli huolestuttavia puheita, vaikka elää lapsenomaista elämää, ilman uutispuuroa, ilman aikuisille tarkoitettuja elokuvia (älkääkä ymmärtäkö tätäkään väärin, sillä 7-vuotias puhuu yhtä sujuvasti pyllystä kuin sinisestä norsusta tai Ryhmä Hausta, joka tosin on menneen talven lumia).

Tuli hämmentävää haluttomuutta laskea irti illasta, ja suoranaisia kieltäytymisiä lähteä esikouluun. Jota nyt kuitenkin pidetään velvoittavana ja itse pidän sitä ”lapsen työpaikkana”. Tuli puhetta siitäkin, että taas kävi sen pojan kanssa näin, eikä minua (eli poikaani) uskottu tilanteen kulusta. Sain ekaa kertaa vastauksen, että en halua puhua teille, koska te kuitenkin kerrotte eskarissa tai jossain. Paria viikkoa myöhemmin se tuli muodossa, ”en puhu, koska salaisuus on arkussa sisälläni, tästä eteenpäin lukittuna”. Mitä vittua, nytkö se jo alkoi, ettei isään luoteta? Toki, jos ei luota ”eskarin täteihin” ja isältäkin on luottamus mennyt, niin eipä siitäkään syyllistämään.

Yritin ja yritin, tunnen poikani hyvin. Kuten sanottu, meillä puhutaan – kaikesta. Joskus aiheet ovat kipeitä, ja tiettyjä kysymyksiä olettaisin tulevan vasta 17-, en 7-vuotiaalta. Mutta puhun, vastaan, avaan, kerron, selitän, piirrän, palaan… puhun uudelleen. Ja saan pojaltani vastauksia, kysymyksiä, vastakysymyksiä, paljon keskustelua. Paitsi en tänä keväänä. Eskarissa kaikki hyvin, siitä ei saa kysyä. Paitsi ettei ole. Matkan varrella kävi selväksi, että erinäistä käsikähmää on ollut, mutta poikani versioita asioista ei ole otettu todesta, ja tapahtumia on vähätelty, toisen osapuolen vaikutuksia jätetty noteeraamatta kun ei ole kuulemma huomattu. Ihmisiähän tekin olette, varhaiskasvattajat, mutta hoksottimenne voisi toimia kirkkaammillakin lampuilla – ja kaipaamanne tasapäistäminen, ainakin tasapuolisuus – voisi olla teilläkin.

Se lastensuojelu, se kävi meillä. Jutteli mukavia tunnin. Toki teki siinä sivussa työnsä. Soo soo, tukistaa ei saa. Se jututti sittemmin myös pojan. Poika, jolle asiasta ei oltu puhuttu, puhui hyvin yhtenevästi. Joten ”tuomio” oli sama, ”soo, soo… tukistaa ei saa” – ja esiin oli noussut, että yksi eskarikaveri lyö ja potkii, ja sitä ei riittävästi noteerata poikamme mielestä, vaan ainoastaan häntä torutaan. Toki, tämä tuskin on absoluuttinen totuus, mutta silti kokemus, joka aiheuttaa aitoja tunteita, jota ei ole kohdattu oikein. Koska eräät puhuvat mustaa valkoiseksi, ikään kuin jotain ei olisi olemassakaan.

Meistä ei tullut lastensuojelun asiakkaita. Perheneuvolan asiakkaaksi haluamme. Etenkin, koska poikamme käytös on ollut hänelle epätyypillistä, poikkeuksellisen uhmakasta. Sinnekin pääsee joskus, kunhan edes ehtivät ensin vastaamaan puhelimeen ja sittemmin soittopyyntöön. Resurssit tiukassa, kuten kaikissa muissakin apukonsteissa. Silloinkin, kun kaikesta absurdiudesta näkee läpi, että jotaan apuahan olisi kuitenkin hyvä saada tännekin perheeseen ja se perheneuvola kuulostaa oikean kokoluokan matalan kynnyksen palvelulta. Mutta tukkeessa sekin, kuten muutkin palvelut, esimerkiksi rauhattomaan eskariryhmään.

Mutta tilanne on opettanut, että apua ei saa, edes pyytämällä. Kun ei ole sitten niin suurissa ongelmissa kuin erehtyi luulemaan olevansa. Tai kuten on yritetty esittää, että oltaisiin. Kuinka ne ryhmän ongelmat, toisen yksilön ongelmat, yhteiset ongelmat – käännetään jonkun muun ongelmaksi. Korjattavaa on varmasti meidänkin perheessä, en minä sillä. Ja olen halukas korjaamaan, oppimaan virheistäni.

Mutta enpäs vaan hyväksy sitä, että toisten virheet lakaistaan systeemin rattaisiin, hätiköinti, kuuntelemattomuus ja kohtaamattomuuskin on virhe sekin. Ja se, että jos jollain on ongelma, ei saa kääntyä meidän poikamme ongelmaksi, siksi, että tilannetta hyssytellään. Toinen osapuolikin on ihan yhtä kiva poika eikä meillä ole häntä vastaan mitään. Eikä hänen perhettään. Mutta helvetti, jos ”tappeluista” nähdään vain toinen puoli – uskoohan sitä meidän jätkä olevansa huono, väkivaltainen ja jos vaikka mitä – ja tarvitsevansa apua, kun ei häntä oteta tosissaan. Enkä ole minä voinut ottaa tosissani, kun mitään  ongelmiahan ei ollut, ennen kuin rupesi olemaan liukuhihnalta.

Sittenkin kehtaatte sanoa minulle, että onhan teillä kotonakin. Ensin lastensuojeluilmoitus, kun isä tukistaa ja sen jälkeen tulee ihan epätodellista tarinaa pojasta, kuin 2kk olisi muuttanut koko pojan edelliset seitsemän vuotta. Kerrotte, että apuahan tässä vain haetaan ja uskomme itsekin avun tarpeeseen. Ja edelleen, sitä haemme. Mutta kyllä, TE AMMUITTE OMAN ONGELMANNE, meille kotiin, poikani ja meidän ratkaistavaksi!

Väärin sammutettu tulipalo aiheutti helvetilliset viikot perheeseen. Sulkeutunut poika alkoi saada raivokohtauksia, kykenemättä käsittelemään tunteitaan. Eikä puhu kuin raivoamalla. Se poika, josta te väen väkisin väänsitte lastensuojeluilmoituksen kun isä tukistaa, ja jota teidän ei ole koskaan tarvinnut pitää aloillaan. Kumma juttu, niitä alkoi esiintyä eskarissakin. Heti. Ja apua tarvisi jos vaikka mihin. Psykiatriselle puolellekin kannattaisi ottaa yhteyttä kun ei nyt muualta apua löydy.

Mutta kiitos! Vaikka syytittekin väärää puuta ja saitte sen tuleen, kaikesta ylireagoinnista huolimatta lastensuojelun ammattilainen sai poikamme auki, ja tiedän, mistä poikamme sulkeutui. Ei siitä, että minä asetan rajat, vaan siitä, että TE ETTE, vaikka ammattilaisia olettekin. Ja kiitos, en olekaan paha rikollinen, mutta poikani saattaa stressaavassa tilanteessa edelleen tipahtaa kesken raivon omaan poissaoloepilepsiaansa, johon saamme apuja neurologian puolelta, emme välttämättä psykiatrian.

Vaikka kyllähän tässä keväässä on tuntenut itsensä hulluksi ja avuttomaksi kun poikakin meinaa vieraantua perheestä. Hemmetti, en olekaan hullu, ja olin koko kevään oikeilla jäljillä, missä mennään mutta hyssyn hyssyn, kunnes kamelilta, pojaltani, katkesi henkinen selkäranka. Haluan edelleen luottaa systeemiin, ja ammattilaisiin sen rattaissa. Haluan palauttaa sen luottamuksen. Siksi keskustelemme muualla kuin julkisuudessa, mutta emme hyssyttele tätä hiljaiseksi. Mutta tutkin jokaisen systeemin rattaan skeptisemmin.

Ja varhaiskasvatuksen palvelulupauksella voitte jatkossa pyyhkiä perseenne. Teistä oli kohtaamaan vanhemmat, ja tilanne vasta, kun poikani raivostui niin, että teistä ei ollut häntä hillitsemään kuin lattiaan painamalla. Eikä poika muista tilanteesta mitään, tippuu pois linjoilta. Se voi olla, paljon muutakin kuin epilepsia. Se voi olla paljon muutakin, kuin levoton eskariryhmä. Se voi olla paljon muutakin kuin ”vääriin lillukanvarsiin” keskittyminen tai faktojen kiistäminen. Jos te uskotte nikottelematta sitä, että poika sanoo isän tukistaneen, kannataisikohan häntä kuunnella monessa muussakin. Ja nähdä korjattavaa muuallakin kuin perheessä. Me jouduimme katsomaan peiliin, syvemmälle kuin olisimme ehkä halunneet. Opimme sieltä jotain. Saimme apuja, ja meitä kuunneltiin viimein, kun jaksoimme asiaamme toitottaa. Saamme avut jostain jatkossakin. Olemme katsoneet peiliin ennenkin, perheenä ja etenkin minä isänä. Minun virheeni, ja sen jälkeinen peiliin katsomiseni paljasti asioita, joita en olisi halunut ehkä nähdä. Teimme jo ensimmäiset korjausliikkeet. Se paljasti kuitenkin myös muiden ongelmia. Niitäkään en uskonut näkeväni, mutta tiedämpähän ainakin, että meidän perheestä se puutteellinen tai sekaisin oleva ei löydy. Joten kysynpähän vaan, milloin Kouvolan kaupunki katsoo peiliin: Näkee, tunnistaa ja tunnustaa faktoja. Lopettaa korulauseet ja yhteisön ongelmien lakaisemisen perheiden ongelmaksi. Omaamme, ja poikaamme, tutkitaan jatkossakin tarpeen mukaan.

Minä en niitä – ongelmia ilman tutkimista – suostu meidän perheeseen enempää ottamaan! Uskon ja luotan poikaani, enkä aio hänen luottamustaan uudelleen menettää uskoen ammattilaisten siloiteltuja satuja. Minä lopetan hienovaraisuuden, mutta muistakaa muutamat sananne: ”Asiat riitelevät, ei ihmiset.”. ”Loppuuko keinot kesken, apuja olisi saatavilla…” ja ”meitä harmittaa, että tämä osui teidän perheeseen, mutta onhan se parempi reagoida kun olla reagoimatta, nyt se lastensuojelu katsoo onko tarvetta.”

Se on monesti kumma juttu, että tässä hyvinvointiyhteiskunnassa yritetään kääntää yhteiskunnan osion pahoinvointia perheiden pahoinvoinniksi lillukan varrella. Se katkesi. Jos yhteisö voi pahoin, se on sen osien vika, jokainen tehköön palansa korjauksesta.

Koko saagan kaikki skenaariot eivät ole käsitelty. Mutta tämä jatkuu. Meidän perhe näyttää tämän kestävän pystyssä päin mutta minä jaksan tästä möyhytä vaikka huvin vuoksi, jottei tätä sontaa kohtaisi yksikään muu perhe turhaa.

Ei se mitään, väärin sammutettu tulipalokin auttaa. Keksittyä paloa kutsuttiin lastensuojelu sammuttamaan. Palo on aito, mutta se ei ollutkaan meillä, tutkittua tuli. Mutta mielipahan lisäksi sytytetty palo paljasti palopesäkkeitä siellä täällä, ja vuotavan putken. Onneksi ei taloyhtiörempassamme, vaan kenties poikamme epilepsiassa, joka on ollut hallinnassa. No, voi olla että löytyy muutakin korjattavaa, mutta se on jo jatko-osan paikka. Mustaa ei valkoiseksi saa, pientä tilkittävää löytyy meiltäkin mutta suuremmat palot ja niiden aiheuttamat likavesivuodot ovat muualla.

Tässä ei saa lapsi mennä pesuveden mukana, ei ainakaan omani, mieluummin ei muutkaan.
Joten ehkä ne muut nyt vuorostaan tuijottelevat sinne peiliin, ja minä saan perhepsykologian ja yhteiskuntaongelmien ratkaisemisen sijaan keskittyä olemaan työtä etsiskelevä isä.

Alkuvuonna kuvittelin, että 1-3 kuukauden ykkösprioriteettini on löytää uusi palkkatyö. Elämä opetti, että se keskeisin on sittenkin perhe, ja isänä oleminen. Tuli väliin toisenlaiset taistelut. No, työhaastatteluihinkin on ehditty, ja jotain voi näkyä niissäkin putkissa. Palaan niihin kirjoituksiin ensi viikolla.

Anteeksi pyydän pojaltani. En ollut hereillä. Kiitän lastensuojelua, kiitän neurologian poliklinikkaa. Kiitän poikaani ja vaimoani, kaikkia ympärillä, jotka ovat jaksaneet tässä mukana, siltä osin kun siitä on voinut tähän mennessä puhua. Kiitos lukijoille, jotka jaksoivat tämän lukea. Kiitos Kouvolan kaupungin varhaiskasvatukselle tätä kirjoittaessa viimeisimmästä viikosta, nyt tekin ymmärsitte ja teette jotain oikeita asioita. Mutta kaikesta aiemmasta tammikuun puolivälistä tälle viikolle, herätkää perkele! Sitä aiemmista vuosista kiitos.

Jos jossain urheilumuodossa on juuri niin hyvä kuin edellinen peli niin: Kouvola – pelasit hyvin vuodesta 2012 vuoteen 2018. Vuoden 2019 alkua en osaa vielä unohtaa mutta annan sinulle mahdollisuuden. Tämän viikon treenit ovat menneet hyvin!